"Suunnilleen niin puhuin hänelle ihmetellen samalla synkkää vaiteliaisuutta, jolla hän kuunteli sanojani. Niin, melkeinpä luulin erehtyneeni ja arvelin hänen sairautensa kenties johtuvan jostakin fysillisestä aiheesta. Suosittelin häntä siksi vielä kerran kunnon isäntäväelle ja läksin tieheni päättäen seuraavana aamuna tuoda mukanani jonkun etevän lääkärin häntä tutkimaan.
"Mutta siten en voinut poistaa huolestumistani enkä myöskään tuota vähitellen yhä houkuttelevammaksi muuttuvaa unelmaolentoa kohtaan tuntemiani tunteita. Vietin vaikean yön, sadat mahdottomat ehdotelmat pyörivät päässäni, ja kun nousin ylös myöhään aamulla, en ollut yhtään viisaampi kuin illallakaan levolle laskeutuessani.
"Olin juuri istuutunut aamiaispöytään, kun huoneeni ovi avautui ja kunnon maanmiehettäreni, edellämainitsemani maison garnie'n emäntä, syöksyi sisään kuolonkalpeana ja kertoi tuon kauhean uutisen, että nuori nainen, jonka eilen olin tuonut heidän luokseen, oli yöllä tehnyt itsemurhayrityksen. Kun hän aamulla ei ollut kuullut minkäänlaista ääntä hänen huoneestaan, oli hän mennyt hänen ovelleen ja kolkuttanut, koska asia tuntui hänestä epäilyttävältä. Kun useampiin kolkutuksiin ei kuulunut mitään vastausta, oli lukko murrettu auki. Silloin löydettiin hänet puolipukeissa makaavan sohvalla aivan veren tahraamana. Pienellä veitsellä oli hän lyönyt useampia haavoja vasemmalle puolelle rintaansa Hän oli vielä hengittänyt, vaikkakin hyvin heikosti, ja hänen silmänsä olivat suljetut. Rouvan mies oli heti juossut lääkäriä noutamaan, kun hän taas itse oli kiiruhtanut minun luokseni.
"En tarvinne kertoa sinulle, mitä tunsin rientäessäni tapahtumapaikalle. Tapasin siellä jo lääkärin tutkimassa haavoja, jotka hän selitti sangen vähäpätöisiksi, koska jaloimmat osat eivät olleet vahingoittuneet. Mutta verenvuoto olisi voinut päättyä kuolemalla, jos apu olisi tullut pari tuntia myöhemmin. Hänen vielä huoneessa ollessaan tuli tyttö hetkiseksi tuntoihinsa. Kun hän näki minut sänkynsä vieressä, tuli hänen katseeseensa liikuttava tuskan ja arkuuden ilme, aivan kuin olisi hän peljännyt saavansa moitteita. Mutta minä kuiskasin hänen korvaansa vain sydämestäni uhkuvia hyväilysanoja. Silloin hymyili hän ja sulki jälleen silmänsä.
"Oi kuinka kaunis hän oli!" — —
3.
Archibald vaikeni ja peitti käsillään kasvonsa. Myöskin hänen ystävänsä nojasi päätään käteensä. Niin istuivat he hetkisen kumpikin omalla puolellaan marmoripöytää eikä kumpikaan heistä halunnut enää tarkastella kuvan surullisia kasvonpiirteitä, jotka mykkinä ja tunteettomina olivat seuranneet keskustelun kulkua.
Viimein tempautui Archibald irti syvistä mietteistään, kulki huoneen poikki ja pysähtyi avoimelle balkonginovelle, josta kuunvalo ja yön viileys tunkeutui sisään leveänä, virkistävänä virtana. Ystävä seurasi häntä ja laski sydämellisesti kätensä hänen olalleen.
"Tällaista en voinut aavistaakaan", sanoi hän, "kun näin teidät yhdessä enkä tiennyt, kumpi teistä oli kadehdittavampi."
"Huumaus oli lyhyt, ja katumus on pitkä", vastasi Archibald synkkänä. "Mutta sydämeni tuntuu kuitenkin kevyemmältä kerrottuani sinulle tämän. Sinun täytyy myöntää, että minulla olisi pitänyt olla suunnatonta yli- ja melkeinpä epäinhimillistä sankaruutta voidakseni tuollaisen tapahtuman jälkeen tempautua irti ja vain ajatella omaa rauhaani, joka kyllä olisi voinut pelastua nopean eron kautta. Mutta eikö silloin hänen rauhansa olisi ollut mennyttä? En tiedä mitä saivarteleva morali olisi voinut määrätä tässä epätoivoisessa asemassa. Mutta mitäpä siitä, se tapahtui, minkä piti tapahtua.