Vasta seuraavana aamuna, kun minulle tuotiin jo edellisenä iltana tilaamani lasku ja minun siis toden teolla tuli lähteä, huomasin, etten voinutkaan sitä tehdä ja aloin tarkemmin miettiä asiaa. Mieleeni muistui, että minun piti täällä Bolognassa käydä tervehtimässä erästä liiketuttavaamme. Siinä suhteessa ei omatuntoni muuten ollut turhan tarkka. Mutta nyt minusta tuntui aivan välttämättömältä täyttää tämä kohteliaisuusvelvollisuus. Myöskin minä soimasin itseäni siitä, että olin kovin pintapuolisesti katsellut Rafaelin madonnaa, puhumattakaan muista laiminlyömisistä. Bologna tuntui minusta äkkiä paljon merkillisemmältä, varsinkaan kun Firenze ei sittenkään menisi minulta hukkaan.
Lopuksi kuvailin mielessäni, että oksanheittäjällä oli kaikkein pienin osa päätökseni muutokseen. Kummallista, mitä enemmän ajattelin tuota tapausta, sitä epäselvemmiksi kävivät nuo kasvot, ja lopulta yksin silmät päilyivät mielessäni. Päivän kuluessa, täyttäessäni turistivelvollisuuksiani, en huomannut myöskään olevani vähimmässäkään määrässä hermostunut. Kuitenkin, kun pahimman kuumuuden hellitettyä läksin kävelemään huvilaan johtavaa tietä myöten, ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollinen asia, valtasi minut omituinen pelko, ja muistan vielä aivan selvästi mitä lauluja hyräilin rohkaistakseni mieltäni.
Kun tulin paikalle, oli kaikki entisellään niinkuin eilenkin, talo puutarhan keskellä näytti vain vähemmän autiolta, sillä ikkunaverhot olivat avatut ja balkongilla oli pieni koira, joka alkoi minua vimmatusti haukkua, kun en poistunut ristikkoportilta. En tälläkään kertaa uskaltanut soittaa. Tuntui aivankuin joku olisi varoittanut minua, ja melkeinpä toivoin itsekin etten näkisi enää noita kasvoja, jotta huomenna voisin kevein mielin matkustaa. Kuitenkin kiersin ensin koko muurin ympäri, joka kulki varsin etäälle ja toisella puolella ulottui aina mataliin mökkeihin ja maissipeltoihin saakka. Sielläkin oli kaikki hiljaista. Tultuani erääseen kohtaan, jossa pensasaita kosketti muuria, jotta saatoin helposti kiivetä sille ja kurkistaa puutarhaan, tein sen empimättä, koska ei ollut ainoatakaan ihmistä lähellä. Sillä paikalla juuri kuroittuivat suuren rautatammen oksat muurin yli. Minä nousin nopeasti muurille ja tartuin matalimpaan oksaan kiinni pysyäkseni pystyssä.
Parempaa paikkaa en olisi voinut etsiä; sillä tuskin sadan askeleen päässä minusta näin eräällä auringon polttamalla ruohokentällä, joka parhaillaan kuitenkin oli varjossa, kaksi nuorta tyttöä pallosilla, vaikkeivät he aavistaneet, että kukaan näki heitä. Toisella oli valkea hame yllä ja sama suuri olkihattu päässä, jonka olin jo eilen nähnyt. Hän ei ollut kovin suuri vartaloltaan, mutta ei pienikään, solakka kuin nuori mantelipuu, ja samalla liikkeiltään sulava kuin pieni lintu, jommoista mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt. Mustat hiukset hulmusivat leikkiessä vapaasti hartioilla, kasvot olivat kalpeat, hampaat ja silmät vain loistivat, ja vähäväliä hän naurahti ääneensä, kun pallo osui syrjään; kuullessani hänen äänensä sykki sydämeni joka kerta kiivaasti ja pensasaita tärisi jalkojeni alla. Hänen toverinsa oli melkein samanlaisessa puvussa, mutta hän ei ollut yhtä siro ja näytti olevan alempaa säätyä. Minä tuskin huomasinkaan häntä, sillä minulla oli yllin-kyllin tekemistä seuratessani tuon ihastuttavan olennon kaikkia liikkeitä. Miten hän kohotti käsivarttaan heittäessään palloa, miten hän katsoi tiukasti korkeuteen pallon jälkeen, miten hän riemuitsi, kun heitto onnistui, pyöritti päätään, kun pallo osui väärään — jokainen liike ilmaisi ihastuttavaa nuoruuden voimaa ja elämänrunsautta! Minä tunsin selvästi, että minun rauhani oli nyt mennyt, ja antauduin ensi kertaa eläissäni tunteen valtaan, joka yllätti minut yhdellä iskulla ja riisti minut kokonaan mukaansa.
Kesken tätä tunnettani tuumin juuri, mitenkähän voisin peloittamatta lähestyä häntä, kun sattuma — ei, vaan hyvä tähteni tuli avukseni. Pallo, jonka hän oli heittänyt korkealle ilmaan, lensi vanhan rautatammen latvan yli, jonka varjossa minä seisoin piilossa, ja kiiti kauaksi viereiselle niitylle. Tyttö katsahti huolissaan sen jälkeen — en tiedä, tokko hän heti huomasi minut. Mutta kun minä hyppäsin nopeasti alas ja ilmestyin jälleen palloineni entiselle paikalle, näin hänen katsahtavan mustine silmineen hämmästyneenä, mutta ei pahastuneena sinne, minne minä olin asettunut. Toinen huudahti hiukan, juoksi hänen luokseen ja puhui jotakin hyvin nopeasti, jota en voinut kuulla. Mutta hänen liikkeistään saatoin huomata, että hän kehoitti toista pakenemaan taloon. Tuo suloinen olento ei näyttänyt välittävän hänen kehoituksestaan, vaan odotti levollisesti, milloin muukalainen antaisi löytönsä takaisin. Kun minä vitkastelin yhä vaipuneena katselemiseen, kohosi hänen silmiinsä ylpeä, uhmaileva katse, hän heitti kiharansa taakse ja aikoi kylmästi kääntää minulle selkänsä juuri samassa kun minä kohotin pallon ilmaan ja nopealla liikkeellä pyysin häntä hiukan odottamaan. Sitten irroitin kaulastani kultaisen, sydämenmuotoisen medaljongin, jossa oli sisareni hiuksia, kiinnitin sen nauhoineen kaikkineen kirjavaan palloon ja heitin sen niin taitavasti muurin toiselle puolelle, että se putosi melkein hänen jalkojensa juureen valkoiselle puutarhahiekalle.
Hän astui ylpeän ryhdikkäänä pari askelta minua kohti, nosti pallon maasta ja huomattuaan medaljongin, katsahti minuun nopeasti ja niin tulisesti, että katse tunkeutui ytimiini saakka. Hänen toverinsa astui hänen luokseen ja näytti kysyvän häneltä jotakin. Mutta hän ei vastannut, pisti pallon sekä kultaisen helyn taskuunsa ja kohotti sitten minua kohti kädessä olevaa karttuaan kauniilla liikkeellä, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, aivankuin joku ruhtinatar olisi kiittänyt hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän kääntyi ja astui hitain askelin, kertaakaan taakseen katsahtamatta, taloon päin.
Eihän minulla tietystikään ollut sieltä mitään etsittävää, ja liian rohkealta olisi tuntunut tehdä tänään vielä uutta yritystä. Mitäpä minä tällä hetkellä olisinkaan voinut muuta enää voittaa? Hän oli varmaankin tuntenut minut. Minun ilmestymiseni ilmaisi hänelle varmaan tunteeni; sydämeni olin heittänyt hänen jalkojensa juureen, hän oli sen nostanut maasta ja nyt se lepäsi hänen kädessään. Enkö soisi hänelle miettimisaikaa? Olin sitäpaitsi sellaisessa kuumeessa, että olisin puhunut aivan sekaisin, jos olisin nyt tavannut hänet.
Tänäkin yönä nukuin hyvin vähän, mutta en koskaan ollut sen suuremmalla riemulla valvonut ja laskenut tuntien lyöntejä. Kun päivä taaskin koitti, menin museoon ja istahdin pyhän Cecilian kuvan eteen ainakin kahdeksi tunniksi. Tutkin siinä itseäni kuin puhtaassa peilissä. Tunsin, ettei mikään aistillinen kummitus ollut pannut päätäni pyörälle, vaan että se kipinä, joka oli kimmonnut sydämeeni, oli todellakin lähtenyt taivaallisesta tulesta. Aamu oli ihana. Kaikki oli vielä vain aavistusta ja esimakua, ja kuitenkin oli mieleni täynnä ääretöntä ihastusta, ikäänkuin hän olisi istunut rinnallani ja olisin kuullut hänen sydämensä sykkivän omaani vasten. Pyhimys hiljaisessa hartaudessaan ei voinut nähdä taivasta sen auempana edessään.
Taaskin annoin päivällislevon ajan mennä menojaan, ennenkuin läksin huvilaa kohti kulkemaan. Mutta tällä kertaa en tyytynyt siihen, että olisin vain katsellut ristikon kautta sisään; minä vedin rohkeasti kelloa enkä pelästynyt, vaikka se piti hirveätä melua. Koira ilmestyi äkäisenä balkongille, alhaalla talossa aukeni sivuovi korkean lasioven vieressä, ja pieni mies, jonka hyväntahtoisille kasvoille suuret harmaat viikset antoivat naurettavan sankarillisen ilmeen, astui ristikkoa kohti silminnähtävästi ihmetellen odottamattoman vieraan tuloa. Minä selitin aivan kangertamatta, niinkuin edeltäpäin olin tuuminut, että olin muukalainen ja että aioin kirjoittaa matkaoppaan Italiasta, johon halusin saada myös kuvauksia Bolognan ympäristöllä olevista huviloista. Siksi oli minulle hyvin tärkeää saada hiukan katsella täälläkin ympärilleni, koska talo oli rakennettu vanhanaikuiseen tyyliin ja monessa suhteessa oli varsin merkillinen.
Harmaaparta ei näyttänyt ymmärtävän paljoakaan kaikesta tästä. Mieleni on paha, sanoi hän, mutta minulla ei ole lupa laskea herraa sisään. Huvila on kenraali Alessander P:n oma, jonka lipun alla itsekin olen palvellut, ja Sveitsin, josta herra on kotoisin, tunnen hyvin, sillä olen marssinut sen maan läpi Bonaparten joukossa. Sitten kun sota loppui ja minun täytyi hoitaa haavojani, komensi kenraali minut tänne rauhaa nauttimaan, ja kun hän meni uusiin naimisiin, jätti hän tänne minun huostaani tyttärensä, sillä tietäähän herra miten käy, kun nuori tytär on nuorta äitiä kauniimpi. No niin, me elämme täällä aivan rauhassa, eikä signorinalta puutukaan yhtään mitään, sillä isä lähettää hänelle melkein joka viikko jotakin kaunista, ja laulu- ja kieliopettajia on hänellä myöskin sekä seuraa minun tyttärestäni niin paljon kuin hän haluaa. Kaupunkiin hän ei vaan pääse, eikä äiti välitä hänestä vähääkään; mutta sitä hän ei sure, kun isä kuitenkin kerran kuussa pääsee häntä tervehtimään. Mutta joka kerta, kun hän käy täällä varoittaa hän minua vaalimaan lasta kuin silmäterääni ja sunnuntaisin, kun hän menee messuun, saatan minä aina häntä Ninan kanssa, emmekä me päästä häntä hetkeksikään silmistämme. Mitäpä näkemistä tässä vanhassa talossa olisi? Minä vakuutan teille, se on samanlainen kuin sadat muut, eikä puutarhassakaan ole mitään erikoisia kasveja. Se vielä puuttuisi, että te kirjoittaisitte meistä kirjan; siitä syntyisi vaan toraa herran kanssa ja ehkäpä hän hyväksi lopuksi ajaisi minut, vanhan miehen, pois talostaan.