Nyt ovat nämät muistiinpanot minulle sitä rakkaammat, ja tuskinpa maltan antaa vierasten silmien nähdä niitä. Toisaalta tuntuu kuitenkin melkein velvollisuudeltani saattaa noiden molempien ihmisten ihmeellinen kohtalo päivän valoon. Eikö kaikki se, mikä ihmiselämässä on jaloa ja korkeaa, pitäisi olla koko ihmiskunnankin omaa?
Niinpä annan hänen nyt kertoa.
* * * * *
Olin juuri täyttänyt viisikolmatta vuotta, kun isäni kuoli; nähtyäni hänen tuskallisen kuolinkamppailunsa tuntui minusta kuin olisin käynyt kymmenen vuotta vanhemmaksi. Vähää aikaisemmin oli ainoa sisareni, johon olin hyvin kiintynyt, mennyt naimisiin erään nuoren ranskalaisen liikeystävämme kanssa, jonka perhe jo kauan oli asunut Genevessä, ja joka yhtyi nyt meidän liikekumppaniksemme. Me olimme aivan kuin veljeksiä keskenämme, ja kun hän ja sisareni vaatimalla vaativat, että lähtisin pariksi kuukaudeksi matkoille, saavuttaakseni jälleen mielen tasapainon, annoin tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin heidän määrätä puolestani, varsinkin kun kipeästi kaipasin toisten apua.
Pianpa ilmanvaihdos, niinkuin rakkaat omaiseni olivat olettaneet, vaikuttikin edullisesti minuun. Nuoruus ja elämänhalu palasivat takaisin; minä saatoin jälleen ihailla täysin määrin luonnon kauneutta, ja taideharrastukseni, joka jo aikaisemmilla matkoillani Saksassa ja Ranskassa oli herännyt henkiin, sai runsaasti tyydykettä Milanossa ja Venedigissä, jonne ensi aluksi suuntasin kulkuni jatkaen sieltä hiljakseen etelätä kohti.
Ennen kaikkea teki mieleni Firenzeen, ja ajatellessani niitä aarteita, joita siellä saisin ihailla, kuljin väliäpitämättömänä monen taideteoksen ohi, joita matkan varrella kohtasin. Niinpä en ollut varannut Bolognaakaan varten muuta kuin yhden päivän, kiiruhdin nopeasti vain kirkkojen ja taulukokoelmien läpi ja viskauduin iltapäivällä vaunuihin ajaakseni vanhalle San Michele nimiselle luostarikukkulalle saadakseni sieltä kokonaiskuvan tästä merkillisestä kaupungista, jotta siten voisin rauhoittaa matkaomaatuntoani.
Päivä oli kuuma kuin keskikesällä ja vaikka muuten saatoin yhtä hyvin sietää kuumuutta kuin kylmyyttäkin, niin teki helle minut tänään kuitenkin aivan raukeaksi. Maantie, joka johtaa San Michelestä kaupunkiin, oli aivan tyhjä. Puutarhamuurien yläpuolelta kuroittelivat puut ja pensaat tomuisia oksiaan, vaunun pyörät vaipuivat raskaasti kädensyvyydeltä kuumaan hiekkaan, ajurini nyökkäsi niin unisena päätään, että töin-tuskin pysyi tasapainossa ja väsynyt hevonen hiipi korvat lupassa pitkin maantien reunaa, voidakseen käyttää hyväkseen sitä kapeata varjoa, jonka silloin-tällöin joku huvila tai puutarha-aita heitti tielle. Minä olin viskautunut mukavaan asentoon vaunujen selkänojaa vasten ja asettanut sateenvarjoni teltaksi, jonka alla lepäsin puolihorroksissa.
Äkkiä herätti minut levostani varsin kovakouraisesti jokin esine, joka lensi vasten kasvojani, ikäänkuin ohiajaessa jokin oksa olisi pyyhkäissyt silmiäni. Hypähtäessäni äkkiä pystyyn ja katsoessani taakseni, kiintyi katseeni kaikkein ensiksi kukkivaan granaattioksaan, joka lepäsi sylissäni ja joka varmaan oli lentänyt muurin yli vaunuun. Äkillinen liikkeeni näytti antavan hevoselle pysähtymismerkin. Ajuri nukkui edelleen aivan rauhassa. Niinpä minulla oli kylliksi aikaa tutkia levollisesti sitä paikkaa, mistä oksa oli lennätetty, ja tein sen sitä suuremmalla innolla, kun kuulin korkean puutarhamuurin takaa selvään tukahdettua naurunhihitystä, ikäänkuin vallaton tyttönen olisi salassa iloinnut onnistuneesta kepposestaan. Ja aivan oikein, enpä tarvinnut kauan seisoa ojossa vaunuissa ja odottaa tarkasti pitäen muuria silmällä, kun muurin reunan takaa ilmestyi kiharapää suuren firenzeläishatun alta. Kaksi vastahakoista silmää vakavien kulmakarvojen alta kiintyivät minuun ja näyttivät katselevan minua kuin ihme-eläintä ainakin. Mutta kun minä kohotin granaattioksaa, painoin kukat huuliani vasten ja huiskutin sillä nuorelle kepposentekijälle, peittyivät nuo suloiset kasvot äkkiä tummaan punaan ja samassa ilmestys taas katosi, jotta minä, jollei minulla olisi ollut oksaa kädessäni, olisin voinut luulla koko tapausta unennäöksi.
Astuin mietteissäni alas vaunuista ja kuljin pari askelta muuria myöten korkean portin edustalle. Vanhan ristikon lomitse, joka oli vanhaa keskiaikuista tekoa, näin osan puutarhaa ja talon, joka alaslasketuin ikkunaverhoin seisoi jalavien ja akasiapuiden keskellä. Minä ravistelin lukkoa, jota ei käynyt avaaminen ja käteni oli jo tarttumaisillaan kelloon, kun salainen pelko esti minua pyrkimästä tämän vieraan alueen sisäpuolelle. Ja kuinka nolon vaikutuksen olisinkaan tehnyt, jos minulta olisi kysytty mitä varten olin tunkeutunut sinne? Siksipä tyydyin odottamaan vain hetken aikaa, eikö oksanheittäjä ilmaantuisi uudelleen, ja tarkastelin sillä välin niin kiihkeästi taloa, jossa ei ollut mitään merkillistä, ikäänkuin olisin aikonut piirustaa sitä, kunnes auringonpaahde kävi sietämättömäksi ja karkoitti minut jälleen varjotelttani alle. Ajuri heräsi myös samalla, nykäisi ohjaksia ja me jatkoimme matkaa, minä kurkistaen yhä taakseni, vaikkei mitään suloista enää ollutkaan näkyvissä.
Kun palasin takaisin "Kolmen pyhiinvaeltajan" ravintolaan, puhkesi kova ukkonen helteisen kaupungin yli ja seuraavana yönä oli virkistävän vilpoista ja kosteaa kaduilla, jotta en voinut kyllikseni kuljeksia pitkien arkaadien alla, juoda milloin missäkin kahvilassa jäävettä ja tutkia kalpeassa lyhdyn valossa milloin mitäkin kirkon portaalia. Mutta vaikka väsytinkin itseni seisomisella ja kävelemisellä, niin en sittenkään voinut ennen aamunkoitetta nukahtaa. Että nuo puutarha-aidan takaa pilkistäneet nuorekkaat kasvot pitivät minua valveilla, sitä en voinut itsekään uskoa, vaikka tuo kuva alituisesti olikin edessäni. Olin aina pitänyt mahdottomuutena sitä seikkaa, että yksi ainoa katse voisi sytyttää liekkiin sydämen. Ja siksi syytin kiihoittuneita hermojani levottomuudestani.