Vasta yöllä tulin taas tuntoihini. Kauan aikaa täytyi minun miettiä, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Kirkas taivas hohti lasioven ikkunoiden kautta sisään ja hieno kuunsäde kirkasti Beatricen äidin kuvaa, joka kamiinin yläpuolelta näytti surullisesti katsovan minuun matalalla vuoteellani. Silloin vasta ymmärsin, mikä yö nyt oli, ja mitä nämä tunnit minulle merkitsivät. Hirveä tuska puhkesi sydämessäni, ja se oli tehdä minut aivan hulluksi. Minä huusin kovaan, jotta kauhukseni kuulin oman ääneni kajahtavan tyhjässä talossa. Sitten heittäydyin salin kylmälle lattialle, painoin kasvoni kiviä vasten ja revin hiuksiani, ikäänkuin ruumiillinen kipu olisi voinut sammuttaa rinnassani riehuvaa tuskaa. Silmäni samenivat kyyneleistä, jotka pulppusivat esiin kuin veri avonaisesta haavasta, aivan tietämättäni minä itkin. Siten makasin pitkälläni ja riehuin kuin eläin, ja olisin mielelläni antanut koko ihmisyyteni, jos sen hinnalla olisin voinut ostaa itselleni tajuttomuuden. Kaikki ajatukset, jotka kohosivat eteeni, syöksin kiivaasti siihen suureen pyörteeseen, joka kohisi sielussani. En tahtonut mitään muuta tuntea enkä ajatella kuin että aarteeni tänä hetkenä oli toisen vallassa. Yhä uudestaan tungin tuon ajatuksen kuin myrkyllisen aseen sydämeeni, ikäänkuin siten saisin sen vuotamaan tyhjiinsä. Ja vasta sitten kun olin henkisesti sekä ruumiillisesti aivan kuolemaan saakka väsynyt, hillitsin vihaani, jolla olin koettanut tuhota itseäni,ja makasin nyt aivan liikkumatta tomussa nauttien kivipermannon kylmyydestä, joka vilvoitti ohimoitani ja sai kyyneleeni itsestään kuivumaan.
Vihdoin toinnuin sen verran, että saatoin nousta ylös ja mennä puutarhaan kävelemään. Suihkulähteen partaalla rautatammen alla pesin tomun ja kyyneleet kasvoistani ja join täysin siemauksin vettä, joka virvoitti minua.
Nyt saatoin ajatella mitä minun tuli tehdä. Mutta vaikka olisin tuuminut kuinka kauan hyvänsä, niin mihinkään päätökseen en voinut tulla. Sen vain päätin, että kirjoittaisin Bicettalle seuraavana päivänä ja pyytäisin, että hän tekisi lopun tästä epävarmuudesta ja tuskasta ja katkaisisi sen siteen, joka yhdisti minut häneen. Hänen kirjeensä sanat nousivat jälleen mieleeni. Mutta mitä ne saattoivat minulle antaa sen jälkeen kuin olin nähnyt hänen astuvan ulos kirkosta ja koko päivä ja puoli yötäkin oli kulunut tuomatta minkäänlaista lohdutusta! Kun kello oli lyönyt kaksitoista ja kuu laskenut, niin en voinut enää pitemmältä viipyä autiossa puutarhassa, vaan palasin takaisin saliin. Sytytin kynttilän ja laskin sen uunin reunalle. Sitten vedin nojatuolin lähemmäksi, otin taskustani pienikokoisen painoksen Danten runoelmia ja aloin lukea hänen synkkiä helvetinlaulujaan.
Tunti oli ehkä siten kulunut, kun äkkiä olin kuulevinani ääntä ristikkoportilta, ikäänkuin avainta olisi lukossa väännetty. Hiukseni nousivat pystyyn; ensi hetkessä ajattelin, että armaani oli ottanut itsensä hengiltä, ja että hänen levoton henkensä tuli nyt luokseni imemään vertani. Mutta minä toinnuin heti, nousin ylös ja kuuntelin tarkasti pimeään yöhön. Portti narahti, sitten kuului askelia hiekassa, seuraavassa hetkessä käsi haparoi pienen salin oven ripaa, ovi avautui ja nuorukainen, musta hattu päässä ja vaippa hartioilla, seisoi kynnyksellä. Hattu putosi niskaan, ja minä tunsin hänet. Huudahtaen me syöksyimme toistemme syliin ja painauduimme toisiimme, ikäänkuin rintamme ja huulemme eivät koskaan enää olisi voineet erota toisistansa.
Vihdoin Beatrice irtaantui syleilystäni ja katseli minua kyyneltynein silmin kauan ja ääneti. Miten kalpea sinä olet! sanoi hän sitten. Aivankuin olisin sinulle tehnyt pahaa. Mutta nyt on kaikki tuska loppunut. Minä olen pitänyt sanani: Minä olen täällä, sinun vaimosi, enkä kenenkään muun, vaikka mikä tuho minua kohtaisi! Oi, Amadeo, miksi maailmassa on niin paljon pahoja ihmisiä! Miksi he heittävät lokaan sen mikä on kaikkein puhtainta ja häpäisevät kaikkein pyhimmän! Miksi he pakoittavat meitä jumalan kasvojen edessä valehtelemaan ja vannomaan väärää valaa, jotta meidän täytyy huulillamme myöntyä siihen, mihin sydämemme ei suostu! He saivat minut niin pitkälle, että minun oli pakko valita kahden synnin välillä: antautua sille miehelle, jota minä halveksin, tai kuin varas hiipiä yöllä sen luo, joka maailman silmissä ei koskaan voi olla minun omani. Mutta eikö totta, Amadeo, jumala mittaa toisella mitalla kuin itsekkäät ihmiset? Hän ei tahdo, että rikkoisin sinulle antamani lupauksen. Hän ei voi myöskään tahtoa, että me molemmat joutuisimme perikatoon, että minä hautautuisin luostariin, ja sinä kulkisit rakkaudetta ja ilotta yksinäisessä maailmassa. Hän on luonut sinut minua varten, minut sinulle. Ota minut siis, sillä minä kuulun sinulle! Tuo toinen ei ole sormellaankaan saanut minuun koskea. Kun meidät jätettiin yksin, sanoin minä hänelle: Jos te nyt yritätte lähestyä minua, joko tänään tai milloin muulloinkaan, niin otatte te minut hengiltä. Sillä minä olen jumalalle vannonut, etten elä sen hetken yli, jolloin te röyhkeydessänne luulette saaneenne oikeuden minun ylitseni. Minä olen sanonut tämän kaiken teille jo edeltäkäsin. Sittenkin te olette pysynyt aikeessanne. Niinpä minä nyt seuraan omaa tahtoani. — Ja siten minä jätin hänet ja sulkeuduin huoneeseeni, kunnes tiesin, että koko talo nukkui. Sitten Nina auttoi ylleni miehenvaatteet — ja nyt olen täällä! Oi, Amadeo, onni olla sinun omasi olisi liian suuri, jollen olisi sitä taistelulla ja antautumalla vaaraan voittanut!
Hän syöksyi kaulaani ja painoi hohtavat poskensa olkapäätäni vasten. Kaikki se hehku ja intohimo, jonka hän neitseellisessä ylpeydessään oli viikkokausia kihlausaikanamme tukehduttanut ja tuskin katseellakaan ilmaissut, puhkesi nyt ilmiliekkiin ja leimahti pääni yli.
Kun me jälleen saatoimme ajatella ja puhua, kertoi hän minulle kaiken sen, mikä oli tapahtunut eromme jälkeen, kertoi kaikki äidin juonet, miten isä turhaan oli yrittänyt puolustaa itseään ja lastaan papillista ylivaltaa vastaan, ja miten hän itse oli koettanut rehellisyydellään saattaa vihamiehet häpeään ja lopulta riistää heiltä kaikki aseet. Vasta sitten kun hän oli nähnyt, kuinka turhaa kaikki oli ollut, kun hän ymmärsi, että hänet armotta eroitettaisiin isästä ja vietäisiin kaukaiseen luostariin, josta hän ei edes olisi voinut toimittaa minulle kirjettäkään, oli hän äkkiä muodon vuoksi suostunut kaikkeen pelastaakseen siten meidät molemmat. He tiesivät sen ja tahtoivat kuitenkin, sanoi hän. Ehkäpä he eivät muusta välittäneetkään kuin muodollisesta voitosta. Heille oli aivan yhdentekevää, joutuisiko sieluni perikatoon. Ovatko he koskaan moittineet sitä naista, jolle isä parkani antoi nimensä, vaikka hän antautuu kokonaan intohimojensa valtaan? He ovat kaikki valheen palvelijoita, siksi etteivät he voi sietää totuutta, joka tuottaisi heille itselleen vain häpeää! Oi, Amadeo, sata kertaa olen mielessäni tuuminut, miten pakenisin luoksesi ja sitten julkisesti tunnustaisin koko maailmalle, että olin sinun vaimosi ja pysyisin sinä iankaikkisesti. Mutta sinä et tiedä, kuinka voimakkaita he ovat. Jos me matkustaisimme nyt pois, yötä päivää, niin he saavuttaisivat meidät kuitenkin ja silloin olisit varman kuoleman oma. Ja sitten — isä parkani! Hän ei kestäisi eroa minusta! Mutta älä sure. Me olemme nyt toistemme omat, ja ne, jotka sen tietävät, ovat meille uskollisia. Anna anteeksi, etten jo tänä aamuna sinulle kirjeessäni ilmoittanut, että tulisin luoksesi. En tiennyt voisinko panna aikeeni täytäntöön, olisihan tuo kurja voinut ampua minut kieltäytyessäni alistumaan hänelle. Ja jos en olisikaan tullut, niin etköhän olisi kärsinyt vieläkin enemmän kuin nyt epätietoisuudessasi, sillä olinhan luvannut sinulle olla uskollinen enkä antautua kenellekään muulle kuin sinulle? Nyt tulen joka yö luoksesi. Nina on sen aikaa minun sijaisenani ja näyttelee osaani siltä varalta, että minua ehkä kaivattaisiin, ja talon ovenvartija on kelpo mies, joka vihaa herraansa ja sinun tähtesi hän on valmis menemään vaikka tuleen.
Hän näki, että minä kesken onneani, pitäen vaimoani sylissäni, kuitenkin olin hiljainen ja miettiväinen. Mikä sinua vaivaa? kysyi hän. Oletko surullinen?
Kun meidän on pakko salata sitä, sanoin minä, mikä on pyhä oikeutemme; kun meidän täytyy piiloutua yön varjoon, ikäänkuin olisimme pahantekijöitä voidaksemme pitää valamme, jonka olemme toisillemme vannoneet!
Älä ajattele sitä, sanoi hän ja siveli otsaani kädellänsä. Kukapa tiesi, mitä voi tapahtua? Emme voi luottaa mihinkään muuhun kuin olevaan hetkeen ja omaan sydämeemme. Miksi emme voisi kiittää jumalaa siitä, joka tietää, että tämä on meille parhaaksi? Kuulehan, minä en tahdo istua tässä kuin sinun rakastettusi, kädet ristissä ja antaen toisten huolehtia sinusta. Sinä olet varmaan nälissäsi, enkä minäkään ole eilisestä saakka nauttinut mitään. Tiedänhän missä Fabiolla on varastonsa. Anna minun nousta sylistäsi, rakas mieheni; minä valmistan meille hääaterian, paljoa iloisemman kuin tämänpäiväisen, jossa jokainen pisara viiniä oli isälleni kuin katkerinta sappea.