"Kukapa tietää", vastasi tyttö hymyillen, "kuinka kauan hän viihtyy täällä, kuinka pian hän vaihtaa tämän paratiisillisen pienen majan maalaislinnaamme, jossa on kylliksi tilaa oikealle malliavioliitolle, nimittäin miehelle ja vaimolle kummallekin oma sivurakennuksensa."
Paroni aikoi juuri vastata jollakin pilalla, mutta samassa astui viereisestä huoneesta sisään muuan palvelija ja kuiskasi jotakin hänelle.
"Hyvä", sanoi vapaaherra. "On parasta, että heti sytytät sen. Se on lamppu, Cecilia, jonka tänä aamuna ostin viimeisenä vielä puuttuvana esineenä Friedrichsstrassen varrella sijaitsevasta taidekaupasta, josta aina olen löytänyt kaikkea, mitä olen etsinyt, kun toiset ovat jättäneet minut pulaan. Se on pienoinen pronssinen mestariteos, tehty antikisen mallin mukaan sangen aistikkaaksi, ja minä olen käskenyt asettaa sen parhaaseen paikkaan pienessä kabinetissa, jonka olen ajatellut aamu- ja iltahuoneeksi. Toivoakseni miellyttää se sinuakin."
"Sen mukana tuotiin muuan toinenkin taide-esine", sanoi palvelija mennessään avaamaan salongista kabinettiin johtavaa sivuovea. "Taidekauppias tervehti ja sanoi sen olevan aiotun komeron täytteeksi; herra paroni tietää kyllä, mistä on kysymys, sanoi hän. Jos se ei miellytä, ottaa hän sen kyllä takaisin."
"Taideteos?"
"Niin, nainen, joka pitää käärmettä kädessään. Se on kokonaan maalattu. Olen toistaiseksi asettanut sen jalustalle odottaen herra paronin lähempiä määräyksiä."
"Nytpä muistan", sanoi paroni kääntyen morsiamensa puoleen. "Koitin tänään, vaikkakin turhaan, etsiä jotakin sopivaa koristetta tuohon kabinetin komeroon, ja pyysin viimein kauppiasta etsimään minun laskuuni jonkun erikoisen kauniin patsaan. Olenpa todellakin utelias näkemään, millaisen patsaan hän näin nopeasti on onnistunut minulle löytämään."
Näin sanoen astui hän pieneen valoisaan kabinettiin, joka jo värisoinnullaankin teki erikoisemman vaikutuksen. Se oli mitä sopusuhtaisin pitkulainen huone loppuen toisella puolen syvään, puolipyöreäksi holvattuun komeroon, jossa huonekaluina oli vain komea, kullatuilla jaloilla varustettu leposohva ja sen edessä pieni marmoripöytä. Molemmille pitkille seinille oli marmoripilarien väliin maalattu keveällä siveltimellä valoisalle pohjalle etelän maisemia ja niiden ympärille kauniita, antikisia arabeskeja. Akkunaseinämällä oli korkea, punaisilla silkkiverhoilla katettu balkonginovi, jonka yläpää myöskin oli puolipyöreän muotoinen. Akkunat olivat auki, puutarhailma tunkeutui sisään marmoririntavarusteen ylitse ja kauempana näkyi puunlatvoja, jotka hehkuivat iltaruskon hohteessa. Päivänvalo oli vielä siksi voimakas, että kaikki esineet syvässä komerossa selvästi eroittautuivat. Tuolla näkyi leveällä jalustalla oudonnäköinen kuva, joka sitä peittävän lämpösen ihmisruumiin väriä erinomaisesti jäljittelevän maalauksen takia jyrkästi erosi marmoriseinän muodostamasta harmaasta taustasta.
Patsas esitti puolessa luonnollista kokoa kaunista naista, joka puolipyörtyneenä näytti vaipuneen matalalle tuolille ja nojasi ruumistaan, joka vain lanteista alaspäin oli peitetty tummalla, poimukkaalla verholla, taaksepäin, aivan kuin olisi hän nukkumaisillaan. Irrallaan olevat hiukset laskeutuivat uhkeina aaltoina otsalle ja niskaan koristettuina helminauhalla, joka kiemurteli pitkin ohimoita kaulalle ja rinnalle. Nainen näytti hyväillen pitävän pientä vihreätä kyykäärmettä rinnallaan. Se oli kiertynyt auki, pää pystyssä hiipinyt pitkin paljasta ihoa ja iskenyt hampaansa aivan rinnan alle. Sen valtiattaren toinen käsi oli toimettomana jäänyt syliin, toinen piti lujasti kiinni tuosta notkeasta eläimestä, aivan kuin tahtoen estää sen lopettamasta kauheata tointaan. Siitä huolimatta ei suurten silmien katse ollut kohdistunut rintaan, vaan se näytti tuijottavan tyhjään avaruuteen, kun taas suu avautui tuskallisen nautitsevaan hymyyn ja valkoiset hampaat kimaltelivat kalpeiden, täyteläisten huulien takana. Mutta enimmän kohotti kuvan synnyttämää kauheata vaikutusta se sanomaton taito, jolla kuvanveistäjä oli valanut elonväriä teokseensa, viheriäisestä kultakoristeisen verhon langoista aina silmien sameaan hehkuun, pienten, hienojen hampaitten emaljiin, helmien himmeään kimallukseen ja sametinpehmeään, etelän-väriseen suloiseen poveen, joka näytti hengittävän ja hienosti värähtelevän tuskallisen pureman takia.
Kuva vaikutti noihin kolmeen katsojaan, jotka äkkiä näkivät sen sammuvan iltaruskon valossa, niin valtavasti, etteivät he pitkään aikaan voineet lausua sanaakaan. Paronikin oli ensin hämmästyksestä huudahdettuaan pysähtynyt aivan kuin kivettyneenä. Molemmin käsin pienen pöydän marmorilevyyn nojautuneena katseli hän kiinteästi tuon Kleopatran kasvonpiirteitä ja näytti joutuneen oudon mielenliikutuksen valtaan, jota hän turhaan koitti tukahduttaa. Vasta palvelijan astuessa sisään ja valmistautuessa sytyttämään pronssilamppua, joka riippui hienoista nivelketjuista katossa pöydän yläpuolella, astui hän, aivan kuin unesta heräten, muutamia askeleita taaksepäin ja koitti saada esiintymisensä luontevaksi. Hän kertoi tädille siitä harvinaisesta yhteensattumisesta, että hän tänä aamuna oli ostanut tuon lampun, jonka reunaa pitkin kiemurteli kaksitoista käärmettä ruiskuttaen tulta avoimista kidoistaan, ja nyt lähetettiin hänen tietämättään taloon kolmastoista käärme. Vanha neiti ihmetteli myöskin tuota kauheata taideteosta. "Kun pitää silmänsä puolisuljettuina", sanoi hän, "etenkin nyt, kun lampun valo lankeaa ylhäältä kuvalle, tuntuu kuin näkisi elollisen olennon tuossa kauheassa asemassa ja haluaisi rientää tempaamaan tuon inhoittavan eläimen sen käsistä ja polkemaan sen jalkojensa alle."