"Vielä viisi päivää", sanoi hän hymyillen, "eikä minulla ole enää mitään sanomista rakkaani suhteen; silloin on hän itse talon hallitsijatar, ja minä saan olla iloinen, jos hän joskus pyytää vanhan tädin viipymään luonaan neljännestunnin ajan."
Hän oli mitä parhaimmalla tuulella Archibaldin ohjatessa häntä portaita alas. Cecilia oli jälleen vaitelias. Vaunujen vierittyä pois seisoi sulhanen vielä kauan paikoillaan katsellen Thiergartenin puuryhmiä. Niiden alla vallitsi vielä liike ja elämä, ja tuhansien jalkojen nostama pöly leijaili paksuna pilvenä lehtokujan yläpuolella. Hän tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä palata takaisin taloon, mutta sitten muisti hän unhoittaneensa kirjoittaa muutamia liikekirjeitä ja järjestää eräitä muitakin asioita, ja siksi nousi hän jälleen ylös portaita.
2.
Astuessaan jälleen salonkiin huomasi hän kynttilän yhäti palavan tarjoilupöydällä ja Cecilian puolityhjän lasin kimaltelevan sen valossa punervanvärisenä. Mitään ajattelematta tarttui hän koneellisesti lasiin, tyhjensi sen pisaroittain ja laski sen sitten nopeasti kädestään. Näytti kuin olisi hän luullut tuota tekoa voimakkaimmaksi taikakeinoksi ympärillään vaanivien henkien torjumiseksi.
Palvelija astui sisään ja kysyi, pitikö lamppu sammuttaa.
"Anna sen palaa vielä hetkinen", vastasi hän, "mutta sytytä kynttilä työhuoneessani, sillä minä aion nukkua siellä tänäyönä."
Sitten tarttui hän päättävästi kynttiläjalkaan ja meni esiripulle, joka sulki kabinetin oven.
Huoneeseen astuessaan kohdistui hänen katseensa komeron kuvaan, mutta samassa joutui hän äkillisen kauhun valtaan, sillä lepattelevan valon vaikutuksesta syntyi hänen silmissään näköhäiriö, että kuva hänen sisään astuessaan koitti nousta ylös ja vaipui sitten voimattomana jälleen tuolilleen. Näköhäiriö haihtui jälleen; hän astui väkinäisesti lähemmäksi, asetti kynttiläjalan pienelle pöydälle ja syventyi uudelleen katselemaan tuota salaperäistä olentoa. Mitä kauemmin hän seisoi siinä, sitä synkemmäksi tuli hänen otsansa, sitä tuskallisemmin vavahtelivat hänen huulensa. Hän näytti unhoittavan kaiken ympärillään, aivan kuin olisi noiden piirteiden näkeminen saattanut hänet muistojen valtaan, joiden syvyyteen ei mikään ääni nykyajasta voinut ulottua.
Kuinka kauan hänen sielunsa tuolla tavoin harhaili, sitä ei hän tiennyt itsekään, mutta äkkiä sysättiin esirippu syrjään ja erään rakkaan ystävän kasvot ilmaantuivat sen takaa.
"Hyvää iltaa, Archibald", huusi sisäänastuja ja ojensi ystävälleen kätensä, johon tämä nopeasti tarttui. "Enhän häirinne sinua? Olin ainakin niin hienotunteinen, että odotin, kunnes kaunis vieraasi oli poistunut. Tapasin vaunut puistossa ja sain ystävällisen kädenviittauksen sekä tädiltä että suojatilta. — Mutta mitä sinulle on tapahtunut? Näytät yhtä juhlalliselta kuin olisit tehnyt testamenttisi, sen sijaan että todellisuudessa olet kohdannut täällä tulevan puolisosi. Eikö todellakaan mikään onni voi olla täydellinen?"