Mitä te tahdotte täältä? sanoin minä vihdoin. Te toivoitte löytävänne minut täällä verissäni; väkenne on ollut nopsa palveluksessaan, mutta he erehtyivät, paha kyllä, oikeasta henkilöstä. Se vahingonilo on teiltä riistetty, ettette saa herättää tätä tyttöparkaa, joka ei koskaan ole ollut teidän omanne, sillä tiedolla, että hänen rakastettunsa on kuollut eikä koskaan enää voi palata. — Mikä estää minua nyt, jatkoin minä lähestyen häntä ja puiden hänelle vihan vimmassa nyrkkiä, mikä estää minua nyt musertamasta sinua, kurjaa ja potkaisemasta sinut kynnyksen yli, jotta et kauemmin saastuttaisi hengitykselläsi tätä pyhää kuoleman majaa? Jospa edes olisit rakastanut häntä, sinä kurja, jospa edes jokin inhimillinen tunne kaunistaisi tekoasi! Mutta sinä koetit riistää tämän ihanan olennon itsellesi, vetää hänet alas luoksesi, vain tyydyttääksesi himoasi ja siksi että toiset yllyttivät sinua siihen — mene, sanon minä, kätke kasvosi ikuiseen pimeyteen, murhaaja! Sillä sen minä vannon sinulle: jos ojennat vain kätesikin tämän vainajan puoleen, jos vain kiinnität häneen katseesikin — näillä käsillä minä revin sinut rikki! Pois! —

Kesken hirveää vihan ja vimman puuskaani hillitsin äkkiä itseni nähdessäni hänen kasvonsa, joilla karehteli syvimmän tuskan ilme, ikäänkuin maa hänen jalkojensa alla olisi pettänyt ja avautunut aikoen niellä hänet kitaansa. Hän ei katsonut keneenkään, koetti vain kohottautua pystyyn, lyyhistyi jälleen kynnyksellä kokoon ja makasi siinä hetken aikaa. Minun täytyi kääntyä pois, jonkinmoinen säälintunne oli vallata mieleni, mikä tuntui minusta ikäänkuin rikokselta. Kun olin tointunut sen verran, että aioin vielä sanoa hänelle viimeiset sanani, näin hänen horjuvan kuin juopuneen ristikkoporttia kohti ja poistuvan puutarhasta.

Sitten annoin Ninan riisua vainajalta miehenpuvun yltä ja verhota hänet siihen valkeaan pukuun, jossa ensi kerran olin nähnyt hänet. Siten hän lepäsi koko päivän rauhallisesti hymyillen kukkien keskellä, joita hänen ystävänsä toi hänelle puutarhasta ja ansarista. Juuri kun Nina oli lopettanut tämän viimeisen rakkaudentyön, kuulimme vaunujen vierivän portille. Isä istui niissä kalpeana ja hänen kuihtuneilla huulillaan karehteli tuskallinen hymy. Fabio auttoi hänet itkien alas ja saattoi hänet saliin. Kun hän näki lapsensa kuolinkoristeissaan, vaipui hän ääneti hänen viereensä polvilleen ja painoi otsansa hänen ristiin laskettuja käsiänsä vastaan. Me yritimme vihdoin kohottaa hänet pystyyn, mutta silloin me huomasimmekin, että säälivä sydänhalvaus oli yhdistänyt hänet rakkaan lapsensa kanssa.

Seuraavana yönä me hautasimme molemmat. Ei kukaan muu ollut läsnä kuin Fabio ja Nina, ja don Vigillo siunasi ruumiit. Hän sanoi minulle myöhemmin, että Richinon käskystä minun annettiin määrätä kaikki, ikäänkuin minä olisin ollut isäntä talossa. Hän ei ollut päästänyt ketään puheilleen ja oteltuaan kiivaasti anoppinsa kanssa oli hän vielä samana päivänä lähtenyt Roomaan; kenraalitar sitä vastoin läksi viettämään suruvuotta johonkin luostariin. Suljettuani kummankin hautakammiot nousin vielä ennen päivän valkenemista hevosen selkään ja ratsastin Firenzeen päin. Vuoden kuluttua luin sanomalehdistä, että kenraalitar oli antanut kätensä uskolliselle ihailijalleen, nuorelle kreiville. Niin usein kuin myöhemmin kävinkin Bolognassa vaimoni haudalla — niin en koskaan kuitenkaan tavannut häntä enää.

Annina.

Minä kerron nyt vain vähäisen seikkailun, joka loppuu aivan kesken siksi, että kuoleman oas katkaisi kertomuksen langan. Varmaan monen lukijan sydämeen koskee tuo katkaisu kipeästi. He valittavat varmaan, että kertomus on vailla runollista oikeutusta ja pahoittelevat, ettei siinä ole mitään sovitusta. Mutta minun mielestäni kuolema, kun se riistää nuoren ja kauniin olennon, on ikäänkuin runoilija, joka ikuistuttaa täydellisyyden kuvan meidän muistossamme ja estää ajan hampaan kuluttamasta suloista olentoa. Elämä on raaka ja väkivaltainen. Se pakoittaa hennoimmankin olennon alistumaan maallisen tuskan ja väkivallan kovan ikeen alle. Kuolema, kun se lähestyy nuoruutta, vapauttaa vain sen siivet lentoon, ennenkuin elämä on ne taittanut. Ken ei voi tyytyä siihen, että kevätmyrsky raastaa puilta tuhansittain kukkia, ennenkuin ne ovat ehtineet kypsyä hedelmäksi, hän jättäköön tämän kertomuksen lukematta.

Tämä tarina johtaa meidät Roomaan, missä eräänä aurinkoisena lokakuun iltapuolena nuori saksalainen maalari nousi ensi kertaa Piazza di Spagnan portaita ylös ja suuntasi omat sekä pienen koiransa askeleet, jota hän talutti nuorasta, Pincion kukkulan puutarhaistutuksia kohti. Vasta eilen hän oli saapunut kaupunkiin, oli käyttänyt loput päivää löytääkseen niin yksinkertaisen asunnon kuin suinkin ja oli jo varhain tänä aamuna lähtenyt Vatikaaniin katsomaan Rafaelin stanzoja ja Sixtiniläis-kappelin kattomaalauksia, minne hänen mielensä oli palannut monien satojen peninkulmien päästä. Kun hän keskipäivän aikana oli astunut Pyhän Pietarin torille, oli hänen päätään pyörryttänyt ja sydäntänsä ahdistanut. Hän kävi toisen suuren suihkulähteen varjoon istumaan ja antoi kostean suihkusumun virkistää vaaleita suortuviaan. Vähitellen olivat viimeisetkin kävijät Vatikaanista kadonneet, lähteneet joko jalkaisin tai ajaen suunnattoman pilariston kehyksestä, mutta yksinäinen matkailija istui yhä paikallaan huomaamatta, että hänen ohut takkinsa oli aivan kostea ja että hänen kiharistansa tippui suuria vesikarpaloita kivipaasille. Kaikki se kauneus, jonka hän oli nähnyt, paloi ikäänkuin suurena hiljaisena liekkinä hänen sydämessään hävittäen siitä kaikki muut maalliset tunnelmat.

Hänen rauhaansa häiritsi vasta hänen koiransa, jonka hän oli jättänyt erään ystävällisen vanhan räätälin huostaan naapuritaloon. Koira parasta aika oli tuntunut pitemmältä kuin hänen herrastansa. Sen oli vihdoin onnistunut katkaista nuoransa ja hypätä ulos ikkunasta ja juoksi nyt iloisesti vinkuen nuorukaisen luo. Tämä hyväili sitä ja nousi nyt ylös huomattuaan, että hän oli aivan ruumista myöten märkä.

Aurinko, joka paistoi täydeltä terältä, kuivasi hänet pian ja muistutti hänelle, että oli päivällisaika. Hän huokasi kulkiessaan kaikenlaisten ruokapuotien ohi, ei niinkään paljon itsensä vuoksi kuin uskollisen matkatoverinsa, joka laihana ja häpeissään katseli kauniita punaisia kinkkuja ja makkarakiehkuroita. Nuorukainen oli jo Firenzestä saakka, jossa hän oli vaihtanut viimeisen kultarahansa, tottunut nälkään ja oli mielelläänkin tyytynyt vain leipäpalaan ja muutamiin viikunoihin saadessaan vaivaloisella jalkamatkallaan virkistää sieluaan niillä kuvilla, joita vaihtelevien maisemien rajaviivat ja värit hänelle tarjosivat. Mutta kauneuden runsaan pöydän ääressä, jossa nuori taiteilija herkutteli, ei koira parka voinut tyydyttää eläimellistä himoansa. Tosin se ymmärsi, että ajat olivat huonot, eikä se ajatellutkaan, tuo uskollinen sielu, itsekkäällä murinalla napista kohtaloaan vastaan. Mutta kun he olivat kulkeneet koko kaupungin läpi poikkeamatta minnekään sisään, tuntui siitä raskaalta kiivetä Piazza di Spagnan portaita ylös, jotka polttivat sen jalkoja. Ole huoleti, Wackerlos, puheli hänen herransa koiralle, sillä hän ymmärsi erinomaisesti sen mielentilan; ei meidän tänään taas tarvitse mennä nälkäisinä levolle. Kun me palaamme asuntoomme signora Pian luo, jossa meille huonoista vaatteistamme huolimatta uskotaan velaksi, annan minä tuoda sinulle kadun toisella puolella olevasta puodista hyviä makkaroita, joita sinä jo aamiaisen aikana katselit ahnain silmin. Hillitse vain hiukan vielä nälkääsi, sillä me olemme Roomassa, se sinun pitää ymmärtää, missä paljoa suuremmatkin miehet ovat nähneet nälkää, kun vain Rafaelin aurinko paistoi heidän lautaselleen.

Hän silitteli astuessaan eteenpäin koiran päätä, mutta hän oli sittenkin omiin mietteihinsä vajonnut, kun hyvä toveri nuoli kuumalla, kuivalla kielellään hänen kättään. Tällä tavalla ei elämä kauan voisi jatkua, se selvisi nyt hänelle, vaikka hän elikin kultaisessa huolettomuudessa. Kotoaan, josta hän vastoin isänsä tahtoa oli lähtenyt vähäisillä säästörahoillaan, ei hän voinut mitään toivoa. Maanmiehistään, jotka oleskelivat tässä kaikkien kansallisuuksien suuressa majatalossa, hän ei tuntenut ketään ja hän olisi ollut liian ylpeä turvautuakseen vieraaseen apuun. Tosin oli jo eilen hänen emäntänsä, joka jo ensi hetkellä oli mieltynyt hänen lapsekkaaseen kiharapäähänsä, tahtonut tilata häneltä kuvan miehelleen, Sandro Carpaccille, joka jo kaksi vuotta oli istunut vankilassa pienen puukoniskun vuoksi. Mutta ruoholesken karheiden, rokonarpisten kasvojen hempeämielinen ilme oli hänelle kovin vastenmielinen. Ja tänään, jolloin hänen sielunsa oli täynnä sitä korkeinta kauneutta, mitä ihmiskäsi jumalan armosta oli luonut, vannoi hän juhlallisesti mielemmin syöksyvänsä koirineen Tarpeijan kalliolta syvyyteen, kuin tahraavansa kättään synnillä, joka soti hänen suurten edeltäjiensä henkeä vastaan. Nojautuessaan kivistä kaidepuuta vasten ja ajatellessaan ettei yksikään niistä aiheista, joita hän matkan varrella oli keksinyt, ollut arvokas suutelemaan Michel Angelon delfiläisen sibyllan vaatteen lievettäkään, huomasi hän äkkiä, että koira kävi levottomaksi ja ilmaisi äkäisellä murahduksella, että se oli huomannut vihollisen lähettyvillä. Sillä huolimatta alentavasta nimestään ja pienestä ruumiistaan oli sillä taisteluun altis sielu ja se hyökkäsi käskemättä suurienkin heimolaistensa kimppuun, jota sen raadellut korvat ja moni viallinen kohta sen mustassa turkissa selvästi todistikin. Eipä nälkäkään voinut hillitä sen virkeyttä. Ja kun se nyt tunsi suuren verikoiran katseen kiintyvän itseensä, ilmaisi se rohkeasti muristen ja kiivaasti nuoraa nykien, että se ainakin oli aivan viaton, jos koirat pääsivät koskematta toistensa ohi.