Koira iski hänelle kaihomielin silmää, ryömi sitten penkiltä alas ja haukkui heikolla äänellä merkiksi, että hän sellaisesta palkasta olisi ollut valmis heti paikalla lähtemään liikkeelle. Aurinko oli jo laskenut kauaksi taivaan rantaan, ympäröivät pensaat paloivat kuin tulessa, jota vastoin kaukaiset vuoret siinsivät sinipunervan ilman läpi ja harmaat varjot kulkivat lainehtivan Campagnan yli. Maalarin silmää, joka muulloin niin mielellään koetti tunkeutua ilman salaisuuksiin, peitti tänään kultainen harso, joka kätki häneltä koko maailman ja väistyi vain joskus sen verran, että hän saattoi nähdä ihastuttavan tytönpään piirteet ja kaksi salaperäistä silmätähteä edessään. Kaidepuidenkin ohi, josta näkyi koko kaupunki majesteettisuudessaan, Pyhän Pietarin kruunu ylimpänä ilta-auringon purppurahohteessa, astui hän hajamielisenä ja väliäpitämättömänä. Hän ei kyennyt sulattamaan uusia ihmeitä. Mitäpä sellainen päivä, joka oli näyttänyt hänelle delfiläisen sibyllan ja roomalaisen kukoistavan neidon, voisi enää sen lisäksi tarjota?
Kun nuorukainen oli noussut rosoisia kiviportaita myöten köyhään asuntoonsa ja astunut tyhjään ullakkohuoneeseensa, tuntui hänestä suloiselta nähdä ympärillään paljaat, valkeaksi silatut seinät. Hän peitti ikkunan alemman osan, josta näkyi alas kadulle, ja jätti avonaiseksi vain ylemmän puolen, joka oli upotettu vinosti kattoon, jotta huoneeseen pääsisi valoa ylhäältä, ja siitä hän ei nähnyt muuta kuin palasen taivasta. Mutta emäntä astui jonkun ajan kuluttua sisään ja kysyi mielistelevästi, mitä hän haluaisi, ja tuotuaan ylös ruokaa ja viiniä hän palveli häntä sekä hänen koiraansa parhaansa mukaan. Sillä hän oli huomannut, että koiralla oli suuri valta herransa yli, ja koska hän tahtoi voittaa herran suosion, oli hänestä viisainta saavuttaa ensin hänen palvelijansa ystävyys. Siksipä hän pisti omakätisesti parhaat palat koiran suuhun, kehui hänen kaunista ruumistansa ja ihmetteli kuinka hyvin hän jo ymmärsi italiankin kieltä. Hans, jota hänen peittelemätön tunkeilevaisuutensa kiusasi, ei voinut häntä kuitenkaan ajaa ulos huoneesta. Sillä emännän hyvästä tahdosta riippui kokonaan, oliko hän saapunut Roomaan vain kuollaksensa siellä. Mutta kun emäntä uudisti pyyntönsä, ja kehoitti häntä maalaamaan kuvaansa, koetti hän kaikenlaisilla verukkeilla päästä tästä tehtävästä, joka täytti hänen mielensä inholla. Sitten hän syytti väsymystä ja sulki ovensa tarkasti lukkoon ennen maata pahaan, työnsipä vielä varmuudeksi pöydänkin oven eteen.
Seuraavat lokakuun päivät kuluivat osittain Vatikaanissa, osittain kaupungilla, jakaantuen tasan Rafaelin ja Anninan välillä. Eroitus oli vain siinä, että toista hän katseli näkevin silmin ja toista turhaan tähysteli. Pian hänelle kävikin aivan selväksi: hän ei voisi kerrassaan saada mitään aikaan, jollei hän näkisi jälleen tyttöä. Sillä kun hän istui ullakkohuoneessaan ja koetti työskennellä, huomasi hän vähä-väliin tähystelevänsä vain tyhjää seinää. Sitten vihelsi hän koiraansa ja kulki onnen kaupalla pitkin kaupunkia, kunnes ilta joutui ja viimeiset rukoilijat katosivat kirkoista ja tyhjäntoimittajat kaduilta. Surumielin palasi hän sitten kotiinsa, ja yksinpä hänen keskustelunsa uskotun ystävänsäkin kanssa pysähtyi. Jonkinmoinen kylmyys oli ilmennytkin toverusten kesken sen jälkeen kuin koiran vaisto ei ollut näyttäytynytkään niin hyväksi kuin hänen herransa oli toivonut. Eräänä päivänä oli näet Wackerlos iloisesti haukahtaen kiiruhtanut erään tukevan teurastajan koiran luo, jota hän luultavasti luuli Rinaldoksi. Kelpo Hans tunsi silloin sydämensä hypähtävän aivan kurkkuun saakka; mutta vain yhden ainoan silmänräpäyksen ajan. Sillä samassa hän huomasi jo erehdyksen ja luotti sen jälkeen enemmän vain sattumaan kuin minkään kuolevaisen apuun.
Siten kului koko lokakuu ja kuukauden viimeisen päivän iltapuolena astui ystävämme murhemielin kaupungin portista ulos koira kintereillään, joka tuotti hänelle nyt vielä entistäkin vähemmän lohdutusta, koska hän ei nyt välittänyt mistään muusta kuin sisiliskojen ja peltohiirien pyydystämisestä. Mutta äkkiä koira pysähtyi keskellä tietä, kohotti kuononsa ja oikean etukäpälänsä ilmaan ja hyökkäsi sitten kuin hullu pienen kapakan ovesta sisään, joka seisoi yksinäisen tien varrella eikä näyttänyt Hansin mielestä niin houkuttelevalta, että hän siellä olisi halunnut uhrata viiniin viimeisen penninsä. Pahoillaan hän kutsui koiraa luokseen ja jäi ovelle seisomaan. Kapakan pimeä eteinen avautui autioon pihaan, johon oli istutettu puita ja laitettu kukkapenkkejä, ja siellä istui vain pari miestä pullojensa ääressä. Ja kuitenkin oli lokakuun viimeinen päivä, jolloin muuten kauniilla ilmalla Rooman puutarhat olivat täynnään tanssia ja hälinää. Täällä kajahteli vain yksinäinen tamburiini. Mutta nuorukainen tunsi äkkiä salaman iskevän sydämeensä, kun karheampi ääni vastasi hänen koiransa kirkkaaseen haukuntaan. Se oli kauan kaivatun Rinaldon bassoääni, ja samassa Wackerlos kuljettikin kaivatun ystävänsä riemulla tielle, koska tila sisällä tuntui heidän ilonosoituksilleen aivan liian ahtaalta.
Myrskyaskelin nuorukainen astui eteisen läpi ja tuli vavisten puutarhaan. Suuri lehtimaja puutarhan perällä pisti heti hänelle silmiin. Sieltä kajahti tamburiininkin ääni, ja köynnösten takana näki hän vaalean tytön vartalon nopeasti pyörivän tanssissa. Tamburiininsoittaja istui aivan sisäänkäytävän vieressä. Hän käänsi hiukan päätään, sen enempää ei Hans saanut nähdä.
Tuo iloinen säikähdys iski koko hänen ruumiiseensa niin suurella voimalla, että hänen täytyi käydä lähimmälle penkille istumaan. Isäntä toi hänelle viiniä ja asetti lautasellisen oliiveja hänen eteensä. Hän ei koskenut kuitenkaan mihinkään, vaan tähysteli lakkaamatta lehtimajaan, jossa vallitsi puolihämärä. Pian hän tunsi tanssijattarenkin, joka hyppi iloisesti kuin lintu häkissään, Lailaksi. Ja vanhus, jolla oli sotilaalliset viikset ja syvä arpi vasemman silmän yläpuolella, oli varmaan isä. Mutta tuo toinen, joka istui Anninan lähellä ja kuiskasi aika-ajoin jotakin hänen korvaansa, kukapa se muu olisi voinut olla kuin karhu, Sor Beppe? Hänen leveä kömpelö vartalonsa, josta puoleksi äreä, puoleksi hyväntahtoinen paksu pää kohosi ylöspäin ilman minkäänlaisen kaulan välitystä, vastasi täydellisesti hänen nimeänsä, vaikka karhu olikin pukeutunut hienoihin vaatteisiin ja oli pistänyt napinläpeensä granaattikukan. Mitä hän oli kuiskannut tytön korvaan? Se ei näyttänyt kuitenkaan tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen. Ainakin hän katsoi vaan aivan ilmeettömästi syliinsä ja soitti ikäänkuin unessa pientä tiukurumpua, kunnes Laila sanoi, että jo riitti. Sor Beppe taputti mielistellen käsiään; varmaan syy oli hänen, että he olivat valinneet näin syrjäisen paikan, jossa saattoi piiloutua lehtimajan suojaan niiden harvojen vieraiden katseilta, jotka kapakassa olivat. Sillä kun Laila lakkasi tanssimasta ja kehoitti Anninaa tulemaan ulos hänen kanssaan, näki Hans selvästi, miten Sor Beppe sen kielsi ja kävi aivan lehtimajan aukon eteen istumaan. Hän oli tosin jo aikoja sitten huomannut ulkopuolella nuorukaisen, joka ei kääntänyt silmiään heistä. Ja nyt Lailankin silmät kiintyivät tuttuun muukalaiseen; hän kumartui Anninan puoleen ja puheli hiljaa hänen kanssaan. Väliäpitämättömyydestäkö vai jostakin muustako syystä tyttö ei kääntynyt taakseen. — Äkkiä noiden neljän keskuudessa vallitsi äänettömyys, joka näytti varsinkin kiusaavan Sor Beppeä. Sinä olet niin kalpea, Annina, sanoi hän äkkiä. Kun isä on tyhjentänyt lasinsa, niin me lähdemme kai kotiin, ennenkuin iltakylmä yllättää. Voimmehan ainakin sanoa, että olemme päättäneet lokakuumme kunnollisella ja viattomalla ilolla.
Lailan kasvoihin ilmestyi pilkallinen hymy, jota hän töin-tuskin saattoi hillitä. Hiljaa ja kalpeana astui Annina lehtimajasta taluttaen isäänsä, joka varmaan oli liiaksi nauttinut viiniä. Hänen toiseen käsivarteensa oli Sor Beppe tarttunut ja piti huolta siitä, että hän peitti kokonaan nuoren tytön solakan vartalon heidän astuessaan nuorukaisen pöydän ohi. Noiden kolmen takana astui vallaton Laila, joka kohottamalla salaa olkapäitään tahtoi ilmaista, ettei hän vapaaehtoisesti ollut etsinyt tätä seuraa eikä paikkaa liioin. Sitten hän painoi sormensa suulleen ja teki rukoilevan liikkeen pyytäen Hansia jäämään paikalleen. Mutta ei edes tuomiopäivän pasuuna olisi voinut estää häntä seuraamasta heidän jälkiään. Kuitenkin hän pysytteli jonkun matkan päässä ja koetti poistaa kaikki epäilykset pysähtymällä vähä-väliä, katsellen maisemaa sekä oikealla että vasemmalla, ja ollen piirustavinaan jotakin luonnoskirjaansa. Häntä ihmetytti vain se seikka, että ystävätärkin, joka ei suinkaan ollut epäsuosiollinen hänelle, koetti kaikella tavalla estää tuttavuuden jatkumista.
Vielä samana iltana hän sai siihen selityksen. Sillä kun seura oli kadonnut siistiin taloon Via Vittorian varrella ja nuorukainen, Sor Beppen äkäisen katseen seuraamana kulki suljetun oven ohitse ja puoleksi autuaana, puoleksi epätietoisena astui edelleen hämärtäviä katuja pitkin, kuuli hän äkkiä kuiskaavan äänen mainitsevan häntä nimeltä. Tepastelevin askelin, aivan kuin västäräkki astui pieni Laila hänen perässään, vilkutti hänelle silmää, ilmaisten siten, että hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, mutta kulkikin samassa hänen ohitsensa ja veti hänet viekastellen perässään yhä syvemmälle kaupunkiin, kunnes he vihdoin tulivat Pantheonin pylväiden varjoon, missä hän salli hänen lähestyä itseään.
Signor 'Annes, sanoi Laila kohottaen varoittavasti sormeaan, minkä kepposen te nyt olette tehnyt meille! Emmekö me kieltäneet teitä pyrkimästä seuraamme, ja nyt te kuitenkin riiputte kintereillämme, aivan kuin ukkonen salaman jäljissä? Mitä te voitatte sillä, että tuo tyttö parka, Annina, joutuu vain yhä syvemmälle karhun luolaan, niin ettei hän hellitä käpäliään enää oven rivasta ja murahtelee niin äkäisesti talossa, että pelosta rappauskin karisee alas seiniltä? Hävetkää, että laskette tuollaisen taakan lapsi paran hartioille, joka parhaansa mukaan koettaa kestää onnettomuuttaan. Paha periköön teidän tyhmän koiranne, joka sai koko tämän ikävän jutun aikaan! — Ja hän hutki suutuksissaan viatonta elukkaa, joka pakeni ihmeissään päivänvarjon iskuja.
Laila hyvä, vastasi nuorukainen, älkää ainakaan tänään tehkö mitään pahaa koira rukalle, joka vihdoin on taas saattanut minut teidän läheisyyteenne.