Verikoirakin, vaikka se ei päästänyt ainoatakaan ääntä, näytti haluavan ottaa asian vakavalta kannalta. Koiraa talutti ketjuista nuori roomalaisnainen, joka oli ystävättärensä kanssa kävelyllä, ja koira kiristi ketjuja nyt kaikin voimin, sillä olisihan se alentavaa, jollei se ottaisi taistelun vaatimusta lainkaan korviinsa. Äkkiä se päästikin vihaisen ulvonnan ja hyökkäsi, vetäen jäljessään valtijatartaan ketjuista, saksalaisen riidanrakentajan kimppuun, joka näytti sille hampaitaan ja laahasi nuorukaista muutamia askelia vihollista vastaan.
Pois, Rinaldo! — Hiljaa, Wackerlos, hiljaa! huusi tyttö ja nuorukainen samassa hengenvedossa. Mutta koirat olivat jo hyökänneet toistensa päälle, pieni saksalainen oli tarttunut suurta roomalaista korviin kiinni, tämä käännähti ja uhkasi iskeä suuret leukansa vihollisen lapaan; nuorukainen vetäisi nuoraa, tyttö koetti irroittaa hennot sormensa ketjuista, jotka puristivat häntä yhä kovemmin, ja kukapa tiesi, miten asia olisi päättynyt, jollei ikäänkuin taikavoimalla rauhan henki olisi iskenyt taisteleviin; koirat irtaantuivat äkkiä toisistaan, katselivat ja haistelivat toisiaan kunnioittavasti ja vaihtoivat sitten ystävyydenosoituksia, jotka eivät mielellään olisi voineet olla sen herttaisempia. Rinaldo laski miettivänä raskaan keltaisen käpälänsä Wackerlosin selkään, Wackerlos nuoli kuumalla kielellään ystävänsä leveää messinkikaulanauhaa, ja molemmat olivat niin syvästi vajonneet uuteen tuttavuuteensa, että olisi ollut mahdotonta eroittaa niitä toisistaan.
Vain heikosti nuori roomalaisnainen yrittikin sitä tehdä, eikä nuori saksalainen ollenkaan. Hän katseli vain kauniita kasvoja edessään, jotka naurettava sattuma oli suuresta ihmisjoukosta tuonut niin lähelle häntä, ja jotka suloista hämmästystä hehkuen saivat nyt pitää hänen katseensa hyvänään. Nuorella tytöllä oli yllään yksinkertainen, mutta soma puku, suuri firenzeläinen olkihattu päässä ja raskaat kultaiset renkaat korvissa. Nyt hän käänsi kasvonsa puolittain pois muukalaisesta, jotta tämä saattoi ihailla hänen puhtaita piirteitänsä, raskaita mustia palmikoitansa, pyöreän leuvan alta pilkistävää valkoista kaulaa ja tavattoman solakkaa, nuorekasta vartaloa.
Vihdoin nuorukaisen mieleen iski ajatus, että hänen kai piti murtaa jää, koskei neito vieläkään uskaltanut kohottaa katsettaan maasta. Neiti, sanoi hän parhaalla italian kielellään, en voi suuttua pahankuriseen koiraani, vaikka hän peloitti teitä ja keskeytti kuin rosvo kävelynne. Ilman tämän järjettömän luontokappaleen sekaantumista ei minulla olisi ollut tilaisuutta eikä rohkeutta puhutella teitä. Jollei se ole teille epämieluista, niin pyytäisin saada luvan astua pari askelta rinnallanne, varsinkin kun olisi julmaa liian aikaisin katkaista tuota nuorta ystävyyttä — näin sanoen hän osoitti koiria.
Tyttö ei vastannut sanaakaan, vaan vilkaisi nopeasti häneen loistavin silmin, nähdäkseen voisiko hän luotaa häneen. Sillä aikaa kuin tyttö näytti vielä epäröivän, sanoi hänen seuralaisensa, vilkas vallaton olento, joka varmaan oli iloinnut siitä, että nuo molemmat näyttivät olevan hämillään: Minkä me sille voimme, Annina? Herroja on enemmän, kolme kahta vastaan. Kai meidän täytyy odottaa, kunnes Rinaldo suvaitsee saattaa meidät kotiin. Pahimmassa tapauksessa, jollei hän millään tahdo erota uudesta ystävästään, koetamme jollakin herkkupalalla saada ne eroamaan toisistaan. Vai oletteko te ehkä musikaalinen, signor? Sillä laulua se lähtee karkuun, varsinkin saksalaista.
Jumalan kiitos, etten osaa laulaa, sanoi nuorukainen nauraen, pienen seurueen lähtiessä nyt liikkeelle, koirat etunenässä. Mistä te tiedätte, että olen saksalainen?
En italiankielen ääntämisestänne, vastasi nopeasti pieni lörpöttelijä. Vaan punastumisestanne, kun puhuttelitte Anninaa. Meidän nuoret herramme, nuo tyhjäntoimittajat, eivät siinä suhteessa ole yhtä nopsat. Mutta minä tunsin kerran erään saksalaisen, joka oli teitä paljoa vanhempi ja sittenkin hän punastui, kun hän minulle — kuinka vanha te oikeastaan olette?
Kaksikolmatta.
Entäs nimenne?
Saksassa minun nimeni on Hans. Mutta tultuani Italiaan olen muuttanut vanhan Hansin uudeksi Giovanniksi, joka miellyttää minua paljoa enemmän.