Sekä lyyrillisenä runoilijana että romaanin- ja näytelmänkirjoittajana on Heyse myös tehnyt nimensä tunnetuksi. Varsinkin monet hänen näytelmistään, niinkuin "Hans Lange" ja "Colberg", saavuttivat suuren menestyksen näyttämöllä. Sitä vastoin hänen laajat tendenssiromaaninsa, "Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875) ovat vähemmän onnistuneita. V. 1910 sai runoilijavanhus vastaanottaa Nobel-palkinnon.

Beatrice.

Me olimme istuneet jutellen aina myöhäiseen yöhön asti, me kolme ystävystä muutamien Asti-pullojen ääressä, jotka sattumalta olimme löytäneet ja tyhjentäneet viileässä puutarhan huvimajassa vasta Italiasta palanneen ystävämme terveydeksi. Hän oli vanhin meistä ja jo kypsynyt mies, kun me tutustuimme häneen kaksitoista vuotta sitten eräällä matkalla etelämaissa. Ensi silmäyksellä oli hänen miehekäs ulkomuotonsa, hänen jalo olentonsa ja hänen hiukan surunvoittoinen, miellyttävä hymyilynsä vetänyt meitä puoleensa. Hänen seurustelukykynsä, hänen tavaton sivistyksensä ja se vaatimaton tapa, jolla hän toi sen esille, voitti kokonaan meidän sydämemme, ja ne kolme viikkoa, jotka olimme yhdessä viettäneet Roomassa, lujittivat meidän ystävyytemme niin vahvaksi, kuin se ikänä voi tulla niin eriluontoisten ihmisten välillä kuin meidän. Sitten hänen oli pakko äkkiä matkustaa Geneveen, kotiinsa takaisin, missä hän toimi arvossapidetyn kauppaliikkeen johtajana. Mutta seuraavina vuosina me emme olleet laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta, jolloin saatoimme tavata toisiamme, eikä hän nytkään ollut pelännyt sitä pitkää mutkatietä, joka johti meidän kaupunkimme kautta, voidakseen viettää ainakin vuorokauden meidän seurassamme.

Ulkomuodoltaan hän oli aivan entisellään; hän oli yhä vieläkin kaunis mies, hiuksissa näkyi tuskin ainoatakaan harmaata karvaa ja korkea otsa oli sileä ja valkoinen. Mutta hän tuntui meistä harvasanaisemmalta kuin edellisillä kerroilla ja välistä hän näytti vaipuvan niin kokonaan ajatuksiinsa, ettei hän kuullut edes kysymyksiämme, vaan katseli vain pitkän aikaa viinin poreilua lasissaan tai sulatti vitkalleen jääpalasta kynttilässä. Me luulimme saavamme hänet puheliaammaksi tiedustelemalla hänen viimeistä matkaansa. Mutta kun tämä mieliainekaan ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan, niin annoimme hänen olla rauhassa ja puhelimme keskenämme, iloiten siitä, että hän ainakin ruumiillisesti oli meidän luonamme ja odotimme levollisesti, milloin hän taas sielullisestikin palaisi piiriimme.

Sillä välin kaivelin esille kaikenlaisia ajatuksia, jotka viime aikoina olivat minua suuresti huvittaneet, ja nuo mietteet, joita esitin aivan kypsymättöminä ja karheamuotoisina, olisivat kaikkina muina aikoina varmaan herättäneet ystäväni vastustusta, sillä hän oli terävä väittelijä. Teatteriolot Italiassa olivat antaneet niihin ensimäisen aiheen. Minä väitin, ettei ollut lainkaan ihmeellistä, etteivät italialaiset, joiden oma elämä oli niin täynnä paatosta ja intohimoa, olleet traagillisen kirjallisuuden alalla voineet luoda mitään, joka olisi vetänyt vertoja kreikkalaiselle, englantilaiselle tai saksalaiselle kirjallisuudelle. Oikeastaan ei espanjalaisten eikä ranskalaisten laita ollut paljoa parempi, huolimatta heidän kuuluisasta draamallisesta kukoistusajastaan. Sillä romaanilaisten temperamentti, heidän luonteensa samoinkuin heidän kultuurinsakin, oli nyt kerta kaikkiaan niin lujasti piintynyt sovinnaisiin muotoihin, että varsinaiset traagilliset probleemit, jotka perustuivat vain yksilön ihannoimiseen, jäivät heille varsin vieraiksi; sitä paitsi he eivät muotoonkaan nähden uskaltaneet koskaan heittäytyä aivan vapaiksi eikä kosketella häikäilemättömiä luonnonääniä. — Samoin kuin jokainen esteettinen keskustelu, joka ei kulje vain pinnalla, kosketteli tämäkin ennen pitkää ihmisluonteen arvaamattomia syvyyksiä, ja sillä välin kuin Amadeus varsin väliäpitämättömästi piirteli hopeisella puikollaan kuvioita liinalle valahtaneeseen viiniin, puolusti Otto vilkkaasti sitä, mitä minä olin sättinyt sovinnaiseksi muodoksi, vaan jonka hän ankarana tapojenmäärääjänä asetti runoudessakin kaikkea muuta korkeammalle. Hänen mielestään oli muka vaarallinen tuo minun väitteeni, että traagillinen ristiriita saattoi poikkeustapauksessa kohottaa luonnollisen oikeuden yläpuolelle tavallista porvarillista oikeutta, että siis traagillinen rikos johtuisi vaan siitä, että ihmisellä oli demooni rinnassansa ja että se nostaisi yksilön yläpuolelle niitä rajoja, joita jokapäiväiset asetukset hänelle panevat ja vahvistaisi hänessä sitä käsitystä, ettei hänen pitäisi puuttua mihinkään, ei sietää mitään, ei kunnioittaa mitään, mikä olisi hänen sisälliselle tunteelleen vastaista. Siten sinä selität, sanoi hän, koko maailmanjärjestyksen, jolla kuitenkin lie hyvätkin perussyynsä, rajattoman yksilöllisyyden hyväksi, ja näytät antavan todellista arvoa vain runoudelle, joka asettuu kokonaan lain ulkopuolelle. — Minä koetin hänelle selittää, että tässä oli kysymys vain varsinaisista traagillisista ristiriidoista, ja että suuret ja voimakkaat, sanalla sanoen sankarilliset sielut tavallisesti ratkaisivat toisella tavalla ristiriitaiset velvollisuudet kuin arat, pienten tottumuksien ja huolien rajoihin puristuneitten poroporvarien keskilaji. Nerokkaat luonteet, sanoin minä, jotka eivät riipu muista ihmisistä, ja jotka asettavat oman sisällisen voimansa ja suuruutensa toisille esimerkiksi, laajentavat teoillaan yhtä suuressa määrässä siveellisyyden rajoja, kuin nerokkaat taiteilijat murtavat ja avartavat taiteen juurtuneita aitauksia. Ja vaikka nämät sankarilliset sielut voivatkin olla liian suuressa määrässä itserakkaita ja ylimielisiä, niin eikö juuri onneton traagillinen ratkaisu kirkasta ja sovita kaikkea? Ainakin poroporvarien mielestä, joille elämä on korkeinta hyvää ja joita siis tuskin sellaiset teot ja mielialat voivat viehättää, joita maailman menon mukaan kuolema seuraa. Mutta runoilija ja kaikki ne, jotka häntä ymmärtävät, iloitsee niistä korkeista ilmiöistä, joihin tavalliset siveelliset mittakaavat eivät sovellu. Ja ken moittii epäsiveelliseksi sitä, mikä meidän surullisen puutteellisissa porvarillisissa oloissamme on voimakkaiden ja vapaiden ihmisten ainoa pyhä hätäpuolustuskeino, häntä varten ei kauneus koskaan ole luotu, eikä hän tunne hyvästä muuta kuin sen mikä on hyödyllistä.

Tämän ja muuta senkaltaista olin sanonut, kun Amadeus äkkiä kavahti mietteistään ja ojensi pöydän yli minulle kätensä. Minä kiitän sinua, sanoi hän; sinä sanoit siinä kelpo sanan, joka teki minulle hyvää. Me kolme emme voi joutua keskenämme kiistaan siitä, ettei siivo tapa ole siveellisyyden mittakaavana ja että runouden suurimmat tehtävät ovat ihmisyyden rajamailla. Mutta yhtä asiaa minun täytyy vastustaa: sinä koetat väittää, ettei Italiassa ole todellisia suuria traagillisia runoilijoita siksi, että kansan luonne olisi sovinnaisiin muotoihin sidottu. Ikäänkuin mielenlaadun ja aistin, siveellisten ja esteettisten käsitteiden täytyisi välttämättömästi kehittyä käsi kädessä, ikäänkuin ei monasti toinen voittaisi toista! Jos Italiassa syntyisi suuri traagillinen runoilija, jona he aikoja sitten ovat jo pitäneet Alfieriänsä, — niin kansan hengetär astuisi puolitiessä häntä vastaan, eivätkä akatemialliset tyyliennakkoluulot voisi sen paremmin pitää aisoissa tätä aito-luonnonvoimaa, kuin mikään opittu uskontunnustukseksi tullut tapa voi kahlehtia vapaaksi syntyneen ihmisen oikeuden- ja velvollisuudentunnetta. Ei, jatkoi hän näennäisesti kiihoittuneena ja silmien kiiltäessä kosteina, heidän surunäytelmiensä liikapaatos ei ole se pohjasävel, johon tämän jalon kansan sielu on viritetty. Minä en ainakaan saa kuunnella tällaista väitettä panematta vastalausettani. Sillä jos ikänä joku ihminen on antanut vain oman vaistonsa ja henkensä johtaa tunteitaan ja toimintaansa, niin teki sen minun vaimoni, ja minun vaimoni oli italialainen.

Hän vaikeni ja me häntä vastapäätä istuimme ihmeellisen jännityksen vallassa, myöskin ääneti ja aivan ymmällä hämmästyksestä. Niin hyvin kuin me luulimme tuntevammekin hänet ja kaikki hänen olosuhteensa, niin ensi kertaa me nyt vasta kuulimme, että hän oli ollut naimisissa, vieläpä naisen kanssa, jonka hän asetti näin korkealle, ja jonka hän kuitenkin oli salannut meiltä ikäänkuin jonkin hairahduksen.

Hän nousi pystyyn ja käveli hetken aikaa edes-takaisin ahtaassa, puolipimeässä huoneessa, meidän häiritsemättä häntä kysymyksillämme tai katseillamme. Vihdoin hän astui meidän keskeemme ja sanoi syvällä, sointuvalla äänellään:

Minä en ole puhunut teille siitä, sillä tuo muisto valtaa minut aina niin syvästi, että tehdessäni siitä itsellenikin selkoa joudun ikäänkuin kuumeeseen, josta en kokonaiseen viikkoon voi päästä erilleni. Ja kuitenkin on minusta tuntunut ikäänkuin rikokselta, että olen aina vain leikinlaskulla vastannut teidän kiusantekoonne ja tiedusteluihinne miksi en ole mennyt naimisiin. Uskokaa minua, pääasiallisesti saadakseni selvittää teille tämän asian, järjestin nyt matkani siten, että saatoin teitä tavata palatessani jälleen vaimoni haudalta. Antakaa minun siis kertoa teille kaikki, siten kuin tuo asia nyt mieleeni johtuu. Avatkaamme sitä ennen vielä ikkunat puutarhaan; täällä on niin tukehduttavan kuuma, että on vaikea hengittää. Kas näin! — ja nyt juokaa ja polttakaa sillä välin kuin minä astun tässä edes-takaisin. Neljännesvuosisata on siitä vierinyt, ja kuitenkin näen nyt kaikki edessäni aivan kuin se olisi tapahtunut eilen sillä en voi saada muistoiltani rauhaa.

Kaiken sen, minkä hän kertoi aina aamunkoitteeseen asti — sillä hänen vaiettuaankaan emme heti voineet erota toisistamme —, kirjoitin minä seuraavana päivänä muistiin, niin paljon kuin mahdollista hänen omien sanojensa mukaan. Silloin en ajatellut, että tämä todellakin olisi hänen viimeinen testamenttinsa. Mutta hän ei ollut liikoja sanonut. Samana yönä, jolloin hän kertoi meille kaikki, sai hän kuumeen, joka seurasi häntä kotiin saakka. Yöllinen levottomuus tuli vielä erään tulipalon sammutustyössä lisäksi. Muutamia viikkoja sen jälkeen kuin me viimeksi olimme nähneet hänet, saimme sanoman, että olimme kadottaneet hänet.