Työhuoneeseensa saavuttuaan lukitsi hän tarkoin oven ollakseen aivan varma siitä, ettei joku aave seuraisi häntä sinnekin. Sitten vaipui hän väsyneenä nojatuoliin ja istui siinä pitkän aikaa, kunnes päätti uudelleen sytyttää tulen lamppuun ja tarttua johonkin kirjaan mieltänsä ahdistavien kauhukuvien vaimentamiseksi.
Niin kului suurin osa yöstä. Vasta kuun laskeutuessa voi hän mennä levolle. Aamulla ylösnoustuaan ja kuvastimeen katsottuaan kauhistui hän ulkomuotoaan; hän ei ollenkaan näyttänyt onnelliselta sulhaselta, sillä hänen silmänsä olivat punaiset, kuin olisi hän itkenyt useampia tunteja unissaan. Hänen oli mahdoton astua kabinettiin; kävely raittiissa ilmassa tekisi hänelle epäilemättä hyvää, ajatteli hän.
Puutarhaan saavuttuaan näki hän apinan kokoonkyyristyneenä istuvan, pienessä tornissa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Puutarhuri kertoi hänelle tavanneensa aamulla apinan irrallaan käyskentelevän puistossa. Vastarintaa tekemättä oli se kuitenkin antautunut kiinni ja antanut uudelleen sitoa ranteeseensa irroittamansa renkaan. Archibald käski seuraavaksi yöksi sulkea pienen tornin oven, ellei hän sitä ennen löytäisi tuolle eläimelle ostajaa. Sitten meni hän kaupungille.
Taidekauppiaan myymälässä, jonne hän ensin poikkesi, ei voitu antaa hänelle tyydyttävää kertomusta kuvan alkuperästä. Muuan tuntematon nuori mies, todennäköisesti ranskalainen, jokseenkin kehnossa puvussa ja käytökseltään huomattavasti rauhaton ja hermostunut, oli ajaen tuonut kuvan myymälään ja kysynyt, voitiinko se ostaa. Hän oli asettanut kuvalleen tavattoman korkean hinnan, mutta kun taidekauppias oli huomauttanut, että kuvalle kenties löytyisi muuan ostaja, mutta ettei hän voi maksaa niin suurta summaa kysymättä ensin tuon herran mielipidettä, niin oli hän tyytynyt pienempään etumaksuun ja heti sen saatuaan syöksynyt ulos myymälästä, aivan kuin olisi peljännyt alkavansa katua kauppaa. Hän palaisi kyllä takaisin noutamaan loppusummaa, sillä hän oli katsonut arvostelleensa teoksensa hinnan pikemmin liian alhaiseksi kuin korkeaksi.
Archibald pyysi, että taiteilija, niin pian kuin hän palaisi, lähetettäisiin hänen luoksensa. Sitten kuljeskeli hän mitään ajattelematta muutamia tunteja vilkkaimmilla liikekaduilla, seisoskeli taide- ja valokuvakauppojen näyteakkunain ääressä, mutta kaikkialla oli hän näkevinään vain yhdet ainoat kasvot. Sitten meni hän samaan aikaan kuin tavallisesti Ceciliaa tervehtimään. Hän oli tavallista kärsimättömämmin odotellut tuota hetkeä; mutta noustessaan portaita ylös pysähtyi hän useampia kertoja hengähtämään, sillä hänestä tuntui kuin olisi joku hirveä paino ahdistanut hänen rintaansa. Täti tuli häntä tervehtimään, mutta morsiantaan ei hän saanut tavata, sillä Cecilialla oli ollut levoton yö ja kevyempi kuumekohtauskin, josta syystä tohtori oli selittänyt hänelle olevan parasta pysyä vuoteessa koko päivä. Hän oli kotimatkalla hieman vilustunut, ja tuon ilkeän eläimen synnyttämä kauhu oli myöskin hiukkasen tärisyttänyt hänen hermojaan. Archibald ei kertonut mitään edellisen yön seikkailuistaan. Hän poistui pian ja melkeinpä tunsi tyytyväisyyttä sen johdosta, ettei ollut tavannut Ceciliaa. Hän ei luullut omaavansa kylliksi voimia käyttäytyä iloisesti ja luontevasti hänen seurassaan, eikä hän olisi myöskään voinut kertoa hänelle mitään siitä synkästä kohtalosta, joka heitti varjojaan hänen ylitsensä.
Iltapäivällä antoi hän satuloida hevosensa; hän toivoi ratsastaessaan väsyvänsä ja nukkuvansa sitten yönsä kertaakaan heräämättä. Illalla myöhään takaisin palatessaan kysyi hän heti, oliko joku vieras hänen poissaollessaan käynyt häntä kyselemässä. Mutta kukaan muu ei ole käynyt kuin hänen ystävänsä Tancred, joka oli käskenyt sanoa hänelle tervehdyksensä. Työhuoneeseensa saavuttuaan löysi hän kirjoituspöydältään Cecilian kirjeen. Kirje, joka oli kirjoitettu lyijykynällä ja sisälsi helliä, rakkautta uhkuvia sanoja, teki hänelle hyvää. Hän laati heti vastauksen, kertoen kuinka ikävältä tämä päivä oli hänestä tuntunut sen johdosta, ettei hän ollut saanut tavata häntä, kuinka hän tuskin jaksoi odottaa sitä päivää, jolloin he ainiaaksi yhdistyisivät, ja lopetti kirjeensä toivomuksella, että hänen ajatuksensa olisivat vain iloisia ja onnellisia ja että hän nukkuisi yhtä rauhallisesti, kuin hän itsekin toivoi saavansa nukkua saatuaan hänen hyvää ja onnellista yötä toivottavan kirjeensä. Hän sulki kirjeen sinetillään ja lähetti sen määräpaikkaansa. Sitten päästi hän palvelijansa vapaaksi, sillä hän aikoi tänään mennä aikaisin levolle.
Hän nukkuikin heti, väsyneenä edellisen yön ja rauhattoman päivän tapahtumista, mutta heräsi jo ennen puoliyötä. Heikko kuunvalon synnyttämä valojuova tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen käärekaihtimien sivusta. Hänen ympärillään vallitsi niin syvä hiljaisuus, että hän selvästi kuuli salongista pöytäkellon naksutuksen. Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, mutta uni ei palannut. Ulkona oli taivas peittynyt pilviin, ja hiljainen sade rapisi akkunoita vasten. Mutta se ei jäähdyttänyt unettoman kuumaa otsaa, vaan yhä levottomampien ajatusten ahdistamana kieriskeli hän sinne tänne vuoteellaan. Viimein loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän nousi ylös ja ryhtyi pukeutumaan. Hän aikoi mennä ulos sateeseen tukahduttaakseen siten aivojensa poltteen. Mutta sitten päätti hän toisin. Syynä hänen levottomuuteensa voi olla yksinomaan tuon onnettoman kuvan läheisyys. Jospa hän heti poistaisi sen! Hänen tarvitseisi vain kantaa se pieneen puistopaviljonkiin, ja heti vapautuisi täällä ilma kaikista pahoista henkiolennoista, jotka nyt ehkäisivät hänen untansa. Hän tahtoi joka tapauksessa koittaa sitä keinoa.
Ensin aikoi hän herättää jonkun palvelijan avukseen, mutta jonkunlainen häpeän tunne esti hänet niin tekemästä. Päättäväisesti pudisti hän päältään kauhun, joka oli hänet valtaamaisillaan, läksi huoneestaan ja astui kabinettiin, jonka ovea hän koko edellisen päivän oli varonut avaamasta. Siellä oli kaikeksi onneksi niin pimeätä, ettei hän voinut eroittaa kuvan kasvonpiirteitä. Varmuuden vuoksi heitti hän suuren silkkinenäliinan kuvan ylitse, nosti sen sitten jalustalta ja kantoi sen hiljaa ja varovaisesti pitkin pimeitä portaita alas puistoon.
Hänen taakkansa muuttui joka askeleelta yhä raskaammaksi; mutta viileä sadeilma, joka tuulahteli hänen paljaan päänsä ympärillä, antoi hänelle uusia voimia. Saavuttuaan ulkoportaille, jäi hän hetkiseksi levähtämään ja nojasi taakkaansa kaidepuuhun. Pimeässä puistossa hänen edessään vallitsi kuolonhiljaisuus, ja vain lintutalossa liikahti joku lintu unissaan yöpuullaan. Ylhäällä suljetussa tornissa näytti apina äkkiä havahtuneen. Archibald kuuli sen ensin varovasti ja sitten yhä kärsimättömämmin ravistavan ovea; nyt koitti se hampain murtaa lukon, nyt taas koko ruumiinsa voimalla sysätä ovea. Väliin kuului vikinää ja vinkumista, joka yön hiljaisuudessa kaikui niin uhkaavana ja valittavana. Yksinäinen kuuntelija tunsi rohkeutensa alkavan horjua. Hän tarttui uudelleen taakkaansa ja astui nopeasti alas puistoon. Hikipisarat kohosivat hänen otsalleen, ja hänen rintansa kohosi kiivaasti; väliin pysähtyi hän, sillä kuva hänen kainalossaan muuttui lyijynraskaaksi ja oli painaa hänet maahan: sitten pääsi hänen tahdonvoimansa jälleen voitolle, ja hän jatkoi matkaansa. Vain viisikymmentä askelta enää, ja hän olisi perillä. Mutta nyt kuuli hän jonkun hiipivän takanaan pitkin maata; se tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Arvellen sitä jonkin naapuritalon kissaksi käänsi hän hieman päätään. Äkkiä pysähtyi veri hänen suonissaan. Kirkaisten antoi hän pudota kuvan käsivarreltaan, niin että se kumeasti jysähtäen kaatui hietikkopolulle, ja tarttui kauhistuneena molemmin käsin päähänsä. Apina, joka oli hiipinyt hänen takanaan, oli hypännyt hänen niskaansa, pusertanut hänen kaulansa ympärille kylmät takakäpälänsä ja takertunut etukäpälillään hänen hiuksiinsa, jolloin sen terävät kynnet tunkeutuivat hänen ohimoihinsa. Sen voitto oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä viimeiset voimansa ponnistaen tarttui Archibald vasemmalla kädellään sen kupeeseen ja oikealla kaulaan ja pusersi tuskan aiheuttamalla voimalla kätensä kiinni, jolloin apina raivokkaasti kiljaisten päästi otteensa ja iskettyään tuskissaan hampaansa hänen toisen silmäkulmansa yläpuolelle raastautui irti vihollisensa käsistä. Sitten kiepahti se eräälle matalalla riippuvalle oksalle ja katosi puiston poveen päästäen vähä väliä hurjan sotahuutonsa. — —
4.