"Ystävä hyvä", vastasi toinen, "minä olen vielä huonompi filosofi kuin runoilija. Ja mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi joko myönteisistä tahi kielteisistä todistuksista? Turhan järkeilemisen asemasta pitäisi sinun yksin ja ainoastaan ajatella, ettei sinulla nykyisin ole mitään korkeampaa velvollisuutta kuin tehdä Cecilia onnelliseksi ja poistaa hänen tieltään kaikki sellainen, joka aaveen tavoin voi kohota menneestä elämästäsi häntä häiritsemään. Ennen kaikkea täytyy sinun poistaa tuo kuva ja kätkeä se johonkin varmaan paikkaan, josta se ei enää koskaan ilmesty näkyviisi. Siitä syystä en minäkään voi ostaa sitä sinulta. Mutta ellei jotakin ostajaa löytyisi, niin iskisin minä sen ennen kappaleiksi, kuin antaisin sen tuolla tavoin kiduttaa itseäni."
"Olet oikeassa", sanoi Archibald kolkolla äänellä. "Se on poistettava, mutta vain varmoihin käsiin. Lyö se kappaleiksi, sanot sinä? Tuskinpa löytyisi ihmistä, joka rohkenisi kohottaa kättänsä tuohon tekoon. Sillä eikö sinustakin, ystäväni, tunnu kuin olisi silloin kysymyksessä elollisen olennon tappaminen? Joka tapauksessa — jos jossakin voisi upottaa sen syvään veteen — mutta ei, ei! Se olisi vielä kauheampaa! Tukahduttaa! hukuttaa!"
Hän oli astunut jälleen komeroon ja katseli tuskan ilme kasvoillaan tuota kuvaa. Ystävä pelkäsi liikutuksen synnyttävän hänessä jonkun oudon ja ikävän päähänpiston.
"Kas niin", sanoi hän, "se ei kelpaa, että sinä lakkaamatta katselet noita kasvoja ja mietit kaikkea joutavaa. Tule mukanani klubiin, tahi jos et tahdo ihmisten seuraa, niin menkäämme pienelle kävelylle Thiergarteniin ja sitten johonkin supé'lle. Sinä ajattelet asiaa paljon rauhallisemmin saatuasi pari lasia vanhaa, hyvää sherryä."
"Ei, jätä minut yksikseni", vastasi Archibald melankolisesti. "Minun täytyy vielä tänä iltana järjestää joukko tärkeitä asioita ja sitten toivon saavani nukkua ja nukkua samalla pois koko joukon mietteistäni. Kiitän sinua ystävällisestä tarjouksestasi. Vastaisuudessa kyllä tulen usein ottamaan sen huomiooni, mutta tänä iltana…"
"Minä huomaan sinun haluavan olla yksinäsi", sanoi ystävä ja tarttui hattuunsa. "Aamulla saavun uudestaan ja toivon silloin tapaavani sinut täysin toipuneena. Hyvää yötä, Archibald!"
Niin poistui hän, ja myöskin paroni läksi kabinetista käskien palvelijan sammuttamaan lampun ja tuomaan raitista vettä työhuoneeseen. Siellä, kirjakaapeilla ja kauneilla kuparipiirroksilla miellyttävästi koristellussa huoneessa, jossa Cecilian ihastuttava akvarelli-muotokuva seisoi jalustalla kirjoituspöydällä, luuli hän voivansa paremmin. Hän joi pari lasia vettä, kirjoitti muutamia liikekirjeitä ja istui sitten pitkän aikaa pöydän ääressä tuprutellen savua sikaristaan, ja katsellen tuon suloisen tytön loistavia sinisilmiä. Hän oli tuntevinaan verensä hyökyvien aaltojen vähitellen tyyntyvän suonissaan. Pakoitus päässä oli kuitenkin yhäti entisellään, mutta sen toivoi hän voivansa nukkua pois.
Hän oli jo sammuttanut kynttilän ja aikoi laskeutua pitkälleen suurelle divanille, jonka palvelija oli tyynyjen ja peitteiden avulla muuttanut vuoteeksi, kun samassa puutarhan puoleisesta huoneesta kuuluva melu sai hänet säpsähtämään. Kuului kuin olisi joku varovaisesti kiivennyt pitkin balkongia ja hiljaa avannut kabinettiin johtavan oven. Sitten ei pitkään aikaan kuulunut mitään, ja Archibald alkoi jo luulla erehtyneensä. Hän ei kuitenkaan voinut rauhoittua, vaan nousi nopeasti ylös, veti päällensä silkkisen yötakkinsa, tarttui keppiin, jonka päässä oli raskas pronssinuppi ja avasi hiljaa salongin oven. Matto vaimensi hänen askeltensa äänen. Hengitystään pidättäen hiipi hän kuunvalossa huoneen poikki ja jäi kuuntelemaan kabinetin suljetun esiripun taakse. Mutta sieltä ei kuulunut enää mitään ja vain rauhoittuakseen työnsi hän esiripun poimua hieman sivulle voidakseen katsoa sisään; mutta samassa peljästyi hän niin, että jäi hetkiseksi liikkumattomana seisomaan paikoilleen, kylmän väristyksen kulkiessa pitkin hänen selkärankaansa.
Ja kuitenkaan ei hänen näkemänsä ollut mitään erikoisen kauheata, vaan olisi päinvastoin monen muun mielestä tuntunut hupaiseltakin. Komeron marmoripöydällä, jonka kullatuilla jaloilla kuunvalo väreili, istui kokoonkyyristynyt apina, joka näytti vaipuneen niin hartaasti katselemaan kuvapatsasta, etteivät sen muuten niin tarkat korvat kuulleet oven avautumista. Toisessa kädessään oli sillä Cecilian burnusista repäisemänsä valkoinen tupsu, toisella raapi se pitkäkarvaista päätään narisuttaen samalla hampaitaan ja päästäen silloin tällöin suustaan äänen, joka kuului huokaukselta tai nyyhkytykseltä. Nyt nousi se ylös — tuo mykkä, liikkumaton kuva näytti saattavan sen levottomaksi. Nelinkontin hyppi se hyrrän tavoin pyörien pöydän ympäri, piti tupsua hampaittensa välissä ja murisi kumeasti. Äkkiä hyppäsi se sohvalle, ojentausi suoraksi, tarttui kuvajalustan kulmaan ja loikkasi rivakalla hyppäyksellä kuvan helmaan, jossa se jälleen kyyristyi ja alkoi lähemmin tarkastella tuota arvoituksellista ilmiötä. Se kohotti karvaiset sormensa kuvan kauniille olalle ja silitteli hyväillen sen hoikkia käsivarsia. Se kohosi nyt hiljaa ylös ja taivutti samalla päätänsä taaksepäin, aivan kuin olisi halunnut purra poikki tuon pienen vihreän käärmeen, joka lienee herättänyt sen vastenmielisyyttä, mutta samassa säpsähti se ja kääntyi nopeasti ympäri. Takanaan näki se herransa korkean vartalon ja uhkaavaan asentoon kohotetun kepin. Kimeästi kirkaisten hyppäsi eläin sängyn ja pöydän ylitse balkonginovelle. Mutta lasiovet olivat äänettömästi sulkeutuneet sen sisään saavuttua, eikä se niin ollen voinutkaan päästä ulos. Hädissään kiipesi se akkunalaudalle, mutta keppi, jolla Archibald vimmastuneena huitoo sitä, sattui kipeästi sen vyötäisiin. Huutaen hyppäsi se lattialle ja pakeni toiseen päähän huonetta yhäti koittaen etsiä jotakin pakotietä. Kepin yhä useammin sattuessa sen selkään pakeni se viimein uudelleen kuvan syliin. Siellä ryömi se kokoon koko ruumis vavisten, ja sen pienet vihreät silmät odottivat omituisesti vilkkuen, mitä nyt tapahtuisi. Se näytti ymmärtävän, että kuva suojeli sitä ja että se kuvan sylissä oli ainakin turvattu iskuilta, jotka luonnollisesti sattuisivat kuvaan. Eikä se tuossa luulossaan pettynytkään. Vainooja jäi liikkumattomana seisomaan sen eteen, ja hetkisen mittailivat ihminen ja eläin tasaväkisten vastustajain tavoin toisiaan vihan ja inhon katseilla. Sitten malttoi Archibald mielensä. Hän astui balkonginovelle ja avasi molemmat ovenpuoliskot. Sen jälkeen vetäytyi hän esiripun taakse ja viipyi muutamia minuutteja salongissa. Kun hän uudelleen astui kabinettiin, oli apina kadonnut.
Syvään huoahtaen katseli nuori mies ympärilleen. Väkinäisesti meni hän sulkemaan balkongin oven ennen kabinetista poistumistaan.