Hän nyökkäsi päätään ja katsoi miettivästi maahan.
Minä tiedän, että se on sinulle vaikeaa, jatkoin minä ja tartuin hänen käteensä, joka oli aivan kylmä ja tunnoton. Sinun täytyy iki ajoiksi erota täältä, et saa koskaan enää nähdä isääsi, jollei hän rohkaise mieltään ja tule meidän luoksemme, sinun täytyy jättää kotimaasi ja kaikki se, mikä nuoruudesta asti on ollut sinulle rakasta, et saa enää polvistua kirkossa samaan paikkaan, missä äitisi on rukoillut. Ja sinä kammoksut vierasta maata ehkä sitä enemmän, kun sinun nyt täytyy paeta sinne, sen sijaan että olisit ilolla ja kunnialla sinne kulkenut, ja sinusta tuntuu kuin täytyisi sinun karttaa niidenkin ihmisten katsetta, jotka sinua rakastavat. Eikö niin, Beatrice?
Hän nyökkäsi jälleen päätään. Mutta sitten hän katsoi minuun ja sanoi: Minä tahdon kestää kaikki, jos sinä vaan olet onnellinen!
Armaani, sanoin minä ja suljin hänet syliini, sinä luotat siihen — eikö totta? — että olen tarkasti punninnut mitä olen sinulle ja itselleni velkaa, ja ettei mikään uhraus ole minulle liian suuri, kunhan se ei vaan loukkaa kunniaani eikä halvenna minua sinun silmissäsi. Yksi ainoa keino voi vapauttaa meidät niistä pauloista ja siteistä, joita viholliset ovat meille virittäneet. Olet aivan oikeassa, kun sanoit, ettemme ratsain pääsisi heitä pakoon. Meidän täytyy olla varovaisempia, jotta he eivät saisi meitä kiinni. Olen puhunut Fabion kanssa, hän tuntee tiet ja polut, jotka johtavat Anconaan yhtä tarkalleen kuin oman puutarhansa. Hän opastaa meitä, me kuljemme jalan, vain yön aikana, kaikki kolme talonpoikaispukuihin puettuina ja jatkamme sieltä matkaa meritse Veneziaan. Fabiokin luopuu kaikesta, mikä on hänelle kallista ja rakasta, voidakseen auttaa meitä vapauteen ja onneen. Onko sinulla rohkeutta, oma vaimoni, onko sinulla voimia lähteä miehesi kanssa tuolle pitkälle matkalle?
Vaikka maailman ääreen! sanoi hän ja puristi kättäni. Sinun ei tarvitse valittaa minun puolestani. Minä voin mitä hyvänsä sinä minulta toivot.
Minä syleilin häntä liikutettuna. Tule! sanoin sitten ja nousin pystyyn. Syökäämme hiukan vahvistuaksemme matkaa varten.
Hän säpsähti. Joko tänään, Amadeo! Minä rukoilen sinua, älä vaadi minua lähtemään näkemättä vielä kerran isä parkaani ja ilman niitä muistoja, joita minulla on äidistäni. Minä lupaan sinulle, etten horju päätöksessäni, etten ainoallakaan kyyneleellä ilmaise itseäni, kun suutelen viimeisen kerran isääni. Mutta minä tunnen selvästi: jollen saa ainakin sanattomasti sanoa hänelle jäähyväisiä, niin en missään maailmassa voisi saada rauhaa, ja kodinkaipuu veisi minulta kaikki voimani. Mitäpä se meitä vahingoittaisikaan? Ei kukaan aavista, että olet täällä, ja kun huomen-iltana lähden kotoa, niin jätän kaikki taakseni, sen lupaan sinulle. Anna minulle vain nämät muutamat tunnit valmistusaikaa. Sitten sinä saat minut, ikäänkuin olisin suoraan taivaasta pudonnut syliisi ja ikäänkuin minulla ei olisi muuta kotia kuin sinun rakkautesi.
Hän katseli minua silmiin, enkä minä voinut vastustaa hänen katsettaan, vaikka matkan lykkäytyminen tuntuikin minusta kammottavalta. Niinpä siis suostuin hänen pyyntöönsä, ja hänen iloisuutensa, joka heti taas palautui, riisti minutkin pian kaikista synkistä ajatuksista. Me söimme yhdessä, Fabio palveli meitä, emmekä me puhuneet sen enempää koko aikeestamme. Sitte lähetin vanhuksen nukkumaan ja kannoin itse jälkiruuan sisään ja pienen pullollisen makeaa viiniä, jota Bicetta joi mielellään, vaikka vain pienin kulauksin, mutta muutamatkin pisarat nostattivat punan hänen kalpeihin kasvoihinsa. Ken olisi nähnyt meidät tuon pienen pöydän ääressä rinnatusten, Bicettan yhä poikavaatteissaan, hiukset vain hajallaan hartioilla, nähnyt hänen ottavan lasin minun huuliltani ja juovan itse siitä, syövän minun lautaseltani, heittävän appelsiinikuorilla kissaa, joka hiipi sisään ja saatuaan sen karkoitetuksi suutelevan minua äkisti, ikäänkuin joku kolmas henkilö olisi kääntänyt meille selkänsä, jotta meidän ei enää ollut pakko hillitä tunteitamme — ken meidät siinä olisi nähnyt, hän ei olisi voinut luulla, että me olimme vaaran joka puolelta uhatessa vain salaa anastaneet itsellemme tuon lyhyen hetken ja nautimme vain ryöstöstä!
Bicetta nousi sitten ylös ja veti minut mukanaan puutarhaan. Anna minun sanoa jäähyväiset, sanoi hän, rakkaille puilleni, granaattipensaalle, appelsiinipuulle ja suihkulähteelle. Huomenna ei meillä ole siihen aikaa. — Me läksimme käsi kädessä. Hän joi vielä kerran marmorialtaasta, pisti appelsiinin taskuunsa ja taittoi granaattioksan. Näidenkin täytyy päästä mukaan, sanoi hän. Pohjoisessa, sinun luonasi, ei sellaisia kasva. Siellä minä opin kyllä tulemaan toimeen ilman niitäkin. Ja tätä palloa — hän nosti sen maasta, kun hän huomasi sen jääneen ruohikkoon — en tahdo jättää tänne. Meidän lapsemme, jatkoi hän kuiskaten painautuen minuun, meidän lapsemme saavat sillä leikkiä, ja sitten sinä kerrot heille, että vaihdoit sydämesi tällaiseen palloon. —
Me olimme saapuneet sille paikalle, jossa silloin olin kurkistanut muurin yli. Korkeiden oksien alla oli nurmi vielä tuoresta ja pehmeää, ja ilma oli puhdasta, tomusta vapaata. Ei palata sisään, sanoin minä. Minä tuon peitteen ja levitän sen näiden lehvien alle, täällä on suloisempi maata kuin meidän kuumissa huoneissamme.