"Niin, minä en todellakaan voi moittia häntä siitä", sanoi hän ja nyökäytti surullisesti pari kertaa päätään. "Mutta miksi toi hän mukanaan inhoittavan seurueensa, käärmeen ja apinan? Viheriä käärme oli kaulanauhan tavoin kiertynyt hänen kaulansa ympärille, ja apina piteli kiinni hänen laahuksestaan hänen astuessaan kabinettiin. Hän oli kietonut vihreän pukunsa, jonka olet nähnyt, rintansa ja olkapäittensä ylitse ja kääriytynyt sen poimuihin, kuin olisi hän värissyt vilusta. Nyt seisoi hän hetkisen hiljaa, ja minä huomasin sangen hyvin, että hän näki minut avaimenkolon lävitse, sillä hän nyökkäsi minulle päätään, ei kuitenkaan tylysti, vaan aivan kuin ihmetellen, ettei saanut parempaa vastaanottoa. Mutta minä en voinut poistua ovelta päästääkseni hänet sisään. Sen huomasi hänkin selvästi, sillä minä näin, kuinka hän muuttui surullisemmaksi ja huokasi useita kertoja. Mutta hän ei joutunut hämilleen, vaan otti esiin pienen kuvastimen, jonka hän antoi apinalle, ja istui komeron sohvalle tuon inhoittavan eläimen hypätessä marmoripöydälle ja pitäessä kuvastinta hänen edessään. Nyt alkoi hän irroittaa ja sitten uudelleen palmikoida pitkiä, mustia hiuksiaan. Millaiset hiukset! Ne ulottuivat hänen polviinsa saakka, ja minä olin niin usein leikitellyt niillä! Nytkin levisi niistä tuo omituinen ambran ja jasminin sekainen tuoksu, jonka niin hyvin tunsin, ja samaten tunsin helminauhan sekä kultarenkaat, jotka olivat kiinnitetyt hänen korviinsa. Hiuksiaan järjestäessään katseli hän vain kuvastimeen yrittämättä kertaakaan tavoittaa minun katsettani. Apina sen sijaan kääntyi vähän väliä minua kohti, irvisteli ilkeästi ja teki minulle niin ärsyttäviä ja halventavia liikkeitä, että minä uudelleen suutuin tuohon inhoittavaan eläimeen ja olisin mielelläni halunnut ampua sen siihen paikkaan. Mutta nyt nousi hän jälleen ylös ja asteli yhtämittaa eteensä tuijottaen hitaasti edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, aivan kuin olisi odottanut, että nyt, kun hän oli tehnyt itsensä niin kauniiksi, ei enää mikään ovi voisi pysyä hänelle suljettuna. Hän oli hiusneulalla kiinnittänyt pukunsa taiteellisin laskoksin vasemman olkapäänsä ylitse, mutta käsivarret olivat vapaina, ja kulkiessaan piti hän kättään juuri sillä kohdalla rintaansa, johon käärme muinoin oli haavoittanut itseään, ja johon käärme sittemmin oli imeytynyt. Tuo käärme oli yhäti hiljaa ja rauhallisesti hänen kaulansa ympärillä. Olin näkevinäni sen hohtavan viheriäistä valoa, ainakin voin eroittaa selvästi joka kolkan tuossa aikaisemmin aivan pimeässä huoneessa. En tahdo kuitenkaan vannoa sitä seikkaa varmaksi. Olin nimittäin liian kiihoittunut, joten olen kenties voinut erehtyä yhden tahi toisen pikkuseikan suhteen. Pääkohdat näin sitävastoin sitäkin selvemmin, usko tahi älä. Minä näin hänen muuttuvan yhä levottomammaksi ja kiihkeästi astuvan pari askelta ovea kohti, jolloin tahdottomasti hyppäsin taaksepäin, Mutta apina piti kiinni hänestä, ja nyt syntyi noiden kahden olennon välillä äänetön, tuskallinen taistelu. Viha ja kauhu nosti veret hänen kasvoilleen, kun tuo inhoittava eläin koitti repiä puvun pois hänen olaitaan ja tarttua hänen hiuksiinsa. Niin seisoi hän hetkisen aivan avuttomana ja näytti olevan täydellisesti eläimen vallassa. Mutta äkkiä antoi hän pukunsa pudota, paiskasi käärmeen vihollisensa päätä kohti ja syöksyi niin kiivaasti ovea vasten, että se ovipuolisko, jota vastaan minä nojasin, lensi auki ja hän, vain hiustensa verhoamana, vaipui kynnykselle jalkojeni juureen. — 'Lukitse ovi!' kuiskasi hän hengästyneenä. 'Pian, muuten me molemmat olemme hukassa!' Tottelin koneellisesti. Nyt seurasi syvä hiljaisuus. Kuulin vain hänen hengityksensä edessäni ja yritin kumartua hänen puoleensa. Mutta ojentaessani käteni nostaakseni ylös hänet, lensi hän höyhenen tavoin ylös ilmaan, syöksyi morsiusvuoteelle ja kietoutui leukaansa myöten peitteeseen, jonka alla äsken olin levännyt.

"Seisoin kuin kivettyneenä paikoillani. Kauhu ja sääli, viha ja suru herpaisivat kieleni. Mutta minä vakuutan sinulle olleeni yhtä valveilla kuin nyt, keskellä kirkasta päivää; vain se, etten erikoisesti ihmetellyt näkemääni, tuntuu minusta nyt kummalliselta. Kuulin kuinka apina raivosi kabinetissa ja koitti torjua käärmeen hyökkäyksiä. Sitten kuului balkongilta kilahdus, aivan kuin olisi joku suurista akkunaruuduista rikottu kivellä.

"Apina oli hypännyt ulos akkunan lävitse. Sitten oli siellä jälleen hiljaista ja rauhallista. Minä kumarruin kurkistamaan avaimenkolosta, mutta hypähdin samassa vavahtaen takaisin. Sillä tuosta pienestä aukosta alkoi loistaa vihreä valo, joka piteni vähitellen suikulaiseksi ja minä näin selvästi, kuinka käärme pakkautui avaimenkolosta huoneeseen lähtien sitten kiemurtelemaan kohti vuodetta. Sen valo teki huoneeni aivan valoisaksi.

"Oi, minun päätäni, minun päätäni!" huusi hän äkkiä ja nosti kätensä haavalle otsallaan. "Mutta istu hiljaa, Tancred! Minun täytyy ensin keventää sydäntäni kertomalla sinulle kaikki, ja sitten voit asettaa sille koko viisautesi laastariksi. Pyydän sinua, älä keskeytä minua millään muotoa. Oi, jospa itse olisit kuullut hänen äänensä, hänen hiljaisen itkunsa! Hän makasi liikkumattomana sängyssäni, kunnes minä viimein sain rohkeutta astua lähemmäksi ja sanoa hänelle, ettei hänen paikkansa ollut siinä, että hänen piti nousta ylös ja jättää minut yksikseni, sillä muussa tapauksessa voisi häntä kohtaan tuntemani rakkauden jäännös muuttua vihaksi ja inhoksi! — Tunsin tällöin rohkeuteni sangen vähäiseksi, sillä jos hän olisi vastannut omaavansa minuun nähden vanhoja oikeuksia, niin mitä olisin voinut vastata hänelle? Mutta tuolla tyttö-raukalla ei ollut aikomustakaan moittia minua. — 'Anna minun olla tässä vain hetkinen, kunnes lämpenen', sanoi hän. 'Ulkona puistossa on niin kylmä ja minun vaatteeni on varastettu. Sinun luonasi on niin lämmin ja hyvä olla, ja minä olen niin väsynyt. Olisin sangen iloinen, jos voisin nukkua tähän. Tule siis vielä kerran viereeni, laske kätesi sydämelleni ja koita, kuinka kylmä se jo on. Miksi pysyttelet niin kaukana sängystä?' — 'Aja pois tuo ilkeä käärme!' sanoin minä. 'Miksi toitkaan mukanasi tuon syöpäläisen, joka inhoittaa minua?' — 'Minäkö sen toin mukanani?' sanoi hän nyt. 'Sinä tiedät, miksikä se seuraa minua. Mutta katsopas, se on aivan kesy. Se ei tee pahaa kenellekään muille kuin minulle itselleni, ja minä itse olen ojentanut sille rintani. Täytyihän minulla olla joku, jonka voin painaa rintaani vasten, kun sinä et enää ollut syleiltävänäni ja suudeltavanani. Katsohan, se makaa tuossa niin rauhallisena ja on juotuaan nukahtanut; se on jättänyt jälelle vain muutamia pisaroita, ja ne viimeiset kuuluvat sinulle!'

"Noin sanoessani työnsi hän peitteen syrjään ja näytti minulle haavaa rinnassaan. Kyyneleet kohosivat silmiini. — 'Virginia', sanoin minä, 'eikö siis mikään enää voi pelastaa sinua? Onko siis sekä sinun että minun elämäni ikuisesti turmeltu?' — Sinun olisi pitänyt nähdä hänen suloinen hymynsä hänen sanoessaan: 'Sinä jäät eloon; ja mitäpä minä merkinnen? Mutta jos sinä vielä kerran tahdot tehdä minulle jonkun hyvän työn, niin paina huulesi haavaani; sitä olen koko ajan odottanut ja vain siksi olen tullut tänne luoksesi.' — 'En voi', sanoin nyt hänelle. 'Käärme on tiellä.' Nyt kääri hän tuon kankean eläimen käsivartensa ympärille, niin että se näytti vihreäemaljiselta kultarenkaalta, jonka lukossa loisti kaksi rubinia. — 'Voitko nyt?' kysyi hän. Silloin suutelin minä vavisten tuota tummaa tahraa ja tunsin vavahduksen kulkevan hänen kaikkien jäsentensä lävitse; mutta muuten makasi hän aivan hiljaa paikoillaan, silitteli kädellään kevyesti hiuksiani ja painoi lempeästi päätäni rintaansa vasten. — 'Kiitän sinua', sanoi hän. 'Nyt on minun niin hyvä olla. Katsopas kasvoihini! Enkö ole jälleen tullut nuoreksi ja kauniiksi?' — Oi, Tancred, kaunis oli hän todellakin, mutta kuolema oli jo painanut leimansa hänen kauneuteensa, ja minun sydämeni vuoti verta sanoessani: 'Niin, sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen.' — 'Näetkö sinä sen?' alkoi hän uudelleen, vetäen peitteen rintansa ylitse, kuin olisi häntä palellut. 'Tiesinhän minä voivani vielä kerran miellyttää sinua. Jos minä aina olisin saanut olla sinun silmiesi edessä, niin ei asia olisi koskaan mennyt näin pitkälle. Mutta nyt olet sinä kiinnittänyt sydämesi vaaleaan, ja tumman täytyy siksi tulla onnettomaksi. — Tuoko on hän?' kysyi hän äkkiä, kohoten käsivarsiensa nojaan ja katsellen kuvaa sängyn vieressä. 'Sinä sanoit minulle, että hän oli sisaresi. Miksi olet pettänyt minut, joka en koskaan salannut sinulta mitään?' — Sitten antoi hän suurten, himmeiden silmiensä katseen harhailla ympäri huoneessa. — 'Täällä siis!' sanoi hän. 'Täällä siis tulee hän hallitsemaan. No niin, niinhän täytyneekin olla. Minua ei enää lämmitä mikään vuode!…'

"Oi, ystäväni, minun on mahdoton kuvailla, millaisilla tunteilla kuulin kaikkea tuota! Kasvoni olivat painuneet aivan hänen kasvojensa viereen, ja kyyneleeni valuivat hänen poskilleen. Alussa tuntemani kauhu ja vastenmielisyys olivat kadonneet. Vain pelko että hän kuolisi käsiini, sai minut vapisemaan. — 'Voitko antaa minulle anteeksi?' kuiskasin minä kuin itsekseni. Silloin katsoi hän minuun suurin silmin, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystäni. — 'Kuule', sanoi hän, 'on julmaa, että minun jo nyt täytyy peittyä haudan poveen, hänen jäädessään tänne ja nauttiessaan minulta riistämäänsä kaunista elämää. — Mutta minä en tarvitse kärsiä sitä, ellen itse sitä tahdo, enkä minä sitä tahdokaan ', huudahti hän äkkiä niin kiihkeällä äänellä, että minä kauhistuneena kimmahdin taaksepäin. Hänen kasvonsa olivat nyt muuttuneet aivan toisenlaisiksi, hänen silmänsä liekehtivät, hän kohosi nopeasti ylös ja ravisteli hiuksiaan, niin että ne mustana hyrskynä levisivät hänen olkapäilleen, — 'Poista tuo vaalea minun silmieni edestä!' huusi hän. 'Missä on palvelijani, joka kantoi laahustani? Vaikka hän olisi aave tahi paholainen, niin on hän kuitenkin kyllin hyvä poistamaan nuo kasvot näkyvistäni. Mutta odotapas — voihan se tapahtua näinkin. Herää!' huusi hän ravistaen rannerengastaan, niin että käärme jälleen heräsi eloon. 'Kas tuossa, tuossa on vielä jotakin tehtävää sinulle, narri-raukka!' — ja hän heitti elävän rannerenkaansa kuvaan, niin että sitä peittävä lasi kilahtaen särkyi. Samassa tunsin jääkylmän suutelon huulillani, ja kaksi käsivartta kietoutui ympärilleni, aivan kuin haluten musertaa rintani; turhaan koitin irroittautua, huudahdin äänekkäästi — ja nyt tunsin tuon säälimättömän aaveen päästävän minut irti; kädet vaipuivat alas, huulet irtaantuivat huulistani, käärmeestä loistava valo sammui, ja minä kaaduin taintuneena lattialle.

"Kun jälleen heräsin, vallitsi ympärilläni pimeys. Voin vasta vähitellen muistaa äskeiset tapahtumat ja vaivaloisesti kohota ylös lattialta sängyn vierestä. Ensin koitin uskotella itselleni, että kaikki oli ollut vain kauheata unta. Mutta sytyttäessäni kynttilän ja katsahtaessani ympärilleni huomasin liiankin selviä jälkiä. Cecilian kuvaa peittävä lasi oli rikki ja kuvan värit himmenneet, ikäänkuin olisi joku ilkeä hengähdys kulkenut sen ylitse. Tyyny oli vielä lämmin ja tuoksui hänen hiuksistaan. Menin kynttilän kanssa kabinettiin, mutta siellä en huomannut mitään. Mutta astuttuani balkonginovelle huomasin, että muuan akkunaruutu makasi pirstaleina lattialla, ja vaikka raitis aamuilma virtasi särkyneestä akkunasta sisään, tunsin sielläkin tuon tutun tuoksun, joka kertoi minulle kyllin selvästi, kuka oli siellä ollut!"

5.

Hän vaikeni ja sulki silmänsä, ikään kuin olisivat viimeisten sanojen mukana hänen viimeiset voimansakin sammuneet. Hänen kätensä vaipuivat alas tuolin käsinojilta, ja hänen päänsä vajosi olkapäälle. Hän ei tointunut, ennen kuin ystävä, joka oli nopeasti hypähtänyt ylös, hetkisen oli jäähdytellyt hänen otsaansa kylmällä vedellä. Tällöin huokasi hän syvään ja avasi silmänsä.

"Eikö sinunkin mielestäsi", sanoi hän hiljaa ja puristi Tancredin kättä, "ole kauheata saada elää sellaisia tapahtumia ja olla pakoitettu sanomaan itselleen: sinä olet voimaton niiden suhteen, sinä olet itse aiheuttanut ne!"