Laila vaikeni ja kätki hetkeksi kasvonsa käsiinsä; kova liikutus vapisutti koko hänen ruumistaan. Kun hän vihdoin nosti taas silmänsä nuorukaisen puoleen, joka liikkumattomana nojasi seinään, pelästyi hän sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet häneen. Signor 'Annes, sanoi hän ja nousi pystyyn, nyt te tiedätte kaikki. Annina pyysi, etten ilmoittasi teille muuta kuin mitä hänen oli täytynyt luvata Beppelle. Minun piti vain tuoda teille hänen terveisensä ja pyytää teitä lähtemään pois kaupungista. Mutta minä arvelin, ettei rangaistus tekisi teille pahaa ja jos teissä olisi hiukankin ihmisyyttä, niin te tuntisitte olevanne yhtä kurja kuin pahantekijä ja saisitte siten hyvän opin koko elämäksenne. Te ette näytä vielä olevankaan niin turmeltunut kuin minä pelkäsin; se ilahduttaa minua, ja jos te jo tänään lähdette pois Roomasta, niin annan teille kaikki anteeksi. Ah, Sor Giovanni, jos luterilaisetkin rukoilevat, niin rukoilkaa tyttö raukan puolesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa, jotta hän voittaisi kuumetaudin eikä lähtisi vielä kolkuttamaan paradiisin ovea, sillä meidän täytyisi ikuisesti surra häntä.
Laila veti hunnun taas silmilleen ja aikoi lähteä. Kun nuorukainen ei vieläkään sanonut hänelle sanaakaan eikä ainoallakaan liikkeellä osoittanut huomaavansa hänen läsnäoloaan, seisoi hän hetken aikaa epäröiden, mitä hänen tulisi tehdä. Hänen oli sääli nuorukaista, jota tuska ja suru näytti jähmettävän kokonaan. Mutta hän ajatteli toisaalta, että hän oli sen hyvin ansainnutkin ja lisäsi siksi vain vielä: Minä menen nyt Anninan luo tiedustelemaan miten yö on häneltä kulunut. Jos kaikki on hyvin, niinkuin toivon, kuljen päivällisen aikana tästä vielä ohitse ja nyökkään teille päätä. Mutta jos minä pudistan päätäni, niin kaikki on vielä ennallansa. Voikaa hyvin, Sor Giovanni ja rukoilkaa enkelimme puolesta!
Laila poistui huoneesta, veti oven jäljessään kiinni ja kuunteli ulkona, eikö nuorukainen vieläkään liikahtaisi paikaltaan. Kun kaikki edelleen oli hiljaista, astui hän mietteissään portaita alas. Lapsi parat! sanoi hän. Voi sitä rakkautta!
Kun hän astui ulos kadulle, täytyi hänen pysähtyä. Tavaton tungos esti häntä pääsemästä eteenpäin, kadun toisella puolella seisoivat ihmiset ikkunoissa ja katsoivat säälivästi kadulle, jossa saattojoukko kulki hitaasti edelleen. Hän näki valkoisiin kapuziniläisvaippoihin puettuja munkkeja, jotka Roomassa kantavat kuolleita hautaan. Hirveä aavistus valtasi hänen mielensä. Ketä he kuljettavat? kysyi hän eräältä tytöltä, joka uteliaana oli astunut hänen rinnalleen ja kohonnut varpailleen. — En tiedä, kuului vastaus. Varmaankin jotakin nuorta tyttöä, luultavasti kaunistakin, koska ihmiset tunkeutuvat hänen ympärilleen nähdäkseen häntä. — Sillä välin saattojoukko läheni paareineen, jota munkit kantoivat päittensä tasalla auringon paisteessa. Samassa kuului koiran haukuntaa ylhäältä ikkunasta, joka yltyi yhä kiivaammaksi ja kumea ulvonta vastasi siihen saattojoukosta. Annina! huudahti Laila parka ja tarttui naapuriaan käsivarteen kiinni. Ja tungoksen läpi kiiruhti suuri verikoira Lailan luo ja koetti riistää hänet paarin läheisyyteen, ikäänkuin se olisi etsinyt apua vainajalle. Ylhäällä avonaisilla paareilla makasi kalpea tyttö, viheriä seppele hiuksissaan, ruusu ristiin lasketuissa käsissään. Kuinka kaunis hän on ja kuinka nuori! kuiskasivat kaikki ihmiset, jotka seisoivat kadulla. Siunattu olkoon hänen sielunsa. Kauniimpaa enkeliä ei koskaan ole ollut!
Siten saattojoukko kulki raittiissa syysauringossa katua myöten San Carloa kohti ja katu signora Pian talon edustalla tyhjentyi; sillä Lailakin seurasi heti toisten jäljessä Rinaldon mukana, kun hän hiukan vain oli tointunut. San Carlossa, madonnan kuvan ääressä, jolle Annina oli vannonut valansa, piti vainajan levätä kolme päivää, kunnes hänet laskettaisiin hautaan. Lähin tie ei kulkenut nuoren saksalaisen asunnon ohi. Mutta kantajat eivät voineet välttää tätä mutkatietä, sillä Via Vittoria oli korjaustöiden vuoksi suljettu. Sattumalta Annina siis kuolleena kulki samaa tietä, jonne hän elävänä niin hartaasti oli halunnut.
Puolta tuntia myöhemmin palasi signora Pia messusta kotiin, astui hitaasti portaita ylös ja pysähtyi ylimmälle asteelle hengähtämään. Hän kuuli koiran huoneessa surkeasti vinkuvan ja hyppivän ovea vasten, niinkuin sillä oli tapana tehdä, milloin sen herra oli ulkona. Säälistä avasi emäntä oven, joka ei ollut lukossa ja astui sisään. Samassa hän näki nuorukaisen makaavan liikkumattomana maassa ikkunan ääressä, hänen huulensa olivat aivan kalpeat, silmät ilmeettömät ja käsi tavoitteli sydäntä, ikäänkuin kuula olisi lävistänyt hänen rintansa. Ääneensä huutaen, jolloin uskollinen koira jälleen alkoi surkeasti vinkua, kiiruhti emäntä onnettoman vieraansa luo, nosti hänet maasta ja kantoi hänet ähkien ja valittaen vuoteelle, koettaen tuskissaan kaikilla mahdollisilla keinoilla saada hänet virkoamaan. Vasta monen yrityksen jälkeen, pestyään hänen otsaansa ja ohimoitaan viinillä, jonka nuorukainen oli ostanut Anninaa varten, avasi hän jälleen väsyneesti silmänsä. Heti paikalla hyppäsi koira vuoteelle ja nuoli aivan hurjana ilosta hänen kasvojansa, ja kun tointunut nuorukainen tunsi uskollisen toverinsa, näytti hänen muistinsakin palaavan ja hän purskahti katkeraan itkuun. Signora Piakin alkoi itkeä. Jumalan kiitos, huudahti hän kohottaen kätensä taivasta kohti, te elätte, Sor Giovanni. Kuinka hirveästi minä pelästyinkään! Juokaa nyt viiniä ja syökää hiukan, sillä varmaan te heikkoudesta tulitte tunnottomaksi, koska ette eilen illalla syönyt mitään.
Innokkaasti ja avuliaasti hän kaatoi toiseen kristallipikariin viiniä ja toi sen nuorukaiselle vuoteeseen. Mutta tämä työnsi sen kauhulla luotaan ja käänsi kasvonsa seinään päin, purskahtaen uudestaan itkuun. Emäntä ei ymmärtänyt yhtään mitään. Ehkäpä hän tahtoo nukkua, sanoi hän, ja parasta se olisikin. Hän tekee liiaksi työtä, hänen henkensä ei anna hänelle rauhaa, hän kuluttaa kaikki voimansa. — Päätä pudistaen hän poistui hiljaa huoneesta, kuulostaakseen jälleen hetken kuluttua. — —
Päivä oli kulunut ja tähtikirkas taivas kaareutui nukkuvan Rooman yli. San Carlon lukkarin ikkunaan kolkutettiin hyvin myöhään ja vastahakoisesti vanhus pisti päänsä ulos kylmään yöhön ja kysyi mitä haluttiin. Hän näki nuorukaisen seisovan koiransa kanssa ulkona ja tämä tarjosi hänelle hopearahaa, jos hän heti paikalla avaisi hänelle kirkon oven. Hän oli vannonut uskollisuutta kappelin madonnalle eikä hän saisi rauhaa, ellei hän saisi polvistua hänen alttarinsa ääreen. Unen horroksessa ja kysymättä sen enempää astui vanhus huoneestaan ulos, otti rahan vastaan ja päästi myöhäisen kävijän sisään; koirakin hiipi sisään heidän jäljissään. Kirkossa oli pimeä, vain tähtien hämärä valo tunki ikkunoista sisään ja ikuinen lamppu paloi pääalttarilla. Mutta eräästä sivukappelista loisti kirkas valo; siellä seisoi Anninan matalat paarit madonnan alttarin edessä. Korkeat kynttilät paloivat puolikehässä hänen ympärillään, risti seisoi pääpuolessa. Vanha lukkari, joka ehkä aavisti, miksikä nuorukainen näin myöhään vielä oli tullut kirkkoon, jäi pilarin varjoon seisomaan ja katsoi vain salaa kappeliin. Hän näki muukalaisen polvistuvan paarien viereen ja katselevan kauan aikaa vainajan kauniita kasvoja. Sitten hän huomasi, että hän veti sormuksen sormestaan ja painoi sen kalpean armaansa sormeen ja otti sen sijaan ruusun hänen kädestään. Sitten hän etsi esille paperin taskukirjansa välistä, johon oli jotakin piirretty, se oli hänen oma kuvansa, jota Annina oli pyytänyt. Hän työnsi sen hiljaa päänaluksen alle ja painautui aivan vainajan ylitse, ikäänkuin hän olisi koittanut katseillaan sytyttää tuleen sammunutta elämänkipinää. Samassa kajahti tornista keskiyön hitaat lyönnit. Nuorukainen kohosi maasta ja hoiperteli kappelista ulos, huomaamatta vanhusta, joka säälien katsoi hänen jälkeensä. — —
Joulun aikoihin juolahti juutalaisen taidekauppiaan mieleen tiedustella, miten sen kuvan oli käynyt, jonka hän oli tilannut saksalaiselta maalarilta. Kun hän astui katonalaiseen atelieriin, näki hän signora Pian istuvan ikkunan ääressä ja kehräävän. Tämä oli mielissään tavatessaan juutalaisen, ehkäpä hän tietäisi kertoa jotakin vuokralaisesta, joka ei moneen viikkoon ollut palannut asuntoonsa. Eräältä sukulaiseltaan, joka omisti tilan lähellä Olevanoa, ja joka joskus oli käynyt häntä tervehtimässä, oli signora Pia kuullut, että taiteilija kuljeskeli levottomasti vuoristossa, vietti yönsä paimenten leirillä tai kurjissa kyläkapakoissa ja että kaikki vuoristolaiset tunsivat hänet ja hänen koiransa. Arveltiin hänen olevan hiukan heikkomielisen, koska hän ei koskaan nauranut eikä viipynyt missään yötä kauemmin, vaikka ilma olisi ollut millainen hyvänsä. Mutta Olevanon serkku oli puhunut hänen kanssaan ja huomannut, että hän oli aivan täydessä järjessään, ainoastaan kovin alakuloinen ja ihmisarka nuoruuteensa nähden! — Minä toivon, että hän palaa takaisin, sanoi signora Pia. Siksi en huoli vuokrata huonetta kellekään muulle, vaan annan sen olla ennallansa. Katsokaa, tuossa ovat vielä viinipullot ja lautaset hedelminensä, jotka hän oli hankkinut siltä varalta, että joku prinsessa kerran tulisi häntä tapaamaan ja katselemaan hänen taulujansa. Ja tuon suuren maiseman, jota te kehutte niin hyväksi, piirusti hän vielä pari päivää ennen lähtöänsä; äärettömän nopeasti se häneltä valmistui. Mikähän kumma sai hänet pois suunniltansa? Rakkaus se varmaankaan ei ollut, sillä hän oli tavattoman kelpo nuorukainen ja aivan viaton, sen minä voin todistaa. Mutta kukapa tietää, ehkä hän todellakin oli rakastunut johonkin prinsessaan. Voi, Sor Davidde, kunpa voisi tietää, millä tuollaista nuorta mieltä voi parantaa! Mutta nuoret ovat kuin hyttysiä. He voisivat elää aivan erinomaista elämää, — mutta heti kun he näkevät tuliliekin, joka ei kuulu heille lainkaan, hyppäävät he pää edellä kadotukseen, jotta he saisivat vaan tuntea kipua. Ja sen jälkeen kulkee niin moni ontuen maailmassa, eikä ymmärrä itsekään minkä vuoksi. Mutta me emme voi sitä asiaa auttaa, hyvä herra, eikä se teekkään mitään; oikea ihminen tulee sittenkin ennalleen jumalan avulla, ja sydämen laita on aivan kuin käsivarren tai jalankin. Kun se kerran on taittunut, niin se ei taitu toista kertaa enää yhtä helposti. Ja onhan siinäkin joku lohdutus!