Siten kuluivat ensimäiset marraskuun viikot ja tavattoman varhainen talvi koitti. Myrsky ja sade raivosi kaduilla, roomalaiset istuivat päivät pitkin vaippoihinsa kääriytyneinä kahviloissa, muukalaiset palelivat hiilisäiliöiden ääressä tai tukehtuivat savuun, jota myrsky tuprutti kamiinista huoneisiin, eikä kukaan lähtenyt asiatta ikävälle kadulle. Vain ystävämme, jonka huonoa ullakkohuonetta ei käynyt lämmittäminen, vaelsi, vaikka hän oli jättänyt vaippansa jo Firenzeen, uskollisesti niinkuin ennenkin joka päivä Via Vittorialla, vaikka hänen mielentilansa kävikin jokaiselta sadepäivältä yhä toivottomammaksi. Sattuipa silloin eräänä iltana, kun hän hetkeksi etsi suojaa pahaa ilmaa vastaan San Carlon portilla, että huntuun kiedottu olento astui nopeasti ulos kirkosta ja pelkäämättä myrskyn raivoa avasi heti suuren vihreän sateenvarjonsa palataksensa kotiinsa. Hän oli niin kokonaan kiedottu vaippoihin ja huiveihin, ettei vartalosta voinut nähdä kerrassaan mitään. Ja kuitenkin nuorukaisen sydämen tykytys ilmaisi hänelle, että Anninan hame oli sipaissut hänen ohitsensa. Epäröimättä hän astui hänen jälkeensä ja ennätti hänet, kun hän hetkeksi pysähtyi taistellen sateenvarjollaan myrskytuulta vasten. Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, hän tarttui vain vapisevin käsin varjoon ja piti sitä lujasti tytön pään yläpuolella. Kääntykäämme nurkkauksesta, sanoi hän sitten hiljaa, katsomatta tyttöön. Siellä me olemme paremmin myrskyn suojassa. Tulkaa minun mukanani, Annina, jumalan tähden, älkää kieltäkö minulta tätä pientä suosiota; kuka tiesi, näenkö teitä enää koskaan.
Anninan huntu oli siirtynyt syrjään, ja nuorukainen näki nyt, kun hän astui ääneti hänen rinnallaan, että hän oli vielä tavallistakin kalpeampi. Annina katsoi häneen rukoilevasti aivan kuin avuton lapsi. Tarkoituksellako vai epähuomiossako hän ei kääntynyt Via Vittorialle? Annina itse ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unessa, suuret silmät katsoivat hiljaa ja surullisesti vain kauas eteensä, kun nuorukainen äkkiä, sateen hyvän aikaa vain ratistessa heidän päittensä yläpuolella, sai puheenlahjansa jälleen ja ilmaisi Anninalle kaiken sen, mikä viikkokausia oli painanut hänen mieltään. Hän ei salannut mitään, ei vihaansa Sor Beppea kohtaan, ei lujaa päätöstään taistella Anninan puolesta kuin elämästä ja kuolemasta, ei köyhyyttään. Vain rakkaudestaan hän ei maininnut montakaan sanaa eikä tiedustellut myöskään Anninan tunteita, ikäänkuin se olisi ollut selvä asia. Annina ei sanonut myöskään vastaan. Hans oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä kiihkeästi joka kerta, kun hän puhui vihamiehestään, tai tuskastaan, kun hän tiesi Anninan elävän tuollaisessa orjuudessa. Annina ei vetänyt pois kättään. Hän ei olisi häneltä huuliaankaan kieltänyt, jos Hans olisi pyytänyt saada suudella häntä. Mutta nuorukaisen mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän tiennyt mitä hän teki. Annina, sanoi hän, me olemme kovin onnettomia. Kuinka onnettomia me olemmekaan, kun emme edes tänä hetkenä, jonka taivas itse on meille suonut, voi olla iloisia. Minä näen rakkaat kasvosi nyt lähelläni, joita niin kauan aikaa olen ikävöinyt, ja tunnen sinun hengityksesi, ja kuitenkin silmitön tuska ja huoli sinun tähtesi saa mieleni aivan kuohumaan. Puhu jotakin, armaani; sano, tiedätkö itse mitään lohdutusta, sano ennen kaikkea, ettei minun pidä joutua epätoivoon, ja minä lupaan sinulle, että rohkaisen mieleni kuin mies enkä anna käsieni syliin vaipua, ja silloin kaikki on onnistuva ja me nousemme taisteluun vaikka koko helvettiä vastaan.
Annina pysähtyi äkkiä, kun hän oli lausunut nämät sanat, ja pidätti lempeästi hänen käsivarttaan. Hans, sanoi hän pehmeällä, hillityllä äänellään koettaen selvästi lausua vieraskielistä nimeä, madonna on armollinen, kun hän sallii minun tyhjentää sydäntäni teille. Sillä se oli kovin täysi, kauan en olisi tätä tuskaa enää kestänyt. Kun joka päivä näin teidän sekä kauniilla että rumalla ilmalla kulkevan talomme ohi —
Näitkö minut?
Joka kerta. Minä seisoin uutimen takana, vaikka en saanut sitä avata. Kun olitte astunut ohi, niin luulin menehtyväni suruun ja mieluimmin olisin heittäytynyt alas kadulle. Mutta se olisi ollut jumalatonta. Oi, Giovanni, miksi me kohtasimme toisemme? Enhän aikaisemminkaan ollut iloinen, mutta en tiennyt syytä siihen niin selvästi kuin nyt. Nyt minä tiedän sen koko elämäni ajan.
Mitä sinä sanot? Oletko jo sitten ihmisten ja jumalan edessä hänen omansa? Eikö jokainen päivä voi vielä tuoda sinulle pelastusta?
Ei, sanoi hän. Vanhempani kiroisivat minut, äitini kuolisi surusta. Ja vaikkapa Sor Beppe nyt juuri kuolisikin, niin mitä se meitä auttaisi? Te ette ole kristitty, te olette luterilainen, sellaiselle he eivät koskaan anna lastaan.
Annina, huudahti Hans pelästyneenä. Entäs sinä, jos olisit vapaa eikä sinun olisi pakko noudattaa vanhempiesikaan mieltä —? Minä rukoilisin madonnaa, että hän lähettäisi armonsäteen teidän sydämeenne. Mutta se on turhaa; minä tiedän aivan varmaan, että minun täytyy tulla Sor Beppen vaimoksi, vaikka edeltäpäin kuolisin. Ja niinpä meidän on pakko erota, Hans, siinä ei auta mikään; ihmeitä ei nykyaikana enää tapahdu.
Tyttö, kuinka voit sellaista sanoa tai ajatella? huudahti Hans epätoivoissaan ja heitti hänen kätensä luotaan.
Olkaa luja ja hyvä, pyysi Annina vapisevalla äänellä. Mitä minä teen, jos tekin joudutte epätoivoon? Te matkustatte takaisin Saksaan ja unhotatte Anninan ja painatte jonkun muun sormeen äitinne sormuksen. Mutta minä, minä jään tänne!