Mutta hän ei päästänyt minua irti. Hän painoi minut jälleen tuoliin ja sanoi: Tiedättehän, ettei kukaan tahdo teille eikä signorinalle eikä vanhalle herralle enemmän hyvää kuin vanha Fabionne. Antakaa minun siis neuvoa teitä, älkääkä syöksykö pää edellä onnettomuuteen. Jos luulette, että teidät lasketaan sisään, niin erehdytte suuresti. Talo on häiden vuoksi täynnä uusia palvelijoita. Kylläpä teidän kävisi pahasti, jos tuollaisena menisitte sinne ja pyrkisitte morsiamen puheille. Antakaa minun mennä, minua he eivät viskaa ulos, vaikkei äiti minua suuresti rakastakkaan; mutta pahimmassa tapauksessa voin kutsuttaa tyttäreni puheilleni, ja jos annatte minulle pari sanaa mukaan, niin tulevat ne varmemmin perille kuin paavillisessa postissa. Istukaa tuohon ikkunan ääreen ja kirjoittakaa, ja jos tunnen Bicettan oikein, niin hän vastaa teille.
Hän kiiruhti hakemaan minulle kynää ja paperia, mutta tilani oli niin surkea, etten voinut pitää kynää kädessä enkä saada ainoatakaan järkevää sanaa paperille, sellainen oli se myrsky, joka sydämessäni raivosi. Antakaa olla, sanoi vanhus. Mitäpä teidän tarvitseekaan kirjoittaa? Siinä on jo kylliksi, että hän saa tietää teidän olevan täällä. Jos hän sittenkin vielä tahtoo viettää häitä, niin eivät siinä sitten sadatkaan kirjeet auta.
Näin sanoen hän jätti minut. Mutta sitä ennen täytyi minun vannoa hänelle, että pysyisin piilossa tässä talossa, jossa ei kukaan muu asunut ja etten avaisi kellekään muulle kuin hänelle ovea. Päivä oli jo valjennut; vanhus palasi vielä kerran takaisin ja toi minulle viiniä ja leipää, kun hän näki, kuinka heikko olin. Sitten jäin yksin tyhjään taloon. En voinut pysyä hiljaa paikoillani, vaan laahauduin puutarhaan appelsiinipuiden suojaan, joista Bicetta oli poiminut minulle hedelmiä ja granaattipensaan varjoon, josta hän oli taittanut minulle ensimäisen rakkaudenmerkkinsä. Kaikkialla näin hänen olentonsa, ja mitä elävämpänä se astui eteeni, sitä käsittämättömämmältä tuntui minusta, että hän olisi unohtanut minut. Vaikka olinkin yömatkasta väsynyt, niin en voinut nauttia viiniä enkä leipää; ainoastaan yhdestä appelsiinistä imin ahnaasti mehua ja se virkisti minua ikäänkuin siten olisin imenyt itseeni uutta toivoa ja rohkeutta. Sitten astuin taloon ja kuljin kaikkien huoneiden läpi. Hänen huoneessaan oli vielä kaikki entisellään, kirja, jota hän viimeksi oli lukenut, oli avattuna. Minä luin samasta kohdasta eteenpäin ja Petrarcan runojen hiljainen musiikki virvoitti ja viihdytti minua. Bicettan pienen korituolin, jossa hän jo lapsena oli nukeillaan leikkinyt, olin nostanut balkongille ja joka säkeeltä katsahdin tielle, eikö mitään tietoa jo saapuisi. Mutta minä olin äkkiä tullut levolliseksi enkä pelännyt enää ratkaisua.
Ja kuitenkin minä hyökkäsin kuin salama istuimeltani, kun vanhus äkkiä taas ilmestyi alhaalle portin eteen. Mitä tietoja sinä tuot? huusin minä. Mutta hänen huolestunut katseensa, kun hän tervehti minua, sanoi jo kyllin. Vavisten koko ruumiissani hyökkäsin portaita alas häntä vastaan. Lukekaa itse, sanoi hän. Ehkäpä te ymmärrätte paremmin, mitä hän tarkoittaa.
Minä repäisin avonaisen paperin hänen kädestään, johon Bicetta oli kiireessä lyijykynällä kirjoittanut: "Armaani — se mikä tapahtuu, ei ole enää autettavissa. Älä koetakkaan estää sitä, mutta usko minua; minä en ole kenenkään muun oma kuin sinun. Sinä käsität kaikki, kun tapaamme taas toisemme, ehkä hyvinkin pian; mutta tapahtukoon se milloin hyvänsä, aina minä olen sinun omasi." — Paperin reunaan oli vielä lisätty: "Pysy piilossa. Kaikki on kadotettu, jos näyttäydyt."
Tuijottaessani noihin harvoihin sanoihin, kertoi vanhus, ettei hän itse ollut häntä puhutellut; Nina oli välittänyt asian, eikä hän häneltäkään ollut saanut tietää sen enempää, kuin ettei signorina ollut näyttänyt kovin hämmästyneeltä kuullessaan, että olin palannut takaisin. Minä olen jo kauan odottanut häntä, sanoi hän. Sitten, kun kamarineiti oli tuonut morsiuspuvun sisään, oli hän seisoaltaan kirjoittanut ikkunan ääressä ja käskenyt Ninan sanomaan isällensä, että hän pitäisi asian aivan salassa ja huolehtisi hyvin minusta. Sitten hän oli laskenut aivan levollisesti hiuksensa hajalleen, jotta niitä kammattaisiin häitä varten. Hän oli kirjoittanut hyvin levollisesti kirjeenkin, sanoi Nina, ikäänkuin ihminen, joka on valmis kuolemaan, siksi ettei hän voi enää kestää tuskiaan ja merkitsee vain paperille vielä viimeisen tahtonsa. Nina oli aina luullut tuntevansa häntä yhtä hyvin kuin itseäänkin; mutta viime aikoina ei hän ymmärtänyt häntä sen enempää kuin taivaallista kaitselmustakaan.
Ja minä, joka luulin tuntevani hänet paremmin kuin minkään muun ihmisen, minkä verran minä nyt häntä ymmärsin luettuani ainakin sata kertaa hänen kirjeensä? Jollei hän tahtonut olla kenenkään muun oma kuin minun, niin miksei hän sitten paennut luokseni, miksi hän ei hakenut luostarista turvaa, kunnes olisin keksinyt jonkun keinon hänen vapauttamisekseen? Miksei tuollainen huima teko olisi mahdollisempi ja luonnollisempi kuin taipuminen pakolliseen kohtaloon, alistuminen kahleihin, joita vain kuolema saattoi katkaista?
Ja kuitenkin noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jotakin, joka rohkaisi mieltäni, kun olin vaipua epätoivoon ja viihdytti minua joka kerta, kun vihan ja tuskan huuto purkautui huulieni yli. Nukuinkin pari tuntia ja saatoin sen jälkeen nauttia hiukan ruokaa, jota uskollinen hoitajani tarjosi minulle. Me emme puhuneet mitään keskenämme. Vasta sitten, kun vihkimisaika lähestyi, jouduimme kiivaaseen otteluun. Minä pysyin lujasti kiinni siinä vaatimuksessa, että tahdoin olla siellä läsnä, ja hän pani kaikin voimin vastaan. Lopulta, kun hän näki, etten alistunut, auttoi hän itse minua pukeutumaan hänen vaatteihinsa ja painoi syvälle otsaani vanhan repaleisen olkihatun, jota hän tavallisesti käytti puutarhassa työskennellessään. Mutta minä tulen mukaan, herra Amadeo, sanoi hän. Luulenpa, että jonkun täytyy pidättää teitä käsipuolesta, kun te joudutte pois suunniltanne.
Kukapa tietää, vaikka hän olisikin ollut oikeassa! Mutta kun me tulimme kirkkoon, olivat häävieraat ja morsiuspari jo paikalla ja ihmistungos oli niin hirveä, että koko torikin kirkon edustalla oli täynnään väkeä, jotka tahtoivat ainakin nähdä morsiussaaton. Minä moitin vanhusta, että hän ilmaisemalla väärän ajan oli pettänyt minua. Hän piti kovasti puoliaan, ja vakuutti erehtyneensä. Niinpä me odotimme väkijoukossa, ja kellojen soitto, joka kajahti voimakkaana ympärilläni, sai minut jälleen vajoamaan puolitainnoksiin, kunnes äkkiä kuului huuto: Nyt he tulevat! Silloin olisin kaatunut kumoon, jollei Fabio olisi tukenut minua. Siitä huolimatta kiinnitin katseeni kirkon porttiin, josta hänen oli määrä astua ulos. Ja nyt hän todella tulikin. Ja minä ihmettelin, miten saatoin kestää tuota näkyä, kuinka saatoin jälleen rauhoittuakin, vaikka hän astui puolisonsa rinnalla. Sulhanen oli aivan sellainen, kuin Fabion kuvauksesta olin häntä kuvaillut mielessäni, mies, jonka yhdellä nyrkin iskulla olisin voinut kaataa maahan; ja hänen kuihtuneilla kasvoillaan karehti hymyily, joka sai vereni kiehumaan. Hän tervehti riemulla ja kopeasti oikealle ja vasemmalle ja siveli vaaleita viiksiään. Bicetta sen sijaan astui kansanjoukon läpi kehenkään katsomatta, hänen kasvonsa olivat aivan jäykät, ja silmät tuijottivat suoraan eteensä. Eräs lapsi ojensi hänelle kukkakimpun. Silloin hän nosti lapsen maasta ja suuteli häntä, ja minä näin selvään, että hän hymyilikin. Jollen olisi seisonut niin kaukana eikä Fabio ollut takanani, niin tuon hymyilyn nähdessäni olisin tunkeutunut väkijoukon läpi ja kysynyt häneltä ääneen, miten hän tänä päivänä saattoi hymyillä. Mutta hymy katosi nopeammin kuin saatan siitä kertoa. He nousivat vaunuihin, jotka vierivät pois. Heidän jäljissään ajoivat vanhemmat, kenraali parkani istui aivan masentuneena ylpeän nuoren rouvansa rinnalla, sitten seurasivat kaikki vieraat ja pappismiehet, jotka siinä talossa kulkivat ulos ja sisään. Arkkipiispa itse oli vihkinyt heidät, kuulin naisten kertovan vieressäni. Morsian ei aikonut ensin huolia sulhasesta, mutta pyhä isä itse oli kehoittanut häntä siihen. Toisesta, luterilaisesta miehestä ei tiedetty mitään. — Niin, niin sanoi toinen, hänen sisarensa kuului kuolleen, sen hän sai rangaistuksekseen, kun hän ei tahtonut luopua kerettiläisuskostaan. — Tuollaista lörpötystä kuulin joka puolelta. Fabio veti minut mukanaan pois. Mutkateitä myöten hän saattoi minut huvilaan. Minä sallin hänen seurata mieltänsä; voimani olivat lopussa; en ollut enää ennallani, vaan kuumesairas tai unissakävijä.
Vielä nytkin, ajatellessani tuota päivää, en ymmärrä miten pääsin sen loppuun. Kiihkeä luontoni oli varmaan niin kesyttynyt ruumiillisesta väsymyksestäkin pitkän matkan jälkeen, koska tylsästi sallin kaiken tuon kauheuden tapahtua. Minä horjuin tullessani kotiin. Fabio pakoitti minua juomaan pari lasillista viiniä; se vaikutti niin voimakkaasti, että kaaduin kumoon ja tulin aivan tajuttomaksi.