Minä seurasin kutsua; mutta siltä tieltä, jonka olin itselleni viitoittanut, en poikennut tuumankaan vertaa. Minä vaadin itselleni täyden omantunnon vapauden, jonka myös annoin morsiamelleni. Mitä lapsiin tuli, niin saisi äiti sen asian ratkaista, kunnes he itse voisivat omasta sielunautuudestaan päättää. — Hieno, vanha herra näytti olevan aivan tyytyväinen mielialaani ja luottavan tulevaisuuteen. Mutta kun hänen oli jälleen pakko matkustaa pois, jätti hän minut nuoremman sielunpaimenen, munkin hoivaan, joka tarttui asiaan paljoa taitamattomammin ja intohimoisemmin, jotta minä vihdoin, välttääkseni epäkohteliaisuuksia, keskeytin kaiken kanssakäymisen. Se pantiin minulle kovin pahaksi; huomasin sen selvästi muutamien henkilöiden käytöksestä appivanhempieni luona. Mutta kun isä oli edelleen yhtä sydämellinen kuin ennenkin eikä talon emäntäkään, ei ainakaan näennäisesti, kieltänyt minulta ystävällisyyttään, niin saatoin kestää tuon onnettomuuden.
Armaani itse, jolta en salannut mielialaani, oli samaa mieltä kuin minäkin, että meidän tuli nyt torjua kaikki tuollaiset vaatimukset. Mitä he tahtovat? sanoi hän. Meillä on vain yksi taivas ja yksi helvetti. Eikö totta, Amadeo? Jos minä pääsisin paradiisiin enkä löytäisi sinua siellä, niin kääntyisin takaisin enkä saisi rauhaa, ennenkuin olisin tavannut sinut.
Kun hän puhui tuolla tavalla, niin näin taivaan jälleen avoinna enkä pelännyt mitään vaaraa, en edes sitä, että minun täytyisi odottaa onneani. Me olimme päättäneet viettää häitä lokakuussa. Nuo kaksi kuukautta sitä ennen toivoin voivani vielä kestää. Yksi asia vain teki minut levottomaksi, se nimittäin, etten ollut saanut mitään vastausta kihlausilmoitukseeni, yhtä vähän sisareltani kuin langoltani. Me tunsimme niin hyvin toisemme, että en tarvinnut pelätä heidän puoleltaan minkäänlaista estelyä. Heidän vaitiolonsa ei voinut johtua muusta kuin sairaudesta tai muusta huolesta, jota he eivät tahtoneet minulle ilmaista, ja vaikka elämä tuntuikin minusta niin onnelliselta, niin tämä suru kävi päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi. Vihdoin, kolmen tuskallisen viikon kuluttua, saapui toivottu kirje; lankoni yksin kirjoitti. Blanche, sisareni oli vaikean lapsivuoteen jälkeen sairastunut ja yhä vieläkin oli hänen tilansa niin epävarma, ettei lankoni ollut uskaltanut ilmoittaa hänelle kihlautumistani. Jos suinkin saattaisin irtaantua pariksi päiväksi, niin olisi se heille kummallekin suuri lohdutus.
Sinun täytyy matkustaa, sanoi armaani, kun olin sanaakaan sanomatta antanut hänelle kirjeen luettavaksi. Sinun pitää jo huomenna matkustaa. Kyllä minä koetan niin hyvin kuin suinkin päästä sen ajan yli. Kirjoittaa sinun täytyy heti, kun saavut kotiin, usein ja pitkältä, niin usein kuin vain voit. Jospa voisin matkustaa kanssasi, mitäpä siitä antaisinkaan! Mutta onhan se mahdotonta. Tervehdi Blanchea ja sano, että rakastan häntä, ja vie hänelle tämä suudelma hänen sisareltansa!
Hän tarttui nopeasti kaulaani ja suuteli minua suulle; ensi kertaa hän nyt soi suudelman minulle. Sillä tavatessani häntä yksinkin ja pyytäessäni sekä piloilla että tosissani, ettei hän olisi niin kova minulle, ei hän koskaan ollut antanut myöten. Kuinka usein tuo varovaisuus olikaan loukannut minua. Mutta hänen ei tarvinnut kuitenkaan sanoa muuta kuin sanan ja ojentaa suloisesti hymyillen kätensä, niin tuo mielipahan ja epäilyksen puuska heti katosi.
Niinpä sanoin jäähyväiset täysin luottaen siihen, että kaikki olisi entisellään takaisin palatessani. Vanha herra oli silminnähtävästi pahoillaan matkastani eikä aikonut päästää minua lainkaan syleilystään. Rouva näytti tavatonta osanottoa sisareni sairastumisen johdosta ja petti minut niin täydellisesti, että matkalla joka kerta häntä ajatellessani kaduin kaikkea sitä, mistä olin häntä ennen syyttänyt. Jätin osan tavaroistani huvilaan, sillä siellä olin kihlaukseni julkaisusta asti asunut vanhuksen ja ystäväni Ninan hyvässä hoidossa. Arvelin viimeistään kuukauden kuluttua palaavani takaisin, ja toivoin saavani lankoni ja sisarenikin mukanani, jotta he voisivat olla läsnä häissäni. Ninan oli määrä muuttaa kaupunkiin armaani seuraksi. Siten näytti kaikki olevan erinomaisesti järjestettynä ja ero vain uhri, jota jumalat kateudesta vaativat minulta, ennenkuin antaisivat minun nauttia täyttä onnea.
Kotona olot olivatkin lohdullisemmat kuin mitä pitkän matkan varrella tuskani vallassa olin ajatellut. Blanche oli voittanut vaaran ja näyttipä siltä kuin jälleennäkemisen ilo ja kaikki hyvät sanomani olisivat edistäneet hänen parantumistaan. Tosin en voinut ajatellakaan sitä, että hän olisi seurannut minua häihini, yksin lapsenkin vuoksi, josta hän ei olisi tahtonut erota. Lankoni ei päässyt myöskään erilleen kotoa; liikkeemme vaurastui juuri siihen aikaan niin suurin askelin, ettemme kumpainenkin voineet yhtä aikaa olla poissa. Mutta siitä huolimatta he kehoittivat minua niin pian kuin suinkin taas lähtemään matkaan, sillä minun oloni kotona tuntui heistäkin pikemmin tuskalta kuin ilolta, sille kannalle kuin asiat nyt näyttivät kääntyvän.
Sillä niin varmasti kuin me olimmekin päättäneet kirjoittaa toisillemme mahdollisimman usein ja niin uskollisesti kuin minä pidinkin sanani enkä laiminlyönyt ainoatakaan postipäivää — Bolognasta ei tullut vaan ainoatakaan riviä. Viikon aikaa koetin luonnollisimmalla tavalla selittää tätä vaitioloa. Mutta kun olin ollut kokonaista kaksi viikkoa Genevessä saamatta yhtä vähän armaaltani kuin keltään muultakaan koko talosta pienintäkään elonmerkkiä, jouduin lopulta hirveän tuskan valtaan. Ainoa lohdutukseni oli se, ettei mitään onnettomuutta ollut voinut tapahtua, koska muuten kai liiketuttavamme olisi siitä meille ilmoittanut. Vaikka kukapa saattoi vakuuttaa minulle, ettei hän ollut matkoilla, tai etteivät, jos yleensä kirjeitä oli mennyt hukkaan tai otettu takavarikkoon, hänenkin kirjeensä olleet niiden joukossa?
Minun täytyi lopulta lähteä matkaan, etten joutuisi aivan epätoivoon. En voi kuvaillakaan missä tilassa matkustin yötä päivää. Pelästyin itsekin siistiessäni pukuani jonkun matkan päässä kaupungista ja katsahtaessani peiliin. Tuollaisella sulhasnaamalla en todellakaan luullut palaavani takaisin.
Oli varhainen aamu, kun ajoin niin nopeasti kuin saatoin tuttua maantietä myöten ja käskin ajurin pysähtymään huvilan ristikkoportille. Vapisevin polvin hypähdin maahan ja vetäisin kelloa. Kesti hetken aikaa ennenkuin vanhan kelpo Fabion pää kurkisti ristikon takaa. Tunnettuaan minut pelästyi hän pahoin, ei malttanut edes napittaa vanhaa takkiaan, jonka alta paljas rinta pilkisti esiin, vaan riensi luokseni niin pelästyneen näköisenä, että jo kaukaa huudahdin hänelle: Hän on kuollut!