Tee niin, sanoi Bicetta. Usein tyttönä makasin täällä monta yötä; Nina kiersi käsivartensa pääni alle, ja minä katselin tähtien tuiketta oksien lomitse, kunnes silmäni painuivat umpeen.
Kuljetin pari tyynyä ulos ja Bicettan vaipan, ja hän laskeutui mukavasti makaamaan ja jakoi minulle puolet kaikesta. Yläpuolellamme ei kuulunut ainoatakaan ääntä, lehdet riippuivat liikkumattomina auringonpaahteesta väsähtäneillä oksilla, vain suihkulähde lorisi, enkä minä saanut unta, vaikka nuoren vaimoni hiljainen hengitys jo hyvän aikaa oli minuakin uneen kutsunut. Pari kertaa hän puhui unissaan, en voinut ymmärtää sanoja, mutta yhä vieläkin voin kuulla hänen äänensä viattoman suloisen kaiun ja nähdä hänen kasvonsa, suljetut silmät kääntyneinä harmaata ilmaa kohti, kulmakarvat ikäänkuin kysyvästi kohonneina ylöspäin, ja huulet salaperäisessä hymyssä, ikäänkuin hän uneksisi jotain, mikä hämmästytti häntä itseäänkin, näki unia, jotka olivat suloisempia kuin mitkään todelliset tapaukset.
Nyt minäkin vaivuin uneen.
Kun heräsin — en tiedä, kuinka monen tunnin kuluttua, mutta taivas ei vielä ruskottanut — huomasin olevani yksin ja minun täytyi hetken aikaa tuumia, miten olin joutunut tänne ulos. Sitten pelästyin, kun Bicetta ei enää ollutkaan rinnallani. Miksi hän oli hiipinyt pois? Minä hyökkäsin ylös ja aioin mennä sisään katsomaan oliko hän ottanut ainakin vanhuksen mukanaan. Mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun kuulin porttikellon kiihkeästi soivan ja minut valtasi äkkiä hirveä aavistus, jotta unohdin kaiken varovaisuuden ja kiertäen rakennuksen ympäri hyökkäsin puutarhan läpi suoraan portille. Vanhus oli kuitenkin ehtinyt ennen minua. Kun käännyin rakennuksen nurkkauksesta, näin hänet jo portilla koettaen nostaa maasta mustaa olentoa, joka oli vaipunut kynnykselle. Beatrice! huusin minä kiiruhtaen eteenpäin. Hän avasi juuri silmänsä Fabion tukiessa häntä ja katseli minuun tuskallisesti ja toivottomasti. Heti sen jälkeen hän yritti taas hymyillä.
Ei hätää, Amadeo, kuiskasi hän vaivalla painaen kätensä sydäntä vastaan. En tunne mitään tuskaa, älä ole huolissasi. Oletko pahoillasi minulle, kun läksin pois herättämättä sinua? Näin sinun nukkuvan niin sikeästi, enkä luullut myöskään mitään vaaraa olevan. Mistä kummasta he voivat tietää, että olet palannut takaisin? Ah niin, unohdin kertoa sinulle, että Richino eilen päivällispöydässä äkkiä sanoi ranskaksi, jotta ei kukaan muu kuin minä sitä ymmärtäisi: Uskotteko te kummituksiin, rouvani? Jos kummituksia on olemassa, niin kummitelkoot niin paljon kuin haluavat. Mutta jos elävät keksivät ruveta kummittelemaan, niin kunniani kautta, kyllä minä pidän huolta siitä, että he muuttuvat varjoiksi! — Luulin hänen ilman aikojaan vaan puhuvan. Oi, Amadeo, nyt minä en voi matkustaa, nyt sinun täytyy lähteä yksin, aivan heti paikalla. — Nuo kaksi miestä, jotka väijyivät ulkona, luulivat tosin sinun kulkeneen ohi. He puhuttelivat minua päästyäni noin kymmenen askeleen päähän ristikolta. Kun en vastannut mitään, tekivät he, mitä heille oli käsketty. Mutta se ei onnistunutkaan; katsos, minä voin kävellä ja puhuakin. Jätä minut tänne huoleti, minä en kuole, kun vaan tiedän, että sinä olet turvassa. Ja sitten — minä tulen jäljessä, niin pian kuin paranen. Lähde, armas mieheni — ennenkuin päivä valkenee — sinun kätesi — huulesi —
Siihen hänen äänensä murtui, polvet notkahtivat, ja me kannoimme hänet tunnottomana saliin, ja laskimme hänet leposohvalle. Kun me aukaisimme hänen vaippansa ja takkinsa, virtasi verta meidän käsillemme. Minä kumarruin hänen ylitsensä, silloin hän veti kiivaasti voihkien henkeään ja katsoi vielä kerran minuun ja vaipui sitten kokoon — ja vaikeni iäksi.
Tästä aamusta en tahdo sen enempää puhua.
Kun aurinko loisti lasiovesta sisään, makasin minä yhä vieläkin hänen vuoteensa edessä ja katselin hänen kalpeita kasvojansa. Vanhus oli kyyristynyt nurkkaan ja nyyhkytti; äkkiä me kuulimme ulkoa Bicettan nimeä huudettavan, Nina hyökkäsi sisään ja kaatui huutaen kuolleen yli ja käyttäytyi ikäänkuin hän itse olisi ollut kuoleman oma. Sitten hän kokosi hirveässä tuskassaan kaikki voimansa ja kääntyi minun puoleeni. Teidän täytyy lähteä pois! sanoi hän. Minä kiiruhdin vain edeltä varoittaakseni teitä, sillä juuri ikään Richino murtautui Bicettan makuuhuoneeseen ja etsi häntä, nyt tiedän minkä vuoksi: sanoakseen hänelle, että hänen rakastettunsa oli kuollut. Sillä tätä hän ei ainakaan voinut aavistaa. Kun hän ei löytänyt häntä sieltä, muuttuivat hänen kasvonsa kalmankalpeiksi ja hän poistui huoneesta. Mutta uskokaa minua, hän tulee tännekin etsimään häntä, ja kun hän näkee ulkona nuo veriset jäljet — kuulkaa! Nyt askeleet jo lähenevät. Hän se on! Paetkaa, tai te olette kuoleman oma!
Minä en vastannut hänelle mitään. Nousin vain ylös ja jäin vaimo vainajani viereen seisomaan. Silloin ovi avautui ja Richino astui sisään.
En tiedä mitä hän aikoi sanoa astuessaan sisään — sillä näkö, joka nyt kohtasi häntä, jähmetti hänen verensä. Hän hoiperteli taakse ja tarttui ovenpieleen pysyäkseen pystyssä. Hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät kauhusta, ja minä näin, kuinka hän vaivalla koetti vetää henkeään.