Tietysti olin sovittuna aikana kenraalini luona, joka heti komensi minut pelipöytään. Tänään oli talossa vähemmän vieraita kuin eilen. Vanha kaniikki istahti ikkunalokeroon ja alkoi kuorsata kuuluvasti, vapautettuani hänet dominon pelaamisesta. Tällä kertaa ei rouva vetäytynyt kabinettiinsa, vaan istui sohvassa lähellä pelipöytää ja pitkä ihailija entistään pahatuulisempana häntä vastapäätä. Hän oli antanut hänelle romaanin käteen, josta hänen piti lukea. Kreivi luki usein väärin ja viskasi vihdoin kirjan luotaan kiroten niinkuin maassa oli tapana, vaikka ei sitä muuten hyvässä seurassa tavallisesti tehty. Talon emäntä nousi ylös ja viittasi häntä seuraamaan sivuhuoneeseen, josta kuului sitten kuiskaavaa, kiihkeää puhelua. Kuulin vain sen verran, että hän uhkasi karkoittaa hänet talostaan, jollei hän parantaisi tapojaan. — Vanhus, joka iloitsi hyvästä pelionnestaan, kuunteli heitä hetken aikaa. Mikä heitä vaivaa? sanoi hän. Minä kohautin olkapäitäni. Omituinen tuskallinen ilme karehti hänen kasvoillaan. Hän huokasi ja näytti hetken epäröivän, tokko hänen pitäisi sekaantua asiaan. Sitten hän vaipui taas kokoon ja näytti uneksivan. — Kaniikki heräsi, nuuskasi ja tarjosi nuuskarasiastaan vanhalle herrallekin. Hän saavutti nyt jälleen tasapainonsa, ja me jatkoimme innokkaasti peliämme. Hän pyysi minua, kun vihdoin tein lähtöä, tulemaan toistekin, hän pelasi paljoa mielemmin minun kanssani kuin Don Vigilion, kaniikin kanssa. Näin sanoen hän puristi herttaisesti kättäni ja osoitti tavatonta ystävällisyyttä, sillä heikkoudestaan huolimatta hän noudatti yleensä kaikkia vanhan ajan ritarillisia kohteliaisuuksia. — Rouva sanoi minulle kylmemmin jäähyväiset kuin edellisenä iltana, kreivin vuoksi, niinkuin minusta tuntui, sillä heidän välillään oli sillä välin sovinto taas rakentunut.
Enkä minä erehtynytkään. Sillä seuraavana iltana, kun kreivi pienen huviretken vuoksi ei voinut olla tavallisella paikallansa, koetti rouva kaksinkertaisella voimalla vetää minua verkkoihinsa. Minä näyttelin viattoman nuoren miehen osaa, joka kaikessa kunnioituksessaan ei kuule eikä näe eikä ymmärrä mitään, ja huomasin samalla, ettei hän oikein uskonut minuun. Mutta varmaan hänen ponnistustensa vähäinen menestys loukkasi häntä ja yllytti häntä voittamaan hinnalla millä hyvänsä minun todellisen tai teeskennellyn kylmyyteni. Suuttumus riisti hänet niin kokonaan valtoihinsa, ettei hän kreivinkään palatessa takaisin huolinut vähääkään peitellä tunteitaan. Muutkin perheenystävät huomasivat, miten asian laita oli. Varsin pian sain liiketuttavaltani kuulla, että kaupungissa jo puhuttiin minusta; hän onnitteli minua tämän valloituksen johdosta, eikä voinut aavistaa, millaisessa mielentilassa itse olin. Huomasin, etten saanut enää päivääkään viivytellä tuomatta oikeat tarkoitukseni esille.
Eräs keskustelu nuoren kreivin kanssa antoi asialle ratkaisun.
Hän odotti minua eräänä iltana, kun palasin kotiin majatalooni, tervehti minua kylmänkohteliaasti ja pyysi lyhyesti ja vakavasti, että joko luopuisin käynneistäni talossa tai valmistuisin toisellaiseen ratkaisuun. Minä olin muukalainen enkä varmaankaan tuntenut maan tapoja, muuten hän ei olisi välittänyt antaa minulle edeltäpäin tätä varoitusta.
Minä pyysin häntä odottamaan vielä vuorokauden, sitten hänkin myöntäisi, ettei mikään olisi naurettavampaa, kuin kilpailu meidän kahden välillä. Hän katsoi ihmeissään minuun; mutta kun en antautunut sen parempiin selittelemisiin, kumarsi hän ja läksi matkaansa.
Toisena päivänä sangen varhain — sillä tiesin, että vanha herra oli aikainen — läksin hänen luokseen ja tapasin hänet makuuhuoneessaan, polttaen kaikessa rauhassa pitkää turkkilaista piippua. Hänellä oli ympärillään kaikki leikatut kuvansa monissa eri pahviaskeissa ja hän kaiveli ja katseli niitä. Kun hän näki minut, ojensi hän iloisesti minulle kätensä, kiitti, että kerran aamullakin olin tullut häntä tervehtimään, tarjosi minulle piippua ja tahtoi kaiken mokomin, kun kieltäydyin polttamasta, antaa minulle muistoksi pari ratsumiestä, joihin hän itse pani erityistä arvoa. Sydäntäni ahdisti ajatellessani, että onneni oli tämän vanhan mies paran käsissä. Mutta mainittuani hänen tytärtänsä, muuttui ihmeekseni hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän tuli vakavaksi ja hiljaiseksi; jännitetty piirre otsassa ilmaisi vain, että hänen oli vaikea tästäkin aineesta keskustellessa pitää ajatuksiaan koossa. En salannut häneltä mitään, ensi kohtaamisestamme alkaen aina tähän hetkeen saakka. Hän nyökkäsi silloin tällöin myöntävästi päätään; ja kun puhuin rakkaudesta, loistivat hänen silmänsä ja hän katsoi taivasta kohti juhlallisen liikutuksen vallassa, mikä tosiaankin kirkasti hänen jalot kasvonsa. Sitten kerroin hänelle olosuhteistani, sanoin, että jos hän uskoisi minulle tyttärensä, minä tietenkin tahtoisin viedä nuoren vaimoni mukanani kotimaahani, mutta että olisin halukas muutamiksi vuosiksi jäämään hänen läheisyyteensä, jotta en riistäisi häneltä tytärtänsä. Silloin hän tarttui molempiin käsiini ja puristi niitä niin voimakkaasti, etten olisi uskonut tuolla sairaalla miehellä olevan sellaista voimaa. Sitten hän veti minut puoleensa, suuteli minua sydämellisesti voimatta sanoa sanaakaan, kunnes voimat uupuivat ja hän vaipui jälleen tuoliinsa. Mutta hetken kuluttua hän pyysi minua auttamaan häntä ylös ja kun hän seisoi jaloillaan, sanoi hän: Sinä saat minun aarteeni, poikaseni, ja minä kiitän jumalaa siitä, että olen saanut elää tämän hetken. Tule! mennään vaimollenikin kertomaan. Minusta tuntui heti nähdessäni sinut, että sinä olit hyväsydäminen. Ja vaikka minulla olisi kymmenen tytärtä, niin en voisi toivoa heille parempaa kohtaloa. Kas vaan, kas! tuota pahaa lasta, Bicettaa! Hankkii itselleen rakastajan babbonsa selän takana! Mutta sellaisia he ovat kaikki. Kun rakkaudesta on kysymys, niin ei voi keneenkään luottaa, ei keneenkään! — Hänen kasvoihinsa ilmestyi puoleksi tuskallinen, puoleksi surullinen ilme ja hän huokasi; ehkäpä joku muisto iski hänen mieleensä. Sitten hän syleili minua jälleen, nipisti minua korvasta, sanoi minua rosvoksi, teeskentelijäksi ja petturiksi, ja veti minua kädestä ulos huoneesta viedäkseen minut rouvansa luo, jonka huoneet olivat talon toisessa siipirakennuksessa.
Kamarineito tuli eteisessä meitä vastaan, katsoi minua ihmeissään silmiin ja päästi kenraalin vasta sitten emäntänsä luo, kun hän oli ensin ilmoittanut hänelle hänen tulonsa. Minua oli vielä liian varhaista tavata. Olin hyvin mielissäni siitä, vaikka odotus tuntuikin sietämättömältä. En kuullut sanaakaan siitä, mitä sisällä puhuttiin, ainoastaan sen, että vanhan herran ääni muuttui yhä kovemmaksi ja käskevämmäksi, jommoista sävyä en siinä ennen ollut kuullut. Seurasi sitten jälleen hyvän aikaa hiljaista kuiskutusta, kunnes ovi avautui ja vanhus tuli ulos pää pystyssä ikäänkuin voitetun taistelun jälkeen. Sinä saat hänet, poikani, sanoi hän; asia on päätetty. Vaimoni lähettää terveisensä. Ensin hän pani vastaan. Roomassa asuu eräs serkku, nuori Laffe, joka vuosi sitten lähtiessään täältä sanoi: Säilyttäkää Bicetta minulle, minä tahdon naida hänet. Mutta se oli vain pilaa, ja sinä ja minä, me tarkoitamme molemmat täyttä totta, sinä saat hänet, Amadeo. Onhan se totta, huokasi hän, että annan monen asian mennä menojaan. Kun tulee vanhaksi, niin ohjakset höltyvät. Mutta on asioita, Amadeo, jotka pakoittavat minua jälleen tarttumaan aseihin. Tule tänä iltana; sinä saat tavata hänet täällä. Syleile minua, poikani! Tee hänet onnelliseksi; hän on sen tuhatta kertaa ansainnut vanhan isänsä tähden.
Me erosimme vanhuksen syleiltyä minua ylhäällä portailla. Kun illalla palasin takaisin, oli talo tavallista kirkkaammin valaistu, eteisessäkin oli jo paljon väkeä, jotka katselivat minua uteliain silmin. Salissa istui kenraali tavallisella paikallaan, kaniikki häntä vastapäätä, mutta dominonappulat olivat koskemattomina marmoripöydällä. Sillä isän polvella istui tytär yksinkertaisessa puvussa ilman minkäänlaisia koristeita ja helyjä, granaattikukkia oli hänellä vain hiuksissa ja kätensä hän oli kiertänyt vanhuksen kaulaan, ikäänkuin hänen olisi ollut tukalaa olla tässä seurassa ja etsisi turvaa ainoan ystävänsä luota. Niin pian kuin hän näki minut, liukui hän alas paikaltaan ja seisoi hiljaa kuin kuvapatsas, kunnes tarjosin hänelle käteni. Hän heitti pikaisen katseen sohvaan, jossa äiti istui, komeassa puvussaan; hänen hiuksensa valuivat hajallaan paljaille olkapäille, täyteläinen, valkoinen käsivarsi nojasi punaiseen sohvatyynyyn, hän näytti ehdoin-tahdoin tahtovansa voittaa komeudellaan solakan neitseellisen kaunottaren. Hänen vieressään istui pitkä kreivi, taaskin varmana ja kopeana yksinvaltiudestaan, nyökäten minulle suojelevasti ja hyväntahtoisesti päätään. Astuessani yhdessä morsiameni kanssa heidän luokseen, huomasin kyllä, että rouva hiukan kalpeni. Mutta hän tervehti ja onnitteli minua suloisesti hymyillen, tarjosi kätensä suudeltavaksi ja suuteli Bicettaa otsalle, jonka tämä väliäpitämättömästi salli tapahtua. Vain hänen vapiseva kätensä ilmaisi minulle, millä mielellä hän oli.
Nyt meidän täytyi ottaa kaikkien onnittelut vastaan ja minä ihmettelin, millä erinomaisella arvokkaisuudella armaani kesti tuon korupuheiden tulvan. Isä katseli meitä alituisesti onnellisena. Sitten hän viittasi meidät luokseen ja pyysi meitä istumaan ikkunakomeroon, jossa oli kaksi nojatuolia, ja hän itse alkoi pelata Don Vigilion kanssa. Pian me kokonaan unohdimme, missä me olimme. Puheenhälinästä ympärillämme ei tunkeutunut sanaakaan korviimme. Ulkona kadun yli pingoitetussa ketjussa riippui himmeä öljylamppu. Mutta sen valo oli riittävä, jotta taisin katsoa onneani suoraan silmiin ja hurmautua hänen hymyilystään.
Tavallista myöhemmin lähdettiin tänään talosta. Juotiin shampanjaa ja eräs vanha arkkipiispa, joka parhaillaan oli käymältä kaupungissa, ehdoitti kihlautuneitten maljan. Kunnianarvoinen vanhus näytti erityisesti suosivan minua. Minun täytyi nousta hänen vaunuihinsa ja antaa hänen saattaa itseni kotiin. Mutta tuskinpa olimme jääneet kahdenkesken, kun tämän erinomaisen ystävällisyyden syy tuli ilmi. Oletteko te luterinuskoinen? kysyi hän. Kun vastasin myöntävästi, sanoi hän lempeästi hymyillen: Siksi te ette jää. Onni, jonka täällä olette löytänyt, on tuottava teille vieläkin suuremman autuuden. Tulkaa huomenna luokseni; me puhumme sitten asiasta lähemmin.