"Voitko jo paremmin, Archibald?" kysyi ystävä.
"Kyllä, hiukkasen", vastasi toinen yrittäen hymyillä. "Minä en ole enää yksinäni, ja tämä mukava tuoli peittää ainakin selkäni. Annathan tämän minulle, Tancred? Minä annan sinulle tästä tuolista amerikkalaisen keinutuolini, joka ei ole näin varma."
"Kuten tahdot. Mutta mistä olet saanut tuon kauhean haavan?"
"Haavan? Naarmun, tarkoitat luonnollisesti. Sen ovat toiset paljon pahemmat seikat riistäneet muististani. Miksipä tekisin suotta kertomustani kovin laveaksi? Kun tarkoin asiaa ajattelee, niin voi tulla siihen inhoittavaan päätelmään, että minä olenkin taistellut itsensä paholaisen kanssa. Mutta sekin voi olla vain taikauskoa, vai kuinka? Mutta pahempaa kuin saatanan ilkeimmätkin temput on seikka se, että tuo kaunotar-raukka jälleen herää kuolleista ja tahtoo suudella minua jääkylmillä huulillaan. Sinä epäilet, ystäväni. Niin, siten te runoilijat aina teette. Te vaaditte, että meidän pitäisi uskoa kaikki teidän aivojenne synnyttämä sekamelska, mutta mitä me itse olemme nähneet omin silmimme ja ottaneet käsiimmekin…"
"Vannotan sinua ystävyytemme nimessä, Archibald, että heti annat minun tietää, mitä on tapahtunut!"
"No niin, tahdonpa koittaa, voinko muistaa kaikki tapahtumat yhtäjaksoisesti. Sinähän kävit eilen asunnossani minun nukkuessani? No niin, minä todellakin nukuin! Ihminen, joka nukkuu kymmenen tuntia keskellä kirkasta päivää ja sitten syö ja juo kokonaisen tunnin, ei ole hullu eikä kuumesairas. Sanon tämän vain johdatukseksi, tarkoituksessa, että säästäisit minulta hauskan väitteesi, että minä olen vain nähnyt unta tahi etteivät kaikki ruuvit ole tallella päässäni. Olin niin selvä-ajatuksinen, että aivan rauhallisesti ja järkevästi voin itsekseni miettiä asiaa ja tulla siihen tulokseen, etten koko talosta voi löytää parempaa turvapaikkaa aaveita vastaan kuin tulevan makuukamarimme. Myöntänetkö minun olevan oikeassa? Sinä et voi aavistaakaan, kuinka tungettelevaisia jotkut ihmiset ovat.
"No niin, kellon lähetessä yhtätoista menin minä tuohon rauhalliseen, kauniiseen morsiushuoneeseen, en vielä mennäkseni nukkumaan, vaan jälleen con amore lukeakseni kaikki Cecilian minulle kirjoittamat kirjeet, alkaen ensimäisistä suurikirjaimisista viimeiseen lyijykynätöherrykseen saakka. Samassa tarkoituksessa olin myöskin ottanut mukaani hänen muotokuvansa. Sen asetin pienelle pöydälle sängyn ääreen ja lampun sen eteen, ja sitten heittäydyin itse vuoteelle. Niin mukavasti en ollut kahdeksaan päivään saanut kertaakaan levätä hät'hätään kokoonpannulla vuoteellani. Tunsin voivani sangen hyvin, lukuunottamatta heikkoa poltetta ohimoissani; en tuntenut ajatuksiani ollenkaan kiihtyneiksi, vaan olivat ne päinvastoin selvät ja iloiset, kuin olisi kylmää lähdevettä veren asemasta virrannut suonissani. En ihmetellyt tätä seikkaa, vaan pidin aivan luonnollisena, ettei mikään vihollisvoima rohkene lähestyä tuota vuodetta. Kuulin kellon lyövän yksitoista ja sitten kaksitoista, ja omituista kyllä, viimeisen lyönnin kajahtaessa sammui yht'äkkiä lamppu sänkyni vieressä, niin etten voinut torjua itsestäni jonkinlaista hieman taikauskoista mielenliikutusta. Lamput sammuvat kuitenkin aivan luonnollisista syistä. Mutta miettiessäni sytyttäisinkö sen uudelleen, vai koittaisinko jo nukkua, olin äkkiä kuulevinani, kuinka puistoon johtava ruokasalin ovi ulkoapäin avattiin ja sitten jälleen hiljaa suljettiin. Tuntematta vielä hiukkastakaan kauhua nousin istumaan sängyssäni ja kuuntelin. Silloin kuulin aivan kuin paljaan pienen jalan hiipiviä askeleita portailta; hiljaa, hiljaa avattiin salonginovi, askeleet lähenivät matolla ja pysähtyivät, niin olin kuulevinani, esiripun taakse, aivan kuin kuunnellakseen, oliko mitään häiriötä odotettavissa sisäänastuessa. Ymmärtänethän, ettei asia enää tuntunut minusta hauskalta. Nousin nopeasti ylös, heitin päälleni muutamia vaatekappaleita, ja hiivin lukitsemattomalle ovelle kurkistamaan avaimenkolosta. Sattumalta olivat balkongin verhot sysätyt kiinni, joten kabinetissa oli aivan pimeätä. Mutta juuri kuin kumarruin katsomaan avaimenkolosta, sysättiin esirippu syrjään — ja hän itse astui sisään!"
"Virginiako? Kauhea uni!"
"Uniko? Sinä saat uskoa mitä haluat. Minä tiedän, mitä minä tiedän. Ei, ystäväni, minulla on liiankin tarkkoja todistuksia siitä, että kaikki oli totta; mutta siitä lisää myöhemmin. Mitä minä äsken sanoinkaan? Niin, se oli totta, hän astui esiripun takaa elollisena, ainoastaan hieman pienemmältä näytti hän minusta, niin että olisin voinut vannoa, että hän todellakin oli se Kleopatra, jonka olin kantanut pois komerosta ja joka nyt palasi takaisin puistosta, koska hänelle yksinäisyydessä kävi aika pitkäksi ja hän myöskin toivoi saavansa hieman kiduttaa minua. Sinä pudistat päätäsi epäuskoisesti! Minä sanon sinulle, että jos itse olisit kantanut häntä käsivarsillasi, kuten minä tein, niin olisit sinäkin tuntenut, että tuo povi oli vain jäähmettynyt ja jäätynyt kuolonuneen, ja että veri sen suonissa voi helposti uudelleen sulaa. Pidinhän häntä tykyttävällä sydämelläni! Täytyihän hänen tuntea se, vaikka hän olikin kivettynyt! Ja nyt oli hän herännyt näkemään, että minä olin kantanut hänet pois kuuluakseni toiselle — oi, Jumalani, hän ei olisi koskaan rakastanut minua, jos hän ei olisi tullut kysymään, olinko kokonaan unhoittanut hänet!"
Sanomattoman surumielinen ilme kasvoillaan tuijotti hän lattiaan.