"Kun ilmoitin hänelle tämän päätöksen, ei hän pienimmälläkään ilmeellään osoittanut, oliko se hänelle mieleinen tahi vastenmielinen. Yleensä oli hänen käytöksessään jonkunmoista unelmoivaa tahdottomuutta, joka vähitellen tukahdutti ensi katseella hänen herättämäänsä mielenkiintoa; näytti kuin olisi sielu vielä nukkunut tuossa kauniissa ruumiissa tahi ollut voimaton ilmaisemaan innokkaammin vaikutelmiaan. Siksipä jokseenkin kylmän mielialan vallitessa sielussani katselin, kuinka hän portinvartijattaren kanssa nousi vuokravaunuihin kelpo madame Larivièren luo mennäkseen ja toivoin todenteolla jutun loppuvan tähän ja vain muotikauppiaan kuukausilaskujen vast'edes muistuttavan minua hänen olemassaolostaan.
"Niin kului suunnilleen kolme viikkoa, ja minä vastustin menestyksellisesti kiusausta mennä häntä katsomaan ja tapaamaan. Viimein muistelin häntä jokseenkin rauhallisesti, melkeinpä kuin jotakin Horack Vernetin Smahlaa, ja ylistin viisauttani, jonka avulla olin niin pian päässyt tuosta arveluttavasta seikkailusta.
"Minä olin kuitenkin erehtynyt suuresti.
"Kun eräänä iltana mitään aavistamatta saavuin asuntooni, löysin pienen paperilippusen pöydältäni. Se oli huonosti kääritty kokoon ja osoite kirjoitettu suurilla, epätasaisilla kirjaimilla. Aavistin heti jotakin onnettomuutta! ja aivan oikein, se oli hänen käsialaansa eikä sisältänyt mitään muuta kuin tuskanhuudon: 'Noutakaa minut heti pois täältä — minä tukehdun täällä — minulta ei puutu mitään, mutta minä kuolen, jos minun täytyy jäädä tänne!…' Kaiken kaikkiaan viisi, kuusi riviä, mutta jokainen niistä mitä suurinta epätoivoa uhkuva.
"Huomannet aivan luonnolliseksi, että minä, lähettämättä kirjeellistä moralisaarnaa, heti ajoin madame Larivièren luo. Tuo kelpo nainen avasi itse minulle oven ja näytti sangen suuresti iloitsevan tulostani, vaikkakaan hänellä ei ollut aavistustakaan Kleopatran minulle lähettämästä kirjeestä. 'Aioin juuri tänään kirjoittaa teille', sanoi hän astuessani eteiseen ja kysellessäni hänen hoidokkaastaan. 'Näyttää kuin ei kaikki olisi aivan oikein tuon lapsi-raukan suhteen. Hän ei valita mitään, tekee mitä hänen käsketään tehdä, työskentelee, tosin avuttomasti mutta ahkerasti, ja riutuu päivä päivältä yhä enemmän, niin että on aivan sääli nähdä, kuinka laihaksi hän on tullut ja kuinka hänen silmänsä ovat kadottaneet kaiken loistonsa. Hän syö tuskin palastakaan koko päivänä, ja luulenpa, ettei hän öisin nuku neljääkään tuntia. Kun kysyn, puuttuuko häneltä mitään, pudistelee hän vain päätään. Työläisteni joukossa on joukko huimapäisiä ja iloisia grisettejä. Väliin kajahtelee koko sali heidän naurustaan, mutta Virginie — me nimitämme häntä siksi, koska hänen toinen nimensä kuuluu niin pakanalliselta — istuu heidän joukossaan suutansakaan avaamatta, vaikka hänen hampaansa kyllä olisivat katsomisen arvoiset. Tyttöni vakuuttavat, että hän on rakastunut. Kysyin häneltä kerran sitä seikkaa, mutta silloin katsoi hän minuun aivan samalla tavoin kuin olisi katsonut, jos olisin kysynyt häneltä, oliko hän tehnyt väärän sadan frangin setelin.
"Huomautin nyt, että häneltä kenties puuttui liikuntoa, mutta niin ei ollut asianlaita, sillä hän kävi joka ilta ulkona madamen kanssa, tämän käydessä asioillaan; luonnollisesti oli hän tällöin tiheästi hunnutettu. Myöskin oli hän ollut mukana eräällä maalle tehdyllä retkeilyllä, mutta hänessä ei siitä huolimatta oltu huomattu mitään muutosta.
"Pyysin saada nähdä hänet ja tapasinkin hänet suuressa työhuoneessa, jossa työ oli jo loppunut. Hän istui akkunan ääressä erään talossa asuvan vanhemman naisen seurassa. Nähdessään minut nousi hän ylös. Kun ojensin käteni hänelle ja kysyin, kuinka hän voi, vapisi hän ja vastasi vain päännyökäyksellä. Pyysin hänen noutamaan hattunsa ja sharlinsa ja sanoin tulleeni hakemaan hänet kävelylle. Nyt kiiruhti hän hätäisesti noutamaan päällysvaatteensa, syleili madamea ja seurasi sitten, yhäti punastellen, perässäni pitkin kaitoja portaita alas kadulle.
"Koitin nyt, hänen höyhenkevyesti pitäessään kiinni käsivarrestani, ystävällisin sanoin kysellä häneltä, oliko hänellä jotakin valittelemista osakseen saamastaan kohtelusta madame Larivièren talossa. Ei, häntä oli kohdeltu tavattoman hyvin. Kysyin sitten, ikävöikö hän takaisin syntymämaahansa ja halusiko hän, että lähettäisin hänet Alexandriaan. Kysymykseni kuullessaan pudisti hän kiivaasti päätään kyyneleiden välkkyessä hänen silmissään. Voinethan ajatella, millaiseksi tällöin tunsin mielialani. Ja kun lopuksi pyysin häntä vielä kerran palaamaan madame Larivièren taloon, jossa hän lopulta huomaisi kaiken kääntyvän parhain päin, pysähtyi hän äkkiä, hänen kasvonsa muuttuivat aivan värittömiksi, ja raskaasti hengittäen sanoi hän: 'Ennen voitte heti tappaa minut! Minä en voi enää kauempaa elää sillä tavoin!'
"Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Rauhoittaakseni häntä vein hänet erääseen maison garnie'hen, jota hoiti muuan kunnioitettava saksalainen pariskunta. 'Täällä saat nukkua tämän yön, Virginia', sanoin hänelle jäädessämme kahdenkesken tilaamaani pieneen, sievään huoneeseen. 'Aamulla tulen luoksesi, ja silloin voimme miettiä, mitä on tehtävä, sillä koska vastustat madamen luo palaamista, niin enhän voi sinua siihen pakoittaakaan. Hyvää yötä nyt, lapsiraukka!'
"Ojensin hänelle käteni ja aioin poistua, mutta nähdessäni hänen seisovan siinä edessäni, kasvoillaan avuttoman tuskan ilme, pälkähti päähäni ajatus, että pikainen, joskin katkeroittava selitys on tässä tapauksessa paras lääke. 'Lapseni', sanoin minä, 'minä näen liiankin selvästi, mistä tuskasi johtuu. Sinä rakastat minua etkä ole iloinen, ellen minä ole seurassasi. Mutta mitä seuraisikaan siitä! Minä en voi ottaa sinua puolisokseni, enkä tekisi sitä, vaikka olisin kiintynyt sinuun enemmänkin kuin mitä nyt olen. Ja minä pidän sinusta liian paljon voidakseni tehdä sinut onnettomaksi. Tämän sanon sinulle, vaikka se tuottaa tuskaa itsellenikin; mutta sinun täytyy saada tietää koko totuus voidaksesi menetellä sen mukaan. Sinun täytyy koittaa unhoittaa minut. Huomispäivä on oleva viimeinen päivä, jolloin tapaamme toisemme; näin olen velvollinen tekemään sinun itsesi ja isäsi muiston takia. Ole siis järkevä, lapseni, äläkä vaikeuta pyrkimystäni olla vain ystäväsi.'