Paroni oli astunut alas komerosta, aivan kuin olisi tahtonut johtaa pois ystävän huomion siitä, mikä hänen itsensä mieltä kiinnitti. Hän koitti hymyillä ja puristi sydämellisesti ojennettua kättä. "Ei se merkitse mitään", sanoi hän; "se menee kyllä pian ohitse." Mutta sitten päätti hän toisin, tarttui kynttilänjalkaan ja astui lähemmäksi kuvaa, niin että nuo synkät piirteet joutuivat täydellisesti valaistuiksi.
"Tunnetko nuo kasvot?" kysyi hän vavahtelevalla äänellä.
Hämmästyksen huudahdus pääsi toisen huulilta; sitten tarttui hän lorgnettiinsa, astui lähemmäksi ja tarkasteli tuota outoa taideteosta päästä jalkoihin. Hänen näytti olevan vaikeata olla lausumatta nimeä, joka pyöri hänen kielellään.
Hän oli yksi noista ei aivan harvinaisista, rakastettavista luonteista, joiden epäitsekkyyden elimistö on niin korkealle kehittynyt, että he epäilevät omaa arvoansa ja lopulta kokonaan luopuvatkin halusta merkitä jotakin. Hän oli kotoisin pienestä keski-Saksan maasta, syntyisin vanhasta hyvinvoivasta perheestä ja oli siitä syystä jo aikaisin joutunut suureen maailmaan voimatta kuitenkaan koskaan luopua jonkinlaisesta hienotunteisesta arkuudestaan. Vastoin taipumustaan oli hän astunut diplomatiselle uralle, mutta koskaan ei hän yrittänyt vahvistaa itsetuntoaan jollakin tärkeämmällä tehtävällä. Alusta alkaen alistui hän siihen, että tarmokkaammat ja paremmin tehtäviinsä sopivat ystävät ajautuivat hänestä edelle ja kateudetta iloitsi hän heidän onnestaan. Häntä pidettiin myöskin mitä parhaimpana seuraihmisenä, uhrautuvaisimpana ystävänä ja taitavana, sangen tietorikkaana henkilönä, joka kyllä pystyi vaikka mihin, jos vain halusi. Hän punastui aina korvalehtiinsä saakka, kun joku lausui pienimmänkin kohteliaisuuden hänen kyvyistään, ja vakuutti kiihkeästi päätänsä pudistaen, että häntä arvosteltiin ansiokkaammaksi kuin mitä hän todellisuudessa olikaan. Hänen läheisimmät ystävänsä kuiskailivat hänen salaa runoilevan, ja jostakin epäselvästä lähteestä noussut huhu kertoi, että surunäytelmä "Tancred", joka kymmenen vuotta sitten oli esitetty hänen isänmaansa pääkaupungissa, oli hänen kirjoittamansa; mutta jyrkästi kielsi hän asianlaidan niin olevan ja vakuutteli kappaleen menestyksen johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että sen tekijäksi oli luultu perintöprinssiä. Siitä lähtien kutsuttiin häntä lähimpien ystävien keskuudessa Tancrediksi, eikä hänkään enää välittänyt asettua tuota nimitystä vastustamaan. Muuten ei hän koskaan häirinnyt toisten huvia, vaikka se olisikin tapahtunut hänen itsensä kustannuksella. Niin oli myöskin käynyt hänen suhteessaan Archibaldiin, jota hän aina oli kohdellut intohimoisella ihmettelyllä. Joka lähemmin tunsi asian, kohotti olkapäitään tuolle heikolle miehelle, joka näytti pitävän aivan luonnollisena sitä seikkaa, että hänen ystävänsä voitti tytön, jota hän itse, vaikkakin vain tuolla ominaisella aralla tavalla, oli jonkun aikaa hakkaillut. Mitä tapahtui hyljätyn rinnassa, se jäi hänen omaksi salaisuudekseen, mutta ettei hän antanut kateuden hetkeksikään hämmentää vanhaa luottamusta, se voitiin selvästi huomata ja ne olivat kenties oikeassa, jotka sanoivat hänen kaikissa muissa suhteissa omaavan vain keskinkertaisia luonnonlahjoja, mutta yhdessä ainoassa kohonneen mestariksi: taidossa olla ystävä.
Tämä erinomainen avu sulki hänen huulensa nytkin, Archibaldin kysyessä häneltä, tunsiko hän nuo kasvot. Hän tiesi tuon muiston olevan ystävän katkerimpia. Ja kuitenkin — mitä hyötyä oli sen seikan salaamisesta, joka kuitenkin oli päivänselvää.
"Todellakin sangen harvinaista!" änkytti hän viimein Archibaldiin katsomatta.
"Niin, eikö totta?" jatkoi tämä nopeasti. "Tässä ei voi olla kysymys erehdyksestä. Sen huomasin jo ensi silmäyksellä. Nyt olen tutkinut jokaista, pienintäkin piirrettä ja löytänyt niistä kaiken entisen sulon, kaiken entisen tuskan."
"Minä näin hänet siihen aikaan vain ohimennen, pari kolme kertaa", sanoi toinen. "Siksi epäilin sitä alussa joksikin yleiseksi race-tyypiksi, joka ensi hetkessä kummastutti minua. Mutta sinä tietänet sen asian luonnollisesti paremmin."
"Minä tiedän sen liiankin hyvin", mutisi paroni ja tarkasteli kuumeenomaisella jännityksellä kuvan oikeata käsivartta, jonka tummaan pintaan oli mustansinervällä värillä piirretty muuan oudonnäköinen merkki.
Hän oli jälleen asettanut kynttiläjalan pöydälle ja jäänyt miettien seisomaan paikoilleen käsivarret ristissä rinnalla. Hetkisen olivat he molemmat vaiti.