Minä koetin häntä parhaani mukaan rauhoittaa, mutta enemmän kuin mitkään hyvät sanat auttoi kultaraha, jonka pistin ristikon kautta hänen kouraansa. — Minä huomaan, että te olette kunnon mies, sanoi hän, ettekä tahdo tehdä vanhaa sotilasta onnettomaksi. Jos te välttämättä tahdotte, niin minä näytän teille talon, jotta saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi. Sitä helpommin voin sen tehdä, kun signorinalla parasta aikaa on laulutunti; siten hän ei saa lainkaan tietää, että olen päästänyt vieraan sisään.
Hän avasi suurella avaimella ristikkoportin ja saattoi minut taloon. Maakerroksessa oli suuri, vilpoinen sali, jossa uutimet ja raskaat ikkunaverhot estivät päivän pääsemästä sisään. Minä pyysin, pysyen uskollisesti siinä osassa, jonka olin ottanut näytelläkseni, hänen avaamaan yhtä ikkunaa, jotta voisin tarkastella kuvia, jotka riippuivat seinillä. Ne olivat vähäarvoisia perhemuotokuvia, ainoastaan yksi, uunin yläpuolella, veti huomiotani puoleensa. Tuossa on meidän signorinamme äiti, sanoi vanhus; minä tarkoitan, hänen oma äitinsä, joka on ollut jo viisitoista vuotta kuolleena. Hän oli kaunis nainen, häntä nimitettiin kauniiksi pyhimykseksi; tytär on hyvin hänen näköisensä, mutta hän on iloisempi ja hyppii aivan kuin lintu väsymättömästi häkissään edestakaisin.
Onpa hänellä linnun äänikin, sanoin minä näennäisesti aivan väliäpitämättömästi. Eikö hän juuri tuolla ylhäällä laula?
Aivan niin, sanoi vanhus. Teatterikapellimestarimme tulee tänne kahdesti viikossa. Kun sitten isä (il babbo sanoi vanhus) tulee tänne käymään — ja hän jää joka kerta useaksi tunniksi — laulaa tytär hänelle uusia aarioitaan, ja silloin herra rukka on onnellinen kuin paradiisissa. Muuten hänellä on vähän iloa elämässä, ja jollei hänellä olisi tuota lasta, niin parempi hänen kai olisikin olla toisessa maailmassa.
Mikä häntä vaivaa? kysyin minä. Onko hän sairas?
Miten sen ottaa, rakas herra, sanoi vanhus kohauttaen olkapäitään. Minä ainakin olisin mielemmin kuollut kuin eläisin tuollaista elämää. Ken hänet tunsi silloin, kun hän oli vielä armeijassa — tuo jättiläinen Giovanni da Bologna torilla ei katso ylhäisemmin ja ritarillisemmin maailmaan kuin minunkaan kenraalini aikoinansa. Ja nyt — se on sydäntäsärkevää. Kaiken päivää hän istuu nojatuolissaan ikkunan ääressä, leikkaa kuvia tai pelaa dominoa, ikäänkuin hän ei kuulisi eikä näkisi mitään, ja kun hänen vaimonsa sanoo hänelle jotakin, katsoo hän arasti häneen sivulta ja vastaa myöntyvästi kaikkeen. Vaan niissä asioissa, jotka koskevat signorinaa, on hän vielä entisellään, siinä ei kukaan saa petkuttaa häntä, tai jos sen tekee, niin saa kokea, että vanhalla jalopeuralla on vielä käpälät, vaikka hänen kyntensä ovatkin leikatut.
Ja miten hän on tullut tuollaiseksi?
Sitä ei kukaan tiedä, herra. Siinä talossa on tapahtunut sellaista, josta vain hiljaa kuiskaillaan. Minun luullakseni hän on kerran saanut kovan iskun tuolta naiselta, minä tarkoitan hänen armoltaan nuorelta rouva kenraalittarelta, josta hän ei ole voinut kokonaan parantua. Nyt hän kantaa sitä kuormaa, jonka hän on ottanut hartioilleen, yhtä kärsivällisesti kuin vanha sotilas kestää nälkää ja janoa, vaikka hänestä ei olekkaan muuta kuin varjo jäljellä. Niin, niin, on nekin juttuja!
Sillä välin me nousimme portaita ylös ja lähenimme yhä laulua. Äänessä oli jotakin karheaa, hiomatonta; se oli korkea, nuorekas sopraani, melkein poikamainen sävyltään, ja tuntuipa siltä kuin hän olisi laulanut vain siksi, että hänellä oli jotakin sydämellään, välittämättä vähääkään äänen kauneudesta.
Mikä on signorinan nimi? kysyin minä tultuamme ylös.