Tulin vasta eilen tänne, vastasi nuorukainen. Olen kuitenkin nähnyt jo yhdet kasvot, jotka ovat jalommat ja suloisemmat kuin mitkään ennen näkemäni. Jos kerrankin saisin vaikka vain tunnin vertaa tutkia ja piirustaa niitä, niin olisin onnellinen ihminen.
Hän katsoi samalla tahallaan pois Anninasta, joka tutki kiihkeästi luonnoskirjaa.
Ja tunnetteko te nimeltä tämän kauneuden Phönix-linnun? kysyi vallaton tyttö aivan viattomasti. Vai ilmaisetteko te tavallisesti salaisuutenne vain punastumisella?
Mitäpä se minua auttaisi, sanoi hän sykkivin sydämin, vaikka lausuisinkin hänen nimensä! Minä olen sittenkin hänelle vieras, ja ken tietää, saanko koskaan nähdä häntä jälleen.
Te olette oikeassa, sanoi Laila kuivasti. Ehkei se olisi teille kummallekaan terveellistä, ei ainakaan teille. Sillä ette suinkaan te hänestä tiedä, vaikka hän jo aikoja sitten olisi antanut sydämensä toiselle.
Annina nousi äkisti ylös. Laila, sanoi hän, mitä me olemme tehneet! Tunnen ilmasta, että aurinko menee pian mailleen, ja me olemme yhä täällä, vaikka meidän oli lupa vain olla tunnin verran ulkona.
Tulehan, kultaseni, sanoi Laila ja kiersi kätensä Anninan kainaloon ja kohotti päivävarjoaan ikäänkuin se olisi ollut keihäs, kiiruhtakaamme nopeasti kotiin ja minä lupaan kujeilla niin hurjasti isän kanssa, että hän unohtaa torua meitä, ja että itse karhukin, Sor Beppe, murahtaa vain partaansa. Hyvää yötä, signor 'Ans, ja kun te tapaatte jälleen Phönix-lintunne, niin tervehtikää häntä minun puolestani, mutta varokaa itseänne, ettette ota selkoa hänen pesästään, sillä voisihan sattua, että sen läheisyydessä olisi toisiakin terävämpisilmäisiä ja -kynsisiä lintuja. Eikö totta, Annina?
Kaunotar, joka oli ollut aivan kalpea, punastui silmiään myöten. Voikaa hyvin, signor! sanoi hän hiljaa ja ojensi epäröiden kapean, viileän kätensä, jota toinen häneltä pyysi. Neiti, sanoi nuorukainen, enkö saa toivoa tapaavani teitä toistekin?
Hän pudisti pelästyneenä päätään. Ei, ei! sanoi hän nopeasti ja kääntyi pois. Laila antoi nuorukaiselle toisen selän takana merkin, jota tämä ei ymmärtänyt, kutsui sitten koiran luokseen, joka erosi vain vastenmielisesti ystävästään, ja he poistuivat sitten paikalta nuorukaisen seuratessa heitä katseillansa.
Me olemme jälleen yksin, Wackerlos, sanoi Hans ja nosti väsyneen elukan viereensä penkille. Tuolla he kulkevat ja sanovat: Hyvästi ikipäiviksi! Olkoon tältä päivältä. Mutta huomenna, kun me olemme syöneet kylliksemme ja nukkuneet hyvin, lähdemme me matkaan ja etsimme kaupungin joka ainoan nurkan, ja olisipa se ikuinen häpeä koko sinun suvullesi, jollet voisi löytää tuota kelpo Rinaldoa. Oi, Wackerlos, jos pääset hänen jäljillensä, niin sinulle koittaa suloisin koiran elämä koko maailmassa, silavaa saat aamiaiseksi ja kananpaistia illalliseksi ja päivät pitkin saat leikitellä ystäväsi Rinaldon kanssa.