"Sinä tapasit meidät juuri parhaaseen aikaan, jolloin minulla vielä oli voimaa — tahi heikkoutta? — sysätä syrjään kaikki tulevaisuusmietteet. Hän taas ei kertaakaan tuon suhteen kestäessä liene epäillyt, että se joskus loppuisi. Kun hän myöhemmin joskus näki minut miettiväisenä ja hajamielisenä, ei koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ajatus, että hän itse voisi olla syynä siihen. Silloin koitti hän aina olla kahta vertaa iloisempi ja hauskempi. Tosin ei hän voinut muuttua loruilevaksi ranskattareksi, ja kun joku kolmas oli saapuisalla, muuttui hän useimmiten unelmoivan totiseksi, aivan kuin olisin minä ollut poissa tahi kuulunut hänelle vain puoliksi. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun koko hänen olentonsa elostui ja hän tuhansin tavoin koitti osoittaa minun olevan hänelle kaikki kaikessa tässä maailmassa. Oi, ystäväni, kuinka oikukas, kuinka kiittämätön, kuinka tyrannimainen onkaan ihmissydän! Voinetko uskoa, että hänen rajaton hellyytensä ei voinut poistaa tuota epämieluista tunnetta, joka alusta alkaen oli varoittanut minua hänestä? — että tuosta huumauksesta huolimatta joku kohta sisässäni jäi kylmäksi ja raittiiksi ja että ääni rinnassani lakkaamatta huusi minulle: hän ei ole sinulle enempää kuin kaunis orjatar sultanille, ja siksi tämä kaikki ennen tahi myöhemmin loppuukin, kuin joku 'Tuhannen ja Yhden Yön' tarina, kuin kangastus, joka loistaa hetkisen kadotakseen heti jälleen? Ja sitten mietin, kuinka minun pitäisi käyttäytyä tehdäkseni itseni hänelle tarpeettomaksi, vaikkakaan se ei voisi tapahtua muulla keinolla, kuin että hän oppisi vihaamaan minua.
"Voit arvata, kuinka tällainen särkyneisyys katkeroitti kaiken ilon. Minä tiesin meidän lopulta tulevan onnettomiksi, jos jatkaisimme yhdessä elämistä. Ja kuitenkin, kuinka voisin minä erota hänestä, joka näytti nykyisin elävän yksin ja ainoastaan minulle ja minua varten! Sitäpaitsi aloin minä juuri siihen aikaan omituisen levottomana ajatella Cecilian lapsellisia silmiä, jotka ennen niin vakavasti olivat katselleet nuorta vänrikkiä. Kirjoituspöydän salaisimmassa komerossa säilytin minä tuon nyt täysikasvuiseksi kehittyneen nuoren tytön valokuvaa, jonka äitini, kuten hyvin tiesin, salaisessa mutta varmassa tarkoituksessa oli lähettänyt minulle. Koska minä liiankin usein otin esille tuon valokuvan ja katselin sitä mitä vaihtelevimpien tunteiden vallitessa mielessäni, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Virginia, joksi minäkin kutsuin häntä, yllätti kerran minut tuollaisessa tilaisuudessa. Sanoin hänelle kuvan esittävän sisartani, etten haavoittaisi hänen sydäntään. Sana sisar saattoi hänet miettimään, ei siksi ettei hän olisi uskonut sanojani — minä olisin voinut sanoa kuun ukkoa veljekseni hänen epäilemättä sanojani todeksi — mutta ensi kerran tuli hän ajatelleeksi, että minä kuuluin myöskin muille kuin hänelle. Minun täytyi kertoa hänelle omaisistani. 'Miellyttäisinköhän minä äitiäsi?' vastasi hän vain. Sitten valitsi hän toisen keskusteluaiheen, aivan kuin joku vaisto olisi sanonut hänelle, ettei ole hyödyllistä muistuttaa minulle kodistani.
"Omituista kyllä muodostui tuo ilta viimeiseksi, jolloin olimme yhdessä. Seuraavana aamuna sain äidiltäni kirjeen, jossa hän mitä hartaimmin kehoitti minua saapumaan kotiin, jos tahtoisin vielä tavata isäni hengissä. Minä istuin juuri aamiaispöydässä, rakastettuni vastapäätä. Myöskin hän oli, omituista kyllä, saanut kirjeen, joka ensin saattoi hänet hämilleen, mutta sitten herätti hänen iloisuuttaan. Kun me kumpikin olimme lukeneet kirjeemme, katsoi hän minuun kiusoittavasti hymyillen. — 'Kas tässä', sanoi hän ojentaen minulle kirjeensä, 'on jotakin, jolle saat nauraa. Toivottavasti on sinun kirjeesi järkevämpi.' Minä nyökäytin hänelle syviin mietteisiin vaipuneena vaieten päätäni ja otin koneellisesti kirjeen hänen kädestään. Muuan nuori mies, joka oli merkinnyt kirjeen alle täyden nimensä, ilmaisi hänelle siinä intohimoisin, mutta ei kuitenkaan liioitelluin sanoin rakkautensa ja tarjosi hänelle heti kätensä. Hän tiesi kyllin hyvin Virginian suhteen minuun, mutta hän tiesi myöskin omat tarkoituksensa kunniallisemmiksi kuin minun, joka kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin jättäisin hänet kurjuuteen ja häpeään. Hän oli tuntenut hänen isänsä ja valitteli sitä, että Virginia kokemattomuutensa takia oli eksynyt näin pitkälle. Jos hän nyt voisi pysähtyä tuolla kaltevalla tiellä ja ojentaa kätensä tosiystävälle, niin tulisi hänen vain vastata hänelle, jolloin hän pitäisi huolen kaikesta muusta.
"Virginia hymyili lapsen tavoin minun vaieten ja vakavana laskiessani kirjeen takaisin pöydälle. Hän luuli, että minä todellakin pelkäsin hänen suostuvan tuohon kosintaan, ja haihduttaakseen mielestäni tuollaiset arvelut esiintyi hän minua kohtaan mitä iloisimpana ja rakastettavimpana. Et voi aavistaa, ystäväni, millaisia tuskia kärsin tehdessäni hänen puoliksi lapsellisten, puoliksi hurmaavien hyväilyjensä kestäessä lujan päätöksen hiipiä vielä samana päivänä pois hänen läheisyydestään! Hän oli mielestäni nyt enemmän kuin koskaan ennen uhrauksien arvoinen, liikuttavampi kuin koskaan ennen horjumattomassa luottamuksessaan, ettemme koskaan eroaisi. Särjetyin sydämin irtaannuin viimein hänestä ja pakenin edellä mainitsemani maison garnie'n emännän luo, joka yhäti tunsi äidillistä rakkautta tuota tyttö-raukkaa kohtaan. Illalla siihen aikaan, jolloin tavallisesti palasin kotiin syömään päivällistä, piti hänen mennä Virginian luo ja ilmoittaa hänelle äitini kirjeen sisältö. Helpottaakseni hänen tehtäväänsä jätin hänelle tuon kirjeen, että Virginia omin silmin huomaisi ilmoituksen todeksi. Minun täytyi muka matkustaa yhtämittaa yöt ja päivät, en ollut voinut ottaa häntä mukaani ja olin tahtonut säästää sekä hänet että itseni eron aiheuttamista tuskista, mutta minä palaisin takaisin — niin pian kuin voisin. Poissa ollessani pitäisi hänen hoitaa itseänsä ja olla kiltti. Kirjoituspöytäni laatikkoon olin jättänyt sangen huomattavan rahamäärän, enkä kaikesta omaisuudestani ollut ottanut mukaani mitään muuta kuin Cecilian kuvan.
"Niin se tapahtui — ja mitäpä olisikaan enää lisäämistä? Sinä tiedät, miten täällä olivat asiat — isäni oli kuollut ennen paluutani, ja äitini, joka ei voinut ilman häntä elää, vaipui sairasvuoteelle, jota hän ei enää voinut jättää, vaan läksi vuoden kuluttua hänkin pois luotani. Hänen sairastaessaan en voinut palata jatkamaan parisilaiselämää, joka nyt tuntui minusta opiumin polttajan unelmalta, kaksinverroin kauheammalta, nähtyäni jälleen Cecilian ja huomattuani, että hän yksin voisi tehdä minut onnelliseksi.
"Kirjoitin saksalaiselle ystävättärelleni, hotellin emännälle, siihen aikaan, jolloin arvelin jättämieni rahojen kenties alkavan loppua, lähetin hänelle uuden maksumääräyksen hyljätyn tyttöraukan hyväksi ja pyysin tietoja hänestä salaamatta mitään silloisesta asemastani. Vasta kolmen viikon kuluttua sain vastauksen, että Virginia oli jonkun aikaa elänyt aivan erillään muusta maailmasta ja näyttänyt ulkonaisesti sangen rauhalliselta, mutta sitten yht'äkkiä kadonnut. Kaikki etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia.
"Luin tuon vastauksen maalaiselämän yksinäisyydessä, jossa ei ollut ketään lieventämässä tuskiani ja sieluntaistelujani. — 'Hän on kuollut! Hänen kuolemansa on sinun aiheuttamasi!' syyttelin minä itseäni, ja mielikuvitukseni esitti minulle kauhukuvan toisensa jälkeen. Viimein luulin kuulevani jonkun äänen sanovan itselleni: 'Hän elää! Hän ei voi kuolla sinutta! Jonakin päivänä, sinun vähiten aavistaessasi sitä, esiintyy hän uudelleen ja turmelee elämäsi, samaten kuin sinä olet turmellut hänen onnensa!' — Sellaista oli elämäni päivin ja öin, viikkojen ja kuukausien kuluessa — sieluntuskia ja puolusteluja, että sallimus vain oli syynä kärsimyksiini — niin, sinä, ystäväni, vaikka olet runoilija ja tunnet koko joukon tärisyttäviä tragedioita, et voi tuntea kymmenettä osaakaan niistä sieluntuskista, jotka alinomaa vaivasivat minua.
"Mutta ne lieventyivät sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat eikä Parisista kuulunut mitään. Kun kokonainen vuosi ja äitini kuolemaa seurannut suruvuosi olivat kuluneet, keveni sydämeni kuin olisi kivi siltä pudonnut. Uskalsin jälleen nostaa silmäni ylös maasta, pilkistää sisään uuteen elämään ja ajatella kaiken vanhan jo sovitetuksi. Sain myöskin tällöin kylliksi rohkeutta pyytää Cecilian kättä. Luulin nyt kaiken vanhan voitetuksi ja hänen puhtaan läheisyytensä sekä hänen omistamisensa täydentävän syntini sovituksen. Mutta nyt tuntuu kuin olisin tehnyt uuden rikoksen uskaltaessani kosia häntä."
Hän vaikeni taaskin ja katseli kuun valaisemaa taivasta, joka näkyi puiden takaa. Oli mahdoton huomata, kuuliko hän niitä ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja, jotka ystävä lausui häntä rauhoittaakseen. Yht'äkkiä keskeytti hän hänet nopealla kysymyksellä:
"Uskotko sallimukseen?"