Noin tunnin kuluttua kolkutettiin puutarhurin tuvan ovelle. Tuo vanha palvelija heräsi unestaan ja kysyi äreällä äänellä, mitä kolkuttaja halusi. Tuntiessaan herransa äänen avasi hän ihmetellen ja kiirehtien oven, mutta jäi kauhistuneena seisomaan paikoilleen nähdessään, millaisessa asussa paroni istui pienellä penkillä oven ulkopuolella. Toinen poski oli ohimosta alkaen veren tahraama, hiukset epäjärjestyksessä, vaatteet savessa ja aivan läpimärkinä. Hän näytti kaatuneen kumoon ja jääneen taintuneena makaamaan märälle nurmikolle. Hänen antamansa selitys oli sangen sekava. Hän pyysi lasillisen vettä, sanoi ohimennen puistossa olevan jotakin, joka pitäisi kantaa paviljonkiin, tarttui vähäväliä niskaansa ja tointui vasta lasillisen vettä siemaistuaan siksi paljon että voi puutarhurin käsivarteen nojaten palata huoneeseensa. Toisetkin palvelijat heräsivät nyt ja juoksentelivat päättöminä sinne tänne, sillä he kaikki pitivät paljon isännästään. Kukaan ei uskaltanut kysellä häneltä, eikä hän itsekään halunnut kertoa mitään. Sitäpaitsi kielsi hän ankarasti noutamasta lääkäriä. Huoneeseen saavuttuaan pani hän itse laastariliuskan haavalleen otsaansa, käski palvelijan pysyä salongissa ja määräsi, ettei ketään ole päästettävä hänen luokseen, hän halusi nukkua. — Ja muutamien minuuttien kuluttua olikin hän vaipunut syvään uneen.
Hän nukkui vielä kun hänen ystävänsä, tuo ystävällinen Tancred, kävi kysymässä hänen vointiaan. Se mitä palvelijat voivat kertoa yön tapahtumista tuolle innokkaasti kyselevälle vieraalle, oli vain omiansa lisäämään korkeimmilleen hänen levottomuuttansa. Hän lupasi saapua uudelleen iltapäivällä. Kotiin tultuaan sai hän kuitenkin esimieheltään ministeriltä erään virkatehtävän, jota ei voinut lykätä toistaiseksi, ja siksi täytyi hänen lähettää vain palvelijansa tiedustelemaan Archibaldin vointia; palatessaan toi tämä mukanaan sen rauhoittavan tiedon, että vapaaherra oli nukkunut koko päivän ja juuri hänen saapuessaan pyytänyt jotakin syötävää. Yön tapahtumia ei hän ollut näyttänyt lainkaan ajatelleen.
Mutta mitään aavistamaton ystävä kauhistui suuresti, kun hän seuraavana aamuna, maatessaan vielä sängyssään, kuuli ovikellon kiivaasti soivan ja heti sen jälkeen näki Archibaldin, kasvot kuolonkalpeina, astuvan huoneeseensa.
"Hyvää huomenta, runoilija", sanoi hän oudosti vapisevalla äänellä. "Älä anna minun häiritä itseäsi, minä poistun pian; enkä muuten tiedäkään, mitä varten oikeastaan saavuinkaan luoksesi; mutta ihmiset tuolla kadulla tuijottivat minuun niin omituisesti, että minun täytyi ohimennen tulla kuulemaan, ovatko silmäni nenäni alla, vai onko pääni muuttunut lasipalloksi, jonka lävitse voi nähdä ajatusteni ryömivän matojen tavoin. Sitäpaitsi ei minulla ole enää mitään vakinaista asuntoakaan, sillä kotonani pelkään saavani jos jonkinlaisia vierailuja. Oi, Tancred, ystäväni, taivaan ja maan välillä löytyy paljon useampia kodittomia raukkoja kuin poliisimme aavistaakaan!"
"Jumalan tähden, Archibald", huudahti toinen ja hyppäsi nopeasti sängystään, "mitä on tapahtunut? Sinähän puhut kuin kuumeessa ja voit tuskin pysyä jaloillasi, ja lisäksi on otsallasi tuollainen sormenpituinen haava! Rakas ystävä, miksi juoksentelet kaupungilla, vaikka olet sairas, sen sijaan että lähettäisit noutamaan lääkäriä ja kaikessa levossa ja rau…"
"Todellakin, niin, levossa ja rauhassa!" puuttui Archibald puheeseen katkerasti naurahtaen. "Niin on kyllä helppo sanoa. Luuletko sinä todellakin minua niin tyhmäksi, että minä tässä asussa antautuisin katupoikain naurun alaiseksi, ellei minulla olisi syytä pitää kotiani epävarmana olinpaikkana. Kukapa voi muuten taata" — ja hän katsahti huolestuneena ovea — "ettei hän tule tännekin perässäni? Mutta minulle olisikin melkein mieleisempää, jos hän tekisi sen. Sinä voisit silloin sanoa hänelle, kuinka inhoittavaa on ajaa ihminen talostaan, vainota kunnon ihmistä vielä häävuoteessaankin ja jälleen kaivella esiin vanhoja ikäviä muistoja. Minä olen itse sanonut sen hänelle, mutta minulla ei ole enää mitään valtaa hänen ylitsensä."
"Kenen ylitse? Kuka on tullut? Kuka vainoaa sinua? Kaiken pyhän nimessä, sano viimeinkin joku järkevä sana, tahi saatat sinä minutkin suunniltani!"
"Suostumuksellasi suljen oven", vastasi Archibald kiihkeästi. "Mutta avaimen täytyy jäädä lukkoon sisäpuolelle, sillä ihmeteltävän hyvin voi kaikki hiipiä sisään avoimesta avaimenkolostakin. Kas niin, kuuntele siis."
Mutta hän ei kertonut vielä mitään. Hän heittäytyi nojatuoliin ja katseli ylös kattoon, aivan kuin koitellakseen, voiko hän enää pitää silmiään auki. Samalla naputteli hän hoikilla, kalpeilla sormillaan tuolin käsinojaan ja huokasi syvään.
Ystävä katsoi vaieten ja tuskallisin ilmein hänen melkeinpä värittömiä kasvojaan. Nyt vasta huomasi hän Archibaldin molemmissa ohimoissa veriset juovat ja näki hänen otsallaan olevan haavan, vaikka sitä peittikin haavalaastariliuska, hehkuvan tummanpunaisena. Tuo haava ei kuitenkaan näyttänyt aiheuttavan Archibaldille tuskia, ainakin muuttuivat hänen jännittyneet kasvonjuonteensa vähitellen yhä rauhallisemmaksi.