Hän hypähti pystyyn ja kiiruhti varastohuoneisiin ja kellariin. Sillä välin minä nostin pöydän keskelle lattiaa ja sytytin kaikki kynttilät, joita oli tomuisissa seinähaarukoissa. Kun hän palasi takaisin kantaen lautasia ja laseja, pysähtyi hän iloisesti huudahtaen kynnykselle. Sitten hän alkoi kiireesti kattaa pöytää ja kaatoi itse laseihimme viiniä. Meidän onneksemme, sanoi hän. Jospa sisaresikin olisi täällä — muita häävieraita en kaipaisikaan!
Sitten hän joi ja tarjosi minulle ruokaa, asetti lautaselle eteeni lihaa ja oliiveja ja leikkasi minulle leipää ja kehoitti syömään aivankuin hyvä emäntä ainakin. Minä söin hänen tähtensä kaikesta hiukan, vaikken kaivannutkaan ravintoa. Hänkin maisteli vain hiukan, kunnes minä aloin syöttää häntä kuin lasta, ja pistin parhaat linnunpalat hänen suuhunsa. Hän avasi nauraen suunsa ja antoi minun syöttää. Nyt minä olen aivan kylläinen, sanoi hän ja nousi pöydästä. Minä toimitan sinulle vain vielä paremman vuoteen kun mitä nuo patjat lattialla ovat. Sillä Fabio ei huomaa mitään tuollaista. Vanha sotilas tuskin tietää makaako hän maassa vai höyhenpatjalla. Viisainta on, että makaat huoneessani yläkerroksessa, missä vuoteeni vielä on paikoillaan, sen sijaan, että makaisit täällä alhaalla, jonne joku voisi nähdä sisään ja antaa sinut ilmi.
Hän riippui käsivarressani ja vei minut, sammutettuamme kynttilät, yläkerrokseen, pieneen huoneeseensa. Kun astuimme Fabion makuuhuoneen ohi, kuuntelin minä, liikahtaisiko hän vuoteellaan. Ole huoleti, kuiskasi Bicetta. Hän tietää, että olen täällä. Noutaessani viiniä kohtasin hänet, kun hän tuli puutarhasta sisään, jossa hän oli poiminut meille hedelmiä hääateriaamme varten. Hän itki ja suuteli aivan epätoivoissaan käsiäni. Mutta hän ei tule näkyviin, jottei hän häiritsisi meitä. —
Päivä ei vielä koittanut, kun hän itse sanoi, että meidän täytyi nyt erota. Minä tahdoin välttämättä saattaa hänet kaupunkiin asti, ja kun hän näki minut siinä valepuvussa, jossa jo päivällä olin liikkunut kaduilla, salli hän minun tulla. Hän painoi taaskin leveälierisen hatun syvälle otsaansa, ja minä käärin leveän viitan hänen ympärilleen. Siten me astuimme ristikkoportista ulos ja kuljimme kaupunkia kohti. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt kaduilla, ei ainoatakaan tulta palanut, taivaalla hohti vain aamutähti vaalean sinertävänä, ja tuuli puhalsi raittiisti pohjoisesta. Me puhuimme tuskin sanaakaan koko matkalla. Sydäntäni ahdisti, ja hänkin näytti nyt vasta käsittävän, kuinka luonnoton meidän suhteemme oli, kun meidän piti erota. Tultuamme hänen talonsa edustalle, puristautui hän kauan kyynelsilmin rintaani vasten ennenkuin hän antoi sovitun merkin ovenvartijalle. Huomiseen asti! sanoi hän ja irroitti kätensä kaulastani. Sitten hän hiipi raollaan olevasta ovesta sisään, ja minä jäin yksin pimeään seisomaan.
Katkera tunne valtasi mieleni. Näin oli minun jälleen ollut pakko luopua hänestä, omastani, joka ei tahtonut kuulua kellekään muulle kuin minulle, jättää hänet vieraaseen taloon, jonka ovi ikipäiviksi oli minulta suljettu. Kynnykselle minun täytyi jäädä seisomaan, ja jos talon isäntä sattumalta astuisi ovesta ulos, niin täytyisi minun piiloutua nurkkaan kuin varkaan, joka pakenee kiinniottajaansa. Ja mitä tästä tulisi? Miten voisimme kestää elämää, jonka oli pakko kulkea tällaisia salateitä? Oliko se edes onnea, jota täytyi joka päivä ostaa tuskalla ja huolella?
En ollut palannut vielä huvilaan, kun olin jo lujasti päättänyt tehdä lopun tästä sietämättömästä olosta. Heti paikalla tuli mieleni keveämmäksi, ja astuessani aamun sarastaessa tyhjiä katuja myöten, saatoin vasta täydellisesti iloita onnestani ja miettiä tarkasti mitä nyt oli tehtävä, jotten sitä jälleen kadottaisi. Tultuani perille oli vanhus jo puutarhassa työssä. Minä uskoin hänelle aikeeni, ja vaikka sen toteuttaminen tuntuikin hänestä vaikeammalta kuin minusta, myöntyi hän kuitenkin kaikkeen, mitä häneltä pyysin; se ei suinkaan ollut niin vanhalle miehelle kuin hänelle mikään helppo uhraus, varsinkin kun hänen täytyi erota tyttärestään. Mutta niin pian kuin oli kysymys Bicettasta, oli hän aivan tahdoton.
Päivä kului meiltä valmistuksissa, ja useammin kuin kerran olin tilaisuudessa ihailemaan vanhan soturin huolenpitoa ja varovaisuutta. Iltapuolella nukuin. — Yöllä, jo kello kymmenestä aikain olin paikallani kaupungin portin läheisyydessä, josta Bicettan piti tulla. Me emme olleet sopineet, että tulisin häntä vastaan. Kun siis astuin esiin piilopaikastani ja hiljaa nimitin häntä nimeltä, hätkähti hän, mutta ottaessani hatun päästäni, tunsi hän heti minut ja ojensi vaipan alta vapisevan kätensä minulle, ja sitten me jatkoimme matkaamme ääneti toisiamme katsellen. Sillä vieläkin me kohtasimme muutamia ihmisiä, jotka palasivat kaupunkiin, ja heissä olisi voinut herätä epäilyksiä, jos he olisivat kuulleet vienon äänen leveän miehenhatun alta. Vasta puutarhasalissa, missä oli valoisaa ja kodikasta ja Fabion valmistama yksinkertainen illallinen odotti meitä, alkoi hän vapaasti puhua. Hän kertoi, miten hän oli viettänyt päivänsä, kuinka pitkältä ja kolkolta se oli tuntunut. Richino oli kohdellut häntä hyvin kylmästi, ehkäpä siinä toivossa, että se nöyryyttäisi häntä ja tekisi hänet taipuvammaksi. Ihmisten, vanhempien ja kaikkien vieraiden edessä hän tekeytyi onnelliseksi aviomieheksi. Mutta illalla hän oli sanomatta sanaakaan vain kumartanut hänelle ja heti vetäytynyt omaan huoneeseensa.
Tämmöistä elämää ei voi jatkua, sanoin minä äkkiä, oltuani hyvän aikaa ääneti. Se halventaa sekä sinua että minua. Siitä on tehtävä loppu; siihen ei tarvita muuta kuin sinun suostumuksesi; minä olen jo tehnyt päätökseni.
Amadeo! sanoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun. Mitä sinä tarkoitat? Pitääkö meidän erota? Tapa minut mielemmin!
Ei, sanoin minä; älä pelästy. Minä en vaadi meiltä mitään epäinhimillistä, yhtä vähän sinulta kuin itseltänikään. Jos eroaisin sinusta, — vaimostani, — toisesta minuudestani, niin, — sinä olet oikeassa, se olisi samaa kuin kuolema! Mutta meidän nykyinen elämämme on vieläkin pahempaa kuin kuolema, se on elämää, joka murhaa meidän sielumme vapauden ja aateluuden ja varhemmin tai myöhemmin vie meidät molemmat perikatoon. Ja vaikka minä voisinkin, mikä tuntuu kuitenkin aivan mahdottomalta, elää täällä salassa vuosi vuodelta, niin millaisessa tilassa minä viettäisinkään täällä päiväni, työttömänä ja yksinäni, kaikista muista ihmisistä paitsi sinusta erossa, ilman elämäntehtävää, hirveiden tuskien raatelemana, eläen vain arvotonta elämää piilopaikassani! Mutta edullisemmissakin olosuhteissa — jos voisin vapaasti käydä talossasi ja olla rakastajasi, — katsos, minun on nyt kerta mahdoton sietää valhetta ja puolinaisuutta. Minun täytyy saada ilmaista suoraan tunteeni ja tunnustaa omakseni se, minkä minä omistan. Ymmärrätkö, mitä minä tarkoitan?