Annina vaikeni ja tukahdutti suurella ponnistuksella tuskansa. Nähkääs, sanoi hän edelleen ja katseli nuorukaista hellästi silmiin, ihmeitä ei tapahdu enää nykyään, se on totta; mutta on vieläkin marttyyrejä maailmassa, ja monet tyhjentävät rakkaan vapahtajansa veren sekoittamalla siihen omaansa. Miksikä minun osani olisi parempi? Siksikö, että olen vielä niin nuori? Sitä enemmän on minulla aikaa oppia kärsimään. Mutta ennenkuin täysi yö minulle koittaa, tahdon vielä kerran nauttia auringosta. Olen tuuminut jotain mielessäni, jatkoi hän kuiskaten ja hänen kauniit kasvonsa peittyivät punaan. Te sanoitte kerran, että tahtoisitte mielellänne piirustaa kuvani. Olen ajatellut, ettei se mikään synti olisi, vaikka sen teille sallisinkin; ja kuulkaahan nyt, miten me voimme järjestää asian, jottei kukaan saa sitä tietää. Kolmen päivän kuluttua matkustaa sulhaseni joksikin aikaa pois, asioitaan toimittamaan, aina Assisiin asti. Kaksi päivää myöhemmin on sunnuntai, jolloin menen aikaisin aamulla kirkkoon. Minä järjestän siten, ettei kukaan seuraa mukanani, ja sitten tulen teidän asuntoonne, Hans, ja olen teidän luonanne pari, kolme tuntia. Silloin voimme oikein sydämen pohjasta jutella. Mutta luvatkaa minulle pyhästi: ei mitään rakkaudesta, vaan kuin vanhat ystävät, jotka ovat olleet tutut lapsuudesta saakka ja tahtovat kerran tyhjentää sydämensä. Päivällisen aikana palaan taas kotiin, hunnun peitossa ei kukaan tunne minua; sillä jos Sor Beppe saisi siitä vihiä, niin hän tappaisi minut. Hän ei ole paha, uskokaa minua, mutta vihassaan hän on aivan hillitön, ja mustasukkaisuus saa hänet pois suunniltaan. Ja vielä yksi asia: minä tahtoisin niin mielelläni saada myös kuvan teistä, niin pienen, että voisin pistää sen messukirjani väliin. Tahdotteko antaa sen minulle muistoksi?
Annina, huudahti nuorukainen, onko se totta? Tahdotko todellakin tehdä kaiken tuon minulle?
Tahdon, sanoi hän suloisesti hymyillen. Olen sen niin lujasti päättänyt, että mielemmin kuolen kuin luovun päätöksestäni. Olisin sen joka tapauksessa tehnyt ja olisin pyytänyt Lailaa ilmoittamaan sen teille. Nyt sain itsekin sen teille uskoa; siitä olen iloinen. Minä tiedän missä te asutte. Kuljin kerran pitkin teidän katuanne silloin teidän koiranne kurkisti ikkunasta ulos. — Eikö totta, te pidätte sananne, ettekä tee meille eroa vaikeaksi, kun minun on pakko lähteä?
Nuorukainen ei vastannut. Sitten Annina otti sateenvarjon hänen kädestään ja sanoi: Jääkää hyvästi! Minä palaan nyt yksin kotiin. Ja pysykää poissa Via Vittorialta sunnuntaihin saakka. Jos epäilyksiä heräisi ja minua vartioitaisiin vieläkin ankarammin, niin etten pääsisi teidän luoksenne, niin olisi se kuolemani. Jääkää hyvästi, Hans! Näkemiin asti, yhden ainoan kerran, ja sitten — unohtakaamme toisemme iäksi!
Hän vilkutti silmiään ja viittasi tavattoman herttaisesti kädellään jäähyväisiksi ja jätti nuorukaisen vanhan palatsin eteiseen, missä he viimeksi olivat keskustelleet. Nyt vasta, kun tyttö oli kadonnut, tunsi nuorukainen kiihkeän halun kiiruhtaa hänen jälkeensä ja painaa hänet syliinsä. Mutta hän hillitsi itseään, jotta hän ei tuhoaisi sitä, minkä Annina oli hänelle luvannut.
Puoleen yöhön ei nuorukainen ummistanut silmiänsä, mutta tuska ei enää pitänyt häntä valveilla, vaan onni, joka salaa lauloi ja humisi hänessä niinkuin muinoin, kun hän lapsena oli iloinnut joulun tulosta. Ullakkohuoneen nurkissa riehui marraskuun myrsky ja paukkui helähtelevillä ikkunaruuduilla ja sade ratisi yläikkunaa vasten, ikäänkuin sitä olisi kivillä pommitettu. Mutta nuorukainen istui vuoteellaan ja katseli messinkilampun hämärää liekkiä, jonka jokainen tuulenpuuska oli vähällä sammuttaa. Vasta tänään hän huomasi kauhukseen, kuinka paljaat hänen huoneensa seinät olivat ja kuinka kehnot huonekalut. Tänne Annina astuisi sisään, tuohon madonpuremaan nojatuoliin, jonka päällinen oli aivan virttynyt, hän pyytäisi häntä istumaan, ei täällä ollut edes jakkaraa, jolle hän voisi nostaa jalkansa eikä kaunista lasia, josta hänelle voisi tarjota juomaa; ja kuinka savuinen kattokin oli, kuinka paljas ja halkeamia täynnä kivilattia! Kaikki tuo oli korjattava, tai hän saisi koko elinaikansa hävetä. Jo yöllä hän alkoi hiukan siistitä huonetta, poisti hämähäkinverkot nurkista, keräsi vähäiset tavaransa, jotka olivat hajallaan huoneessa, vanhaan seinäkaappiin ja asetti ne järjestykseen. Hänen hommatessaan sammui lamppu, ja hänen oli pakko paneutua levolle. Nyt hän kuunteli salaisen riemun vallassa rajuilmaa, joka ei voinut tuhota häntä eikä hänen onneaan. Viiden päivän kuluttua saapuisi kevät hänen kolkkoon kamariinsa, eikä hän epäillyt lainkaan, että kivilattian raoista silloin puhkeaisi esiin orvokkeja ja ruusuja ja että satakieli rakentaisi pesänsä hänen vanhan vuoteensa telttakatokseen.
Huomaamatta hänen ajatuksensa vaihtuivat unelmiksi, joita ei mikään varjo pimentänyt. Annina ja hän olivat kahden kesken, milloin jossakin huvilapuutarhassa Rooman porttien ulkopuolella, milloin rasvatyynellä merellä, ja vasta sitten kun he olivat kiivenneet Pietarinkuvun ylimpään huippuun ja istahtaneet rautaiselle penkille, kuulivat he alhaalta Sor Beppen äänen joka torui ja murahteli ja uhkasi kiivetä heidän perässään; mutta he eivät pelänneet, he naureskelivat vain salaa keskenään, sillä he tiesivät, että portaat, jotka johtivat ylös, olivat aivan liian ahtaat, jotta Sor Beppen lihava ruumis olisi päässyt niissä kulkemaan.
Mutta jo varhain seuraavana aamuna istui nuorukainen stafliansa ääressä eikä liikahtanut paikaltaan ennenkuin ilta hämärsi. Hän ei syönyt juuri mitään siitä ruuasta, jota signora Pia tyrkytti hänelle, ja koetti vain saada Rebekka ja Eleasar kuvansa valmiiksi, mikä ei onnistunut hänelle kuitenkaan ennenkuin seuraavana aamupuolena, sillä päivät olivat lyhyet ja keskeyttivät varhain hänen työnsä. Mutta tulen valossa hän alkoi piirustaa omaa kuvaansa peilistä, niin pientä vain, että saattoi sulkea sen kouraansa. Hän huomasi nyt ensi kertaa, miten hänen kasvonpiirteensä vuoden kuluessa olivat tulleet terävämmiksi ja kypsemmiksi; selvään niissä saattoi nähdä kuluneen vuoden ja yksinäisen vaelluksen ilojen ja surujen jäljet. Hän piirusti kuvaansa lukitun oven takana kunnes silmiä alkoi kirveliä. Sitten hän valvoi mieliajatuksissaan aina keskiyöhön saakka, vaikkei hän tänä iltana ollutkaan yhtä keveällä mielellä kuin edellisenä.
Täydellinen onnentunne valtasi hänen mielensä vasta taas sitten, kun hän toisen päivän illalla oli jättänyt taulunsa juutalaiselle taidekauppiaalle ja saanut paitsi uutta tilausta koko kasan tosin hiukan kuluneita kultarahoja. Moneen kuukauteen ei hän ollut omistanut näin suurta rahasummaa, ja hän astui nyt Corsoa ja Via Condottia myöten kasvoillaan sulhasen ilme, joka on lähtenyt ostamaan morsiuslahjoja. Omituista kyllä ei hänen mieleensä iskenyt lainkaan se ajatus, että hän valitsisi Anninalle jonkun korutavaran tai näkinkenkiä ja koralleja, joita hän näki suurissa joukoin. Sellaisenaan oli Annina nuorukaisen mielestä kallein aarre koko maailmassa, ja hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hän olisi yrittänyt koristaa häntä kurjalla kullalla tai kivillä. Mutta sen huoneen, johon hän oli luvannut tulla, piti olla kyllin arvokas voidakseen ottaa häntä vastaan. Kaikkein ensiksi hän osti vanhanaikuisen kauniin nojatuolin, jonka veisteltyä selkänojaa pieni kruunu koristi. Sitten hän valitsi varsin suuren maton, jolla hän aikoi peittää lattian, ja päätti tämänpäiväiset ostoksensa hankkimalla vielä kaksi kauniisti hiottua kristallipikaria. Eipä madonna Pia ihmetellyt niinkään vähän, kun seuraavana aamuna kaikki nuo kauneudet tuotiin hänen vaatimattoman vuokralaisensa ullakkohuoneeseen. Mutta nuorukainen, jonka emäntä luuli äkkiä tulleen mielenvikaiseksi, kertoi saavuttaneensa taulullaan niin suurta suosiota, että korkeita vieraita voisi minä hetkenä hyvänsä tulla hänen luokseen, ja varsinkin jos Golkondan prinsessa aivan äkkiarvaamatta saapuisi hänen työpajaansa, niin tahtoi hän toki tarjota hänelle kunnollisen istuinpaikan. Olenhan sanonut teille, Sor Giovanni, lausui emäntä kohottaen ilmaan kätensä, teissä on enemmän, kuin mitä luulisikaan, ja jos onni vain kerta katselee teitä minun silmilläni, niin ei se koskaan enää teitä jätä.
Siten oli näistä tärkeistä päivistä jo kaksi onnellisesti kulunut ja seuraavista piti vielä koettaa jollakin tavalla suoriutua, jotta ei menehtyisi odotuskuumeeseen. Tänä aamuna on hän nyt matkustanut, ajatteli nuorukainen. Jos nyt kulkisin Anninan talon ohitse, niin ehkäpä toinen ikkunaverhoista olisi puoleksi avattu! — Sitten hän muisti, että Annina oli pyytänyt häntä kärsivällisesti odottamaan ja pysymään poissa, ja päätti ansaita suuren onnensa tottelevaisuudellansa. Kuolettaakseen aikaa alkoi hän piirtää hiilellä maisemaa valkealle seinälle, kuvasi siihen komean puutarhan ja meren rannan, merenneitosia, jotka tanssivat tyynessä illassa ja paimenen, joka soitti pilliään. Aivan etualalla lähteen partaalla, joka lorisi viheriöivän tammen juurella, istui nuori pari käsi kädessä, selin koko maailmaan, syventyneinä vain toistensa katselemiseen. Ja kun nuorukainen näki tyhjän alan näin kauniina, täytti hän muutkin tyhjät paikat koristeilla, joissa Phönix-linnulla oli tärkeä osa ja jossa rumaa huuhkaajaa haukka piteli pahoin. Siten hän muutti tuon kolkon kamarin ihanaksi satulinnaksi, josta hän itsekin iloitsi tarkastellessaan valmista työtään. Ei muuta puuttunut enää kuin hiukan auringonpaistetta, mikä olisi antanut valoa ja lämpöä koko huoneelle. Hiilisäiliö haisi pahalta ja sakea ilma nousi ylös kattoon painostaen rintaa. Siksipä nuorukainen olikin kovin kiitollinen, kun hän hirveän yön jälkeen, jolloin kaikki myrskyt olivat liittoutuneet yhteen ikäänkuin ennustaen maailman loppua, näki lauvantai-aamuna taivaan siintävän sinisenä ja iloisena jälleen; ja hän hengitti ahnaasti avonaisesta ikkunasta auringonsäteitä, jotka lämmittivät jälleen etelämaisella lämmöllään. Tämän viimeisen päivänsä hän käytti nyt lopullisiin valmistuksiin ja kuljetti huoneeseensa meheviä hedelmiä, harvinaisia makeisia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän hankki myös pari pullollista makeaa frascati-viiniä ja järjesti kaikki herkut niin taidokkaasti pöydälle, että niitä olisi kelvannut tarjota itse Golkondan ruhtinattarellekin. Yöllä, kun kuu tirkisti huoneeseen ja sen säteet kimaltelivat kristallilaseissa ja hopeoittivat appelsiinit, viikunat ja suuret rypäleet valaisten merenneitosten tanssia seinälläkin, luuli nuorukainenkin hetken aikaa näkevänsä ihanaa unta. Mutta samassa hänen mieleensä iski, miten pian koko tuo ihanuus katoaisi, ja syvä surumielisyys sai hänessä vallan. Onni oli niin lähellä, mutta yhä lähemmäksi tuli myös se hetki, jolloin hänen täytyi luopua rakkaimmastansa. Hetken aikaa hän antautui tämän tunteen valtaan. Hän näki Sor Beppen selvästi edessään, hänen vahingoniloiset kasvonsa, joka sai hänen verensä kuohahtamaan. Ei! huusi hän ja pui nyrkkiään, niin ei saa tapahtua, se olisi halpamaista pelkurimaisuutta, jos sallisin sen tapahtua kättänikään liikuttamatta, ponnistamatta kaikkia voimiani. Meidän täytyy paeta, vaikka meidän olisi pakko etsiä suojaa autiosta luolasta ja kerjätä leipää campagnan paimenilta. Mutta niin pahasti eivät asiat ole. Eikö minulla ole taidettani, joka hankkii meille kaikkialla, minne vain menemme, toimeentulomme? Eikö se ole minua tähänkin asti auttanut, kun olin vain tyhjäntoimittaja ja istuin kädet ristissä? Pettäisikö se minut nyt, kun on kysymyksessä tasoittaa tämän enkelin elämä? Ensi kertaako tytär karkaisi vanhempainsa kotoa ja palaisi vasta vuosien kuluttua takaisin pyytämään heiltä siunaustansa?