Minunko? kysyi hän pilkallisesti. Turhia verukkeita! sanokaa suoraa, hyvä herra: te olette rakastunut Anninaan, aivan korvia myöten, sanon minä teille. Se on yksi tosiasia. Toinen on se, että teidän täytyy heittää Annina mielestänne, niin kaunis ja hyvä ja suloinen kuin hän onkin, ja luvata nyt minulle kunniasanallanne, että vältätte häntä tästä lähin yhtä kiihkeästi, kuin lienette tähän saakka häntä etsinyt. Sillä minä en siedä, sanoi hän lujalla äänellä, en siedä lainkaan, että te rupeatte nyt vielä kiusaamaan tuota tyttö parkaa, kun jo ennestäänkin niin moni harjoittaa tätä kristillistä tointa.
Laila! huudahti nuorukainen liikutettuna, mitä se merkitsee? Onko totta, että tuo kömpelö junkkari on iskenyt silmänsä tähän enkeliin? Onko se todellakin mahdollista?
Puh! sanoi Laila, tuolla kömpelöllä junkkarilla on rahapussi, aivan yhtä pyöreä ja paksu kuin hän itsekin, eikä hän niin tyhmä olisikaan, jos maailma olisi autio saari ja Annina ja Sor Beppe sen ainoat asukkaat. Monet Roomassa ottaisivat hänet, vaikka hänellä olisi vain puolet rikkaudestaan; kaikki muut paitsi Annina, jolla on hyvin kummallinen maku. En voi sitä teille sen paremmin todistaa, kuin että tuo hupakko on teihin suuresti mieltynyt, vaikka te olettekin yhtä heikko kuin David tuon goljattimaisen Sor Beppen rinnalla ja takistanne päättäen omistatte enemmän päässänne kuin taskussanne.
Onko hän sanonut sinulle, Laila, että hän ajattelee minua?
Sanonutko? Mitä vielä, silloin te tunnette hänet huonosti. Ja sen vuoksi vieläkin kerran, minä en siedä, että koetatte häntä tavata enää ainoatakaan kertaa. Sillä hän on karhun käpälissä, eivätkä kaikki pyhimyksetkään voisi häntä pelastaa, pikemmin karhu musertaisi hänet kuin hunajakakun. Juttu on jo siksi vanha ja isä ihastunut tuohon rakkaaseen vävyyn, ja äiti, joka on aina vuoteenomana, on kokonaan pappien vallassa, jotka tahtovat mielemmin kuulla Sor Beppen rahapussin kilinää kuin aamumessun kelloja. Rakas Sor Giovanni, jos teillä todellakin on sydäntä — ja näyttäähän todellakin siltä, kuin olisitte rakastunut — niin pankaa tavaranne kokoon ja vaeltakaa Porta del Popolosta ulos, menkää sinne mistä te tulittekin ja pyytäkää kyyhkysiä tai satakieliä niin paljon kuin tahdotte, älkää vain Phönix-linnuille virittäkö ansoja. Ja sen sanoo teille hyvä ystävänne, joka mielellään uskoo vaikka kuinka paljon pahaa miehistä, mutta luottaa siihen, että teillä on omantunnon tapainen takkinne alla. Oletteko ymmärtänyt? Hyvää yötä, signor!
Hän jätti nuorukaisen seisomaan pilarien varjoon ja kiiruhti pois päästäkseen vielä ennen yötä asuntoonsa, Trastevereen. Mutta Hans ei voinut liikahtaa paikaltaan, niin voimakkaana riehui tuska ja onni hänen sydämessään. Hänen oli aivan mahdotonta käsittää, että hänen olisi pitänyt luopua armaastaan ikipäiviksi juuri samassa hetkessä, jolloin hän oli jälleen löytänyt hänet. Mutta samalla kuin hänen sielu parkansa oli vaipua pohjattoman autuuden mereen, näki hän äkkiä kohoavan ympärilleen teräväpäisiä kallioita, ja korkeimmalla huipulla Sor Beppen jättiläishaamun, joka pilkallisesti irvisteli hänelle ja hieroi lihavia, sormuksilla koristettuja sormiaan nauraen kilpailijansa särkyneelle onnelle.
Tunnin aikaa hän kulki vielä kuin mieletön edestakaisin kiihkeästi keskustellen itsensä kanssa, koiran hiipiessä korvat lupassa hänen rinnallaan. Sielunmyöjät, raivosi hän. Antavat tuon aarteen ensimäiselle parhaalle, joka maksaa hänestä vain hyvän hinnan. Kuninkaallekaan he eivät saisi häntä myödä! Ja kun tuo karhu saa hänet omakseen, sulkee hän hänet ummehtuneeseen loukkoon, eikä kukaan enää saa hänestä iloita. Kuinka suurella riemulla tuo konna astuikaan ohitseni! Oi, hänellä on syytä olla ylpeä, ettei tyttö juokse häneltä karkuun, kun hän antaa koirien vartioida häntä ja päästää hänet korkeintain vain kerran pyhäpäivänä pimeään kapakkaan, jotta hän voisi näyttää tuota sulotarta roskajoukolle ja kerjäläisille. Ja häntäkö en saisi kadehtia enkä häiritä hänen rauhaansa? Ja vaikka hän olisi liitossa kaikkien Rooman paavien ja helvetin kanssa, niin minä tahdon nähdä jälleen enkelini ja kuulla hänen omasta suustaan, eikö hän vielä ole autettavissa, enkö minä voi häntä auttaa!
Kun hän oli selvitellyt itselleen tämän päämäärän, tuli hän paljoa levollisemmaksi ja unohti kokonaan, ettei hän vielä tiennyt, mihin keinoihin hänen pitäisi ryhtyä. Hänen mielensä paloi takaisin Via Vittoriaan ja siellä hän istui sydänyöhön saakka eräällä kivellä Anninan taloa vastapäätä ja ajatteli toivolla ja kaiholla hänen kauneuttaan ja alakuloisuuttaan.
Mutta seuraavana päivänä, kun raskaat huolet herättivät hänet jo varhain unesta, tuntui elämä hänestä kovin mustalta. Sillä taiteilijakevytmielisyydestään huolimatta ei ystävämme kuitenkaan pitänyt sopivana sytyttää armaansa taloa palamaan, jotta hän siinä tilaisuudessa voisi pelastaa hänet, varsinkaan kun ei olisi lainkaan varmaa, että Sor Beppe tekisi hänelle sen ilon ja menettäisi henkensä liekeissä. Mistään suoremmasta, porvarillisemmasta keinosta hänellä tuskin olisi apua. Sillä paljon menestystä hän ei myöskään voinut toivoa, jos hän menisi vanhan soturin puheille ja pyytäisi, ettei hän naittaisi tytärtään, ennenkuin maalari Hans oli tullut kuuluisaksi mieheksi ja saattaisi tulla häntä kosimaan nelivaljakolla. Niinpä seuraavina päivinä täytyi tyytyä vain tuulentupiin, joita nuorukainen rakensi tulevaisuuden pilviin, ja ainoa järkevä asia, johon hän ryhtyi oli se, että hän voitti vastenmielisyytensä ja alkoi, tosin puoli horroksessa, maalata Madonna Pian muotokuvaa, tämän istuessa jäykkänä kullasta ja silkistä ja vihreä papukaija aivan kuin jahtihaukka kädellä, viimeinen lahja, jonka hän oli saanut mieheltään ennen onnetonta veitsenpistosta. Samalla hän teki luonnoksen hyvin kaunista taulua varten, joka kuvasi Rebekkaa ja Eleasaria kaivolla. Tytölle hän aikoi antaa Anninan kasvonpiirteet, ja väsynyt matkamies, jolle suloinen tyttö tarjoo virkistävää juomaa, saisi kuvata häntä itseään. Hän oli ollut aivan oikeassa ajatellessaan, että kaikki onnistuisi hyvin, jos hän vain näkisi Anninan jälleen. Kuva tuli kahdessa päivässä peloittavan muotoiseksi; itse sommittelu edistyi nopeasti ja eräs juutalainen, joka nuuski nimettömän nuoren taiteilijan atelierissä, tilasi sen heti ensi näkemältä. Heti tämän tapauksen jälkeen nuorukainen kiiruhti onnellisena ulos ja käveli ainakin toistakymmentä kertaa Via Vittoriaa pitkin silmät Anninan ikkunoihin luotuina. Jos Sor Beppe nyt olisi tullut häntä vastaan, niin olisi tuon jättiläisen täytynyt väistyä hänen tieltään, tai hänet olisi armotta heitetty kumoon.
Kaikesta huolimatta hän ei ollut vielä kuitenkaan onnistunut nähdä Anninaa uudelleen, vaikka hän joka päivä hiipikin hänen talonsa ympärillä. Ikkunaverhot olivat suljetut, aivan kuin itämaalaisessa haaremissa. Silloin-tällöin hän näki vain isän jossakin ikkunassa poltellen savipiippunysäänsä. Vanhus tirkisteli puoleksi lapsellisesti hymyillen kadulle eikä näyttänyt huomaavankaan nuorukaista, ei edes silloinkaan, kun tämä kunnioituksesta sitä miestä kohtaan, jolla oli tällainen tytär, nosti tervehtien hänelle hattuaan. Tunkeutua taloon tai muuten päästä mihinkään salaiseen yhteyteen tytön kanssa, oli kerrassaan mahdotonta. Naapurit, jotka Sor Beppe oli lahjonut puolelleen, osoittivat muukalaiselle, joka kahdesti päivässä kulki tätä katua myöten, sanatonta epäluuloa. Hän ei voittanut mitään muuta, kuin että hän ohikulkiessaan ja nipistäessään koiraansa korvista, kunnes se alkoi vinkua, sai kuulla Rinaldon tutun bassoäänen hiljaa kajahtavan talon sisältä, äänen, joka ilmaisi, että koirakin oli kadottanut vapautensa.