Hän katsahti Anninaan, ja huomasi hänen huuliensa liikkeestä, että hän yritti itsekseen lausua vierasta nimeä.
Sitten he astuivat hetken aikaa ääneti vieretysten, puutarhan hiljaisemmassa osassa, jonne ei näkynyt kaupunkia, vaan josta oli näköala Sabinivuorille ja Campagnan yli. Suloinen tuoksu täytti leudon syysilman, jota he kaikki syvään hengittivät ja he ajattelivat kukin omalla tavallaan sitä omituista sattumaa, joka oli vienyt heidät yhteen, jotta he kulkivat nyt kuin hyvät tuttavat yhdessä ja iloitsivat kauniista ilmasta. Iloisen Lailan päässä risteili monta vallatonta ajatusta. Hän käänsi päivävarjonsa siten, ettei nuorukainen voinut nähdä heidän kasvojaan, ja kuiskasi ystävänsä korvaan kaikenlaisia salaisuuksia, purskahtaen itse yhä vallattomampaan nauruun, jota vastoin Annina käyttäytyi paljoa arvokkaammin ja oli varmaan pahoillaan siitä, etteivät he kohdelleet muukalaista sen kohteliaammin. Äkkiä Laila kääntyi taas tämän puoleen ja kysyi katsoen veitikkamaisesti häneen:
Teiltä on jäänyt morsian kotiin, signor Giovanni?
Onpa se suora kysymys, sanoi Hans. Ja yhtä suoraan vastaan myös teille: Ei!
Mutta onhan teillä sormus sormessa?
Olen saanut sen äidiltäni.
Ah, sen voi kuka hyvänsä meille sanoa. Meillä äidit eivät lahjoita pojilleen sormuksia. Sen saavat muut tehdä.
Äitini lahjoitti sen minulle, kun hän makasi kuolinvuoteellaan. Hän pyysi minua kantamaan sitä, kunnes menisin kihloihin. Siihen kestää vielä vähän aikaa.
Taaskin hän vilkaisi Anninaan, joka katsoi vakavasti eteensä. Nyt vasta hän huomasi raskasmielisen ja hajamielisen ilmeen tytön kulmakarvojen ympärillä, jotain kärsivää, uneksivaa, joka ei soveltunut tuon kauniin lapsen hempeään nuoruuteen. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos hän olisi nähnyt nuo punaiset huulet hymyssä. Ja hän alkoi nyt, kun hänen vakava vastauksensa oli saanut Lailan vaikenemaan, puhua matkastaan, kertoi kaikenlaisista hauskoista seikkailuista, joihin hän oli joutunut kielen taitamattomuuden, herkkäuskoisuutensa ja koiransa vuoksi. Kun mieliala oli käynyt iloisemmaksi, muutti hän puheenainetta, ja puhui etelän kauneudesta ja niistä ihmisistä, jotka siellä asuivat. Laila vaatimalla vaati häntä sanomaan, missä naiset olivat häntä enimmin miellyttäneet. Hän otti jokaisen erikseen tarkastelun alaiseksi, puhui ensin lombardialaisista naisista, jotka eivät olleet niin kauniita kuin hän oli olettanut ja kertoi lopulta kahdesta sisaruksesta Radicofanissa, joiden kuvat hän oli ikuistanut vihkoonsa myöhään yöllä nuotion valossa. Silloin hänen piti näyttää vihkoaan ja tytöt selailivat sitä kauan istuen penkillä kukkulan rinteellä nuorukaisen seisoessa heidän edessään, nimittäen paikkojen ja henkilöiden nimiä ja kertoen miten hän monta kertaa viekkaudella oli saanut muutamia kuvia piirretyksi. Wackerlos loikoili sillä välin väsyneenä ruohossa ja Rinaldo lepäsi hänen vieressään nojaten mukavasti päätään ystävän selkää vasten. Etäällä linnut lauloivat ja rotkotiellä heidän jalkojensa juuressa usutti ajuri hevostaan juoksuun.
Entäs täällä Roomassa? kysyi Laila, kun hän oli kääntänyt viimeisen lehden ja vihko lepäsi nyt Anninan sylissä.