Hän pudisti päätään ja avasi nopeasti portin. Mutta pelästyksestä hän oli niin hengästynyt, että vaan hitaasti ja epätäydellisesti sain häneltä kuulla kaikki. Hän näki kuinka kalpea olin kasvoiltani ja kuinka huonosti olin nukkunut ja siksi hän luuli välttämättömäksi ilmaista minulle totuuden vain varovaisesti, vaikkei hän olisi voinut minua sen pahemmin kiusata kuin juuri tuolla epäröimisellään.
Monta seikkaa, joita salassa oli valmisteltu, hän ei tiennyt itsekään, sillä hän oli kuullut vain pääasiat Ninalta. Mutta minä, joka tunsin ihmisiä, en hetkeäkään epäillyt, mitkä syyt olivat vaikuttaneet koko tähän pirulliseen juoneen.
Tuskin olin lähtenyt matkaan, niin Roomasta oli ilmestynyt serkku, joka arveli itsellään olevan oikeuksia morsiameeni. Oliko hänet kutsuttu nyt vasta paikalle, vai olisiko hän omin ehdoin ilmestynyt siinäkin tapauksessa, etten olisi lähtenyt matkalle, sitä en koskaan ole saanut tietää. Hän oli varsin surkea olento, vakuutti Fabio. Kaikenlaiset seikkailut, kortinpeluu ja huono elämä olivat turmelleet hänet. Mutta koska hän oli kardinaalin veljenpoika ja vanhaa aatelia, niin oli se sittenkin edullinen naimiskauppa. Bicetta ei ollut koskaan voinut häntä sietää. Fabio muisti hänen kolme vuotta sitten täällä puutarhassa antaneen hänelle kerran aika korvapuustin, kun hän oli uskaltanut suudella pientä serkkuaan. Silloin hän oli vannonut, että hän kostaisi sen vielä Bicettalle, kun hän tulisi hänen vaimokseen. Ja nyt olivat asiat kehittyneet niin pitkälle, että hän saattoi tehdä uhkauksestaan totta. Kaikki vaikutusvaltaiset ihmiset olivat hänen puolellaan, myöskin äiti, ja vanhan herran he olivat siihen määrin peloittaneet helvetinrangaistuksilla, jos hän antaisi lapsensa kerettiläiselle, että tämä oli alistunut eikä uskaltanut sanoa enää mitään koko asiaan. Mutta katsellessaan Bicettaa hänen sydäntänsä ahdisti ja tuntikausia hän saattoi istua ja itkeä kuin lapsi, eikä hän puhunut sanaakaan vaimonsa kanssa, sillä hän tiesi, että tämä oli kaikkeen syypää.
Entäs Bicetta? kysyin minä vihan kiehuessa suonissani.
Niin, Bicetta! sanoi vanhus. Jospa hänestä saisi selvää! Ensiksi, kun häntä vaadittiin luopumaan luterilaisesta sulhasestaan, vastasi hän aina: Minä olen luvannut hänelle jumalan edessä, että tulen hänen vaimoksensa, sen valani minä pidän, vaikka se olisi minulle kuolemaksi. — Eikä hän sanastaan luopunut; ja kun serkku tuli hänen luokseen tervehdykselle, sanoi hän aivan kylmäverisesti: elkää vaivatko itseänne, Richino; vaikken koskaan olisi nähnytkään Amadeoa, niin en teitä sittenkään koskaan olisi rakastanut. Kun hän yritti sitten tarttua hänen käteensä ja sanoa hänelle koreita sanoja, oli hän Ninan läsnäollessa kohonnut pystyyn ja sanonut: Te olette kehno mies, kun koetatte tavoittaa toisen omaa. Menkää! Minä halveksin teitä! — Eikä hän sen jälkeen ollut tahtonut häntä enää nähdä. Mutta mitä siitä nyt on sanottava, hyvä herra, kun häät nyt sittenkin tulevat vietetyiksi ja Bicetta, niinkuin Nina sanoo, ei vuodata enää ainoatakaan kyyneltä eikä pyydä eikä rukoile enää keneltäkään apua, ei isältä, eikä äidiltä eikä keltään ihmiseltä, tuskinpa itse jumalaltakaan? Tosin hän ei ole saanut teiltä ainoatakaan kirjettä, yhtä vähän kuin te olette saanut niitä monia, joita hän on teille kirjoittanut ja jotka useinkin itse olen vienyt postiin. Sillä näyttääpä siltä kuin postiherrat tietäisivät, mikä heidän velvollisuuteensa kuuluu, kun kardinaalin veljenpoika aikoo ryöstää muukalaiselta hänen morsiamensa. Mutta sittenkin on kumma, että hän niin pian on alistunut. Sillä eihän hän voinut epäillä teidän uskollisuuttanne. Nina sanoo, että on uhattu lähettää hänet luostariin, jollei hän suostu serkkuun. Luostari ei tosin ole mikään sopiva paikka Bicettalle. Mutta luulisinpa, että se sittenkin olisi parempi kuin avioliitto tuon miehen kanssa, koska hän kuitenkin rakastaa teitä, ja niinkuin sanottu, minun vähäinen järkeni on nyt pysähtynyt eikä tyttärenikään voi kyllin tätä ihmetellä.
Sillä välin kuin kelpo vanhus kertoi tämän kaiken minulle, loikoilin minä aivan poissa suunniltani nojatuolissa kamiinin edessä, missä me kihlautuessamme olimme istuneet käsikädessä. Minä en voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta; niin, näyttipä siltä, kuin en olisi enää kyennyt tuntemaan, rakastamaan enkä vihaamaan, ikäänkuin kaikki olisi minussa pysähtynyt, samoinkuin kellosta yhdellä ainoalla iskulla voi taittaa vieterin. Vasta hyvän ajan kuluttua toinnuin jälleen ja saatoin kysyä, milloin häitä oli määrä viettää. Tänään iltapuolella, sanoi vanhus hirvittävällä äänellä. Silloin minä hypähdin pystyyn, sillä tuo kauhea ratkaisunhetki, joka oli niin lähellä, sai minut taas täysin tajuntaani.
Harmaaparta tarttui molempiin käsiini ja katsoi pelästyneenä silmiini. Jumalan tähden, sanoi hän, mitä te aiotte tehdä? Te ette tiedä, mikä valta heillä on. Jos näyttäydytte julkisesti kadulla, niin kukapa tiesi, mitä ennen iltaa voi vielä tapahtua.
Minä menen sinne, sanoin minä, astun valepuvussa tuon konnan eteen ja sanon, että toinen meistä on liikaa maailmassa. Kai sinulla on vanhat pistoolisi vielä kunnossa, Fabio? Muuta en tarvitse. Päästä minut!
Ensin saatte minut ampua, sanoi hän ja tarttui niin lujasti käsivarteeni, että huomasin, ettei hän hyvällä päästäisi minua menemään. Ja sitäpaitsi, sanoi hän, tiedättekö mitä Bicetta siihen sanoisi?
Sinä olet oikeassa, sanoin minä ja tunsin, että kaikki voima taas minusta katosi. Enhän sitä todellakaan tiedä. Mutta minun täytyy se saada tietää, muuten tulen hulluksi. Päästä käsivarteni irti, anna minulle hattuni, minä menen hänen luokseen, minä murran kaikki ovet, jotka minulta telkitään, kaikki muu käy kyllä, kun vaan näen hänet!