Näin hän puheli itsekseen myrskyisten tunteiden vallassa, ja mitä kauemmin hän tuumi asiaa, sitä luonnollisemmalta ja välttämättömämmältä hänestä tämä päätös tuntui. Hänen katseensa osui koiraan, joka nukkui vuoteen jalkapuolessa aavistamatta mitään. Miksi oli kaitselmus valinnut tämän kehnon välittäjän viedäkseen kaksi aivan ventovierasta yhteen, jollei tarkoituksena olisi tuottaa pelastusta lapsi paralle? Eihän mikään ollut vielä kadotettua. Olihan hänellä vielä sen verran rahaa, että hän saattoi suojattinsa kanssa päästä meren rannalle, missä kaikki muu selviytyisi.
Ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään laskeutui hän nyt levolle ja nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Sillä hän ei surrut sitäkään, mitä Annina hänen tuumastaan arvelisi. Hän luotti rakkauteensa ja vaikutusvaltaansa. Ja kun kirkas auringonpaiste herätti hänet ja hän kuuli katolta lintujen laulua, nousi hän yhtä rohkealla mielellä vuoteeltaan kuin onnellinen sulhanen hääaamunaan, joka muutamien tuntien kuluttua saa kuljettaa morsiamensa kirkkoon onnittelevien ystävien ja naapurien seuraamana.
Järjestettyään vielä hiukan huonettaan istahti hän staflian ääreen ja kuunteli kellojen kajahdusta kaikista torneista, jota ääntä hänen sydämensä tykytyskin säesti. Signora Pia astui hänen ovensa ohitse, huusi hänelle hyvää huomenta ja astui raskain askelin portaita alas matkalla messuun. Pieni talo oli aivan tyhjä. Avonaisen ikkunan ääressä istui koira ja katseli vakavin silmin ihmisvirtaa, joka kulki kadulla. Hänen herransakin silmäsi silloin-tällöin ulos, mutta vetäytyi heti taas näkyvistä ikäänkuin peläten, että hänen salaisuutensa näkyisi hänen otsallaan ja että kaikki ihmiset voisivat sen siitä lukea. Joka hetki teki hänet yhä levottomammaksi, pelokkaammaksi ja kiihkeämmäksi. Hän pelkäsi, että tyttö hiljaisella voimallaan voisi tehdä hänen hurjat aikeensa tyhjiksi, ja rohkaistakseen mieltään hän alkoi kiivaasti sättiä Sor Beppea ja kaikkia, jotka pitivät hänen puoltaan ja yltyi vihdoin niin vimmoihinsa, että hän pui nyrkkiään ja paljasti puukkonsa musertaakseen kaikki, jotka tunkeutuivat hänen ja hänen kaihonsa esineen väliin. Sillä välin oli ulkona kaikki hiljennyt, kellojen ääni vaijennut. Äkkiä Wackerlos alkoi haukkua, ja samassa kilahti ovikello ja nopeita askeleita kuului portaista. Kalveten riisti nuorukainen oven auki ja näki hunnutetun tyttövartalon ilmestyvän eteisen puolihämärään ja heittävän huntunsa silmiltä heti päästyään ylimmälle asteelle. Mutta Anninan rakkaiden kasvojen asemesta hän näki edessään pikku Lailan pyöreän naaman, joka näytti kovin säikähtäneeltä, silmätkin olivat synkät, ja suu nyreissään, jommoisena nuorukainen ei ollut häntä ennen nähnyt.
Hän astui aivan nuorukaisen eteen, joka pelästyksestä aivan mykkänä ja jähmettyneenä nojautui ovipieleen ja sanoi äkäisellä äänellä: Ettepä taida suuresti iloita nähdessänne minut, kelpo Sor Giovanni. Kiittäkää jumalaa, ettei teidän tarvitse kärsiä kovempaa rangaistusta ilkitöistänne. Teitä en minä tosin säälisikään. Teillä ei ole omaatuntoa ja itsekäs te myös olette niinkuin kaikki miehet, menköön koko maailma nurin, kun te vaan saatte leikkikalunne. Mutta jos Anninan täytyy kärsiä teidän tähtenne, niin — varokaa itseänne!
Laila astui nopeasti huoneeseen ja nuorukainen seurasi häntä aivan tajuttomana. Kas vaan, sanoi tyttö huomattuaan hedelmät ja viinin ja kaikki kauniit laitteet huoneessa, onhan täällä niin kaunista, että tytön pää voi mennä aivan pyörälle. Ehkäpä viinissä on unijuomaakin? Sääli, että niin paljon vaivaa ja viekkautta menee hukkaan. Sillä sanoakseni sen heti paikalla: Annina ei astu koskaan jalallaan tämän kynnyksen yli. Ymmärrättekö, hyvä herra?
Laila, huudahti nuorukainen, mitä on tapahtunut, mitä minun tulee ajatella sinun puheistasi ja käytöksestäsi? Mitä on Anninalle tapahtunut? Kuka hävytön on —
Hiljaa! keskeytti Laila häntä; vihanne on turha. Ei ole kysymystäkään muusta kuin yhdestä hävyttömästä, ja se olette te, niin juuri te, vaikka kasvonne näyttävätkin niin lempeiltä ja vaaleat hiuksenne niin viattomilta. Teidän on turha kysyä mitään, sillä minä en ole salannut teiltä mitään ja olen vaan pyytänyt, että armahtaisitte tuota onnetonta raukkaa. Tekö armahtaisitte! Miehelläkö olisi omaatuntoa! Nyt kaikki on käynyt, niinkuin pelkäsinkin.
Mitä? Mitä? kysyi nuorukainen tuskissaan.
Tietäkää, sanoi hän levollisemmin, minä sanon teille kaikki, vaikka tiedän liiankin hyvin, että kaikki ne tuskat, joita tyttö teidän tähtenne kärsii, eivät koske teihin vähääkään, vaan imartelee vain teidän itserakkauttanne. Sillä ettekö te tiennyt, että te teitte Anninan elämän vain raskaammaksi koettamalla tavata häntä uudelleen? Ja sittenkin te seisoitte kuin virstantolppa, joka ei voi liikahtaa paikaltaan, sekä sateessa että auringonhelteessä Via Vittorialla, ja sittenkin te käytitte hyväksenne hetkeä, jolloin hän taisteli tuulta vasten hiipiäksenne hänen luokseen, kun hän ei voinut päästä teitä pakoon ja viekoitellaksenne häntä kaiken maailman hullutuksiin. Voi teitä, jolla on noin viattomat silmät, mutta käärmeensydän! Jos teidän rintaanne iskisi puukon ja etsisi sieltä sydäntä, niin kivi vastaan tulisi. Nuorukainen tarttui tyttöä hartioihin kiinni ja pudisteli häntä kuin mieletön. Sano, sano, huusi hän kumealla äänellä, äläkä kiduta minua enää kauemmin lörpötyksilläsi. Onko hän sairas, onko hän kuollut? Onko hän suljettu huoneeseensa vai rääkätty mielenvikaiseksi?
Nuorukaisen kiivaus pehmitti tytön mieltä, hän irtaantui nyt hänestä, kävi istumaan tuolille ja sanoi ilman minkäänlaisia verukkeita: Hän on sairas, ja te olette saattanut hänet sairaaksi, ja siksi hän ei voi tulla; nyt te sen tiedätte. Eilen illalla hän käski minut luokseen. Pahan ilman vuoksi en ollut käynyt häntä useampaan päivään tervehtimässä, ja muutenkin oli hän käynyt kylmemmäksi minua kohtaan sen jälkeen kuin hänellä oli salaisuuksia, joita hän ei tahtonut minulle ilmaista. Nyt minä kiiruhdin kuitenkin hänen luoksensa, sillä epäilin jotain pahaa. Hän oli lapsesta asti hyvin heikko terveydeltään, ei hän koskaan ollut sairas, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli heikompaa ainetta kuin muut. Tullessani hänen luoksensa tapasin hänet vuoteessa, kasvot olivat aivan muuttuneet, sillä hän makasi hirveässä kuumeessa; mutta hän tunsi minut heti, käski isän poistua ja viittasi minua aivan lähelle vuodettaan, jotta hänen kuuma hengityksensä poltti kasvojani ja kyyneleeni alkoivat valua. Laila, sanoi hän, minä olin luvannut mennä huomenna hänen luokseen, jotta hän saisi piirustaa kuvani ennenkuin meidän oli pakko erota toisistamme. Kirkkoaikana aioin mennä sinne, koska Sor Beppe on matkoilla. Olisiko se ollut syntiä? kysyi hän. Mutta ajattelehan, juuri iltaa ennen lähtöään pyysi Beppe minua mukanaan kävelylle ja äkkiarvaamatta hän vei minut San Carloon, missä eräässä kappelissa seisoo samainen madonnan kuva, joka paransi minut sairastaessani isoarokkoa, jotta kasvoni tulivat jälleen aivan sileiksi. Ja seisoessamme siinä kahden kesken alttarin edessä tarttui hän äkkiä oikeaan käteeni, laski sen jumalan äidin hameen liepeelle ja sanoi: Kaikkein pyhimmän madonnan nimessä vanno, Annina, ettet tahdo tavata enää tuota saksalaista, että väistyt hänen tieltään minun poissa ollessani, jos kaukaa hänet näkisit ja että koetat vihata häntä yhtä paljon kuin minäkin! — Hän lausui nuo sanat tukehtuneella äänellä ja hänen silmänsä iskivät tulta. Minä olin aivan sanaton. Hän tiesi siis, että olin puhutellut Hansia, hänen vakoilijansa olivat toimittaneet hyvin asiansa. Mutta minä en saanut sanotuksi niitä sanoja, joita hän minulta vaati. Odotettuaan hetken aikaa hän sanoi: Tyttö, sanoi hän, sinä et tunne minua vielä. Minä olen lempeä kuin lammas, mutta jos joku kohottaa kätensä ja koettaa riistää sinut minulta, niin vereni alkaa kiehua. Olen tähän asti antanut tuon miehen olla rauhassa, vaikka hän onkin kohdellut minua hävyttömästi. Sillä niin kauan kuin olen sinun luonasi, nauran minä hänelle vasten kasvoja. Mutta nyt, kun minun on pakko matkustaa, en siedä sitä kauemmin, ja jollet sinä vanno minulle, niin toimitan minä hänet muulla tavalla pois tieltä. — Laila, mitä minä saatoin tehdä? kysyi hän. Minä vannoin madonnan nimeen kaiken sen, mitä hän minulta vaati. Sillä minä tiedän, ettei hän mustasukkaisuudessaan pelkää mitään ja että hän olisi kylmäverisesti voinut ottaa Giovannin hengiltä. Mutta seuraavana päivänä, kun Beppe oli lähtenyt ja minä istuin yksin huoneessani, saattoi valani minut epätoivoon. Olinko vaatinut liiaksi onnea itselleni, ennenkuin olin valmis antautumaan koko elämänaikuiseen kurjuuteen? Enhän pyytänyt muuta kuin saada olla kaksi tuntia hänen kanssaan, jotta hän olisi voinut piirustaa kuvani vihkoonsa! Ja hän lupasi minulle, ettemme puhuisi rakkaudesta keskenämme. Ja mitä varten me olisimmekaan puhuneet? Tiesimmehän sen ilmankin. Jos minä en nyt mene hänen luokseen, niin mitä hän ajattelee minusta? sanoi Annina; kirjoittaa en kehtaa, sillä kirjoitan niin huonosti eikä minulla ole ketään, jolle voisin sanella. Voi tuota valaa, Laila! Kokonaisen vuorokauden minä lausuin nuo sanat yhä uudestaan itsekseni löytääkseni jonkun syyn, joka vapauttaisi minut niistä. Mutta minä olin joka puolelta sidottu. Ja juuri sille madonnalle oli minun pitänyt vannoa, joka kerran oli auttanut minua! Ei ainoakaan pappi olisi voinut vapauttaa minua valastani, ei edes paavi, sen minä ymmärsin. Mutta kun perjantai-ilta koitti ja sydämeni oli aivan pakahtua kuolemantuskasta, läksin vanhan eukon luo Chiavica del Buffaloon — se on näet povaaja, selitti Laila, joka aina jonkun neuvon keksii, mutta ilkeä nainen hän on, voi sitä surkeutta, että Anninan piti mennä hänen luokseen! — ja kun minä kerroin eukolle, nimiä nimittämättä, että olin vannonut San Carlon madonnalle luopuvani aikeesta, joka ei itsessään ollut syntiä ja kysyin, enkö millään tavalla voisi vapautua tästä valastani, niin neuvoi hän minua ryömimään kolme kertaa polvillani Lateraanin portaita ylös ja lahjoittamaan madonnalle uuden puvun, silloin hän varmaan vapauttaisi minut valastani. Yöllä hiivin sitten, vaikka olikin kovin paha ilma, sateessa ja tuulessa, vaippa vain hartioillani Lateraaniin. Portaat olivat niin märät kuin suihkulähteet, sanoi hän ja minä tunsin kuinka vesi huuhteli jääkylmänä polviani, ja sittenkin hirveä tuskani pakoitti minua täyttämään rangaistukseni ja minä rukoilin, ikäänkuin viimeinen hetkeni olisi koittanut. — Kun kello tornissa löi kolme, olin suorittanut tehtäväni ja minä kiitin jumalaani; sillä voimani sammuivat silloin aivan kuin kynttilän valo. Kokonaisen tunnin verran täytyi minun vielä levätä portissa, kunnes polveni kannattivat minut taas kotiin. Laila, nyt tulee pahin kaikesta, sanoi hän, ja kohosi puoleksi istualleen vuoteessaan, niin kovaa tuskaa hän tunsi. Sillä kun olin taas kotona ja kaikki oli kestetty, eivätkä edes vanhemmatkaan olleet huomanneet mitään, niin kuulin äänen sydämessäni, joka sanoi, että kaikki oli ollut turhaa, että tekisin sittenkin väärin, jos rikkoisin lupaukseni ja että joutuisin perikatoon, jollen pitäisi valaani. Laila, tuo tieto vei kaikki voimani; ja siitä saakka makaan nyt kuumeessa ja jumala tiesi, jaksanko tästä enää nousta ylös!