Isä Fabio ei näyttäytynyt. Kun varjot synkkenivät, saattoivat molemmat tytöt minut ristikkoportille. Minut työnnettiin ulos kaikkein suloisimman ja rakkaimman suun suomatta minulle suudelmaa, ja minä tavoittelin vain ristikon läpi hänen kättänsä voidakseni hetken aikaa painaa huuleni edes siihen.
Mikä ilta ja mikä yö! Majataloni väki luuli varmaan, että olin hullu tai englantilainen, mikä heidän mielestään olikin jokseenkin sama asia. Palasin kotiin suuri kori kukkia mukanani, jota kaupittelija kantoi jäljissäni; minä hajoitin ne pitkin huonettani, tilasin viiniä ja viskasin eräälle viulunsoittajalle kiiltävän viidenfrangin kappaleen alas kadulle. Sitten nukuin avonaisen ikkunan ääressä viileässä yöilmassa ja muistan yhä vieläkin tunteneeni sydämeni tykytyksessä maapallon liikkeen ja pyörinän sen kiertäessä tähtitaivasta.
Vasta seuraavana aamuna minulle selvisi, että vielä oli paljon voitettavana, ennenkuin saisin omistaa omani. Miten pääsisin hänen isänsä taloon? Ja voisinko yhtä pian voittaa hänen luottamuksensa kuin tyttären? Kulkiessani juuri arkaadien alla ja tuumiessani tätä asiaa, tuli onneni jälleen avukseni. Tapasin saman liiketuttavan, jota toisena olopäivänäni olin käynyt tapaamassa, ja hän oli varsin ihmeissään nähdessään minut vielä täällä. Minä puolustin itseäni sillä, että odotin kirjettä langoltani. Olimme aikoneet perustaa haaraliikkeen Italiaan ja ensi sijassa oli ollut kysymys Bolognasta. Joka tapauksessa minun oli nyt välttämätöntä jäädä tänne pitemmäksi ajaksi ja tehdä tuttavuuksia. Mainitsin muiden arvossapidettyjen perheiden ohella kenraalinkin nimen. Liiketuttavamme ei itse tuntenut häntä. Mutta eräs nuori pappismies, hänen serkkunsa, oli tuttu talossa ja hän välittäisi kernaasti tuttavuuden. Minun pitäisi vain varoa kauniin rouvan silmiä; sillä vaikka hän ei suinkaan ollut sydämetön niinkuin kerrottiin, niin hukkaisin sittenkin turhaan aikani, sillä eräs nuori kreivi oli hänen ilmeinen suosikkinsa eikä suinkaan jättäisi paikkaansa uudelle tulokkaalle.
Minä yhdyin hänen pilaansa niin hyvin kuin saatoin, ja me sovimme asiasta lähemmin. Vielä saman päivän iltana tapasin nuoren papin eräässä kahvilassa ja läksin hänen kanssaan mainittuun taloon, joka sijaitsi hiljaisen kadun varrella; se oli palatsi, ulkonaisesti aivan vaatimaton, mutta sisältä tavattoman ylellisesti sisustettu. Paksuja mattoja myöten me astuimme huoneeseen, johon joka ilta keräytyi pieni ystäväpiiri, kaiken arvoisia prelaatteja, sotilaita, vanhoja patriseja, yksinomaan vaan miehiä. Nuori abbottini ei voinut kylliksi kehua mikä onni oli joutua tämän talon tuttavuuteen. Millainen rouva! huokasi hän. Hän näytti toivovan, että hänenkin vuoronsa kerran koittaisi.
Astuessani sisään kiintyi silmäni kaikkein ensiksi vanhaan kenraaliin, joka istui vanhassa nojatuolissa vastapäätä erästä vanhaa kaniikkia ja heidän välissään seisoi marmoripöytä, jolla dominonappulat kilahtelivat. Taburetilla heidän vieressään oli kuva-arkkeja, sotilaiden kuvia sekä sakset, joilla vanhus tavallisesti leikkasi niitä, kun ei ketään sattunut olemaan saapuvilla, joka olisi voinut pelata dominoa hänen kanssaan. Lamppu riippui katossa hänen päänsä kohdalla, ja taaskin, tässä voimakkaassa valaistuksessa, hämmästytti minua hänen ja Beatricen yhdennäköisyys. Toverini ei sallinut minun kauan viipyä vanhuksen luona. Lausuttuani pari kohteliasta sanaa, joihin vanhus vastasi lapsellisen hyväntahtoisella hymyllä ja kädenpuristuksella, täytyi minun astua viereiseen pieneen kabinettiin, missä talon emäntä loikoi leposohvalla ja pitkä, keikarimainen nuori mies istui keinutuolissa häntä vastapäätä, kumpikin silminnähtävästi hiukan ikävystyneinä kaksinpuheluunsa. Nuori mies selaili albumia, joka lepäsi hänen polvillaan, kaunis rouva ompeli kirjavaa tyynyä ja hyväili vähä-väliä pienen brokaaditohvelinsa kärjellä suuren angorakissan selkää, joka nukkui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa. Seinäkynttilöiden himmeässä valossa, joiden liekit heijastuivat lukemattomista peileistä, en huomannut heti, että edessäni oli aamuinen kaunotar, sama jonka olin messussa nähnyt, vaikka pieni helmiäisvarsinen viuhka olikin eräällä sivupöydällä. Mutta hän tunsi minut varmaan heti ensi silmäyksellä. Hän hyökkäsi niin kiivaasti ylös, että kampa irtaantui hänen tuuheasta tukastaan ja suortuvat valahtivat hajalleen hänen hartioilleen. Kissa heräsi ja sähisi minulle, pitkä, nuori mies heitti minuun terävän katseen, ja minä itse hämmästyin siihen määrään tuntiessani hänet, että olin hyvin kiitollinen kun pieni suulas toverini ei antanut minulle puheenvuoroa. Rouvakaan ei sanonut hyvään aikaan sanaakaan, vaan katseli minua taaskin samalla tutkivalla katseella, joka oli vaikuttanut minuun kirkossakin jo niin epämiellyttävästi. Vasta sitten kun hän huomasi, että kreivi aivan jäätävän epäkohteliaasti koetti olla huomaamatta minua, elostuivat hänen kasvonsa. Ajettuaan kissan pois, hän pyysi minua istumaan sohvalle viereensä puhuen hiljaisella hyväilevällä äänellä, mikä olikin nuorekkainta hänessä. Selailkaa te sillä välin nuotteja, herra kreivi, jotka tänään sain Firenzestä. Myöhemmin aion laulaa, ja te saatte säestää minua.
Nuori leijona koetti murahtaa jotain vastaan, mutta sinisien silmien luja katse hillitsi hänet. Hetken kuluttua me kuulimme, miten hän viereisessä salissa tapaili akordeja flyygelillä. Sillä aikaa täytyi pienen abbotin avata erästä uutta ranskalaista romaania ja minä yksin sain liehakoida emäntää. Jumala tietää, kuinka minä kadehdin noita molempia muita, varsinkin kaniikkia dominopöydän ääressä! Jo ensimäisestä sanasta aikain, jonka vaihdoin tuon naisen kanssa, tunsin vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka vain lisääntyi, mitä selvemmin hän osoitti minulle mieltymistänsä. Minun täytyi ottaa avukseni koko järkeni voidakseni säilyttää edes kohteliaisuuden varjoa ja todellakin kuunnella mitä hän sanoi; sillä ajatukseni olivat koko ajan kaukana puutarhasalissa, ja kaiken hilpeän ja turhanpäisen puhelun läpi kuulin vain armaani lempeän äänen ja näin hänen vakavat silmänsä surullisina kiintyvän minuun.
Mutta vaikka ajatukseni ja tunteeni olivatkin niin kaukana poissa, niin kaunis rouva ei näyttänyt olevan tyytymätön tähän ensimäiseen keskusteluun. Hän oletti varmaan, että aivan toisellaiset syyt aiheuttivat raskaan mielialani, ja se seikka, että olin halunnut tutustua hänen perheeseensä, näytti hänestä joka tapauksessa suotuisalta merkiltä. Hän kehui italian kieltäni, vaikka siinä olikin hiukan piemontilainen sävy, mutta se katoaisi kyllä helposti, jos kävisin usein talossa kaikkina vapaina iltoina ja pitäisin hänen kotiansa aivan kuin omanani. Hänellä itsellään oli surullisia velvollisuuksia täytettävänä, huokasi hän vilkaisten viereiseen huoneeseen, josta juuri samassa kajahti vanhan herran hyväntahtoinen nauru sen johdosta, että hän oli voittanut pelin. Vasta näinä iltahetkinä hän alkoi elää. Olinhan minä tosin nuori, ja tuskinpa keskustelu alakuloisen ja ennenaikojaan vakavaksi tulleen naisen kanssa saattaisi minua viehättää. Mutta todellinen ystävyys, jommoista hän saattoi tarjota, oli ehkä vähäisen uhrauksenkin arvoinen. Minä muistutin hänen mielestään erästä aikoja sitten kuollutta veljeä, jota hän oli suuresti rakastanut. Tuon yhtäläisyyden hän oli jo kirkossakin huomannut, ja siksi hän oli minulle kovin kiitollinen siitä, että olin tullut hänen kotiinsa.
Suurella taidolla teeskennellen hämilläoloa hän painoi silmänsä maahan. Samassa hän ojensi hymyillen minulle kätensä, jota keveästi suutelin. Ystäväni! sanoi hän kuiskaten. Onneksi uusien vieraiden tulo esti minua antamasta vastausta, joka ei olisi ollut vilpitön. Uudet tulokkaat olivat pappeja, täydellisiä maailmanmiehiä, jotka kohtelivat minua heti kuin vanhaa tuttavaa. Kreivikin astui jälleen sisään ja kuiskasi pari sanaa rouvan korvaan. Kaikki nousivat ja läksivät saliin, missä flyygeli seisoi. Nyt rouva alkoi laulaa uusia laulujaan kreivin säestäessä häntä. Hänen kaunis äänensä taipui mitä loistavimpiin juoksutuksiin ja liverryksiin, ja vähä-väliä huomasin miten hän vilkaisi siihen pimeään nurkkaan, missä minä seisoin nojautuneena seinää vasten ja yhdyin koneellisesti, heti kuin aaria oli loppunut, yleiseen suosionosoitukseen. Minä ajattelin koko ajan toista ääntä, jonka olin kuullut huvilassa.
Livreapukuiset palvelijat astuivat ääneti sisään ja toivat hopeisilla tarjottimilla sorbetia ja jäätelöä. Laulu lakkasi ja kaikki alkoivat keskustella ja nauraa; kenraali ilmestyi toisten joukkoon keppinsä varassa, kertoi hyvillään, että hän oli voittanut kuusi peliä perätysten ja kysyi pelasinko minäkin. Kun vastasin myöntävästi, pyysi hän minua huomenna vastapelaajakseen, ja kutsui sitten kamaripalvelijaansa, sillä hänen oli nyt aika panna maata. Se oli lähdön merkki. Talon emäntä hymyili minulle vielä merkitsevästi ja sitten minä kiiruhdin ennen muita pois salista, sillä tahdoin yksinäisyydessä pudistaa yltäni ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka täällä olivat kuohahtaneet ylitseni.
En voinut niistä kuitenkaan vapautua, ennenkuin taas seuraavana päivänä hämärän tullessa kuljin huvilaan. Tiesin kyllä, että sisäänpääsö oli minulta kielletty; en aikonutkaan muuta kuin ristikosta kurkistaa sisään nähdäkseni vain vilahdukselta armaani hameen tai hatun nauhan. Mutta hän seisoikin itse balkongilla, aivan yksin, katsellen maantielle, ikäänkuin odottaen jotain. Hetken aikaa me tyydyimme vain iskemään toisillemme silmää ja vilkuttamaan käsillämme. Sitten hän antoi merkin, että hän aikoi tulla alas, ja heti sen jälkeen hän astui ulos pienestä ovesta ja tuli luokseni, kasvot hohtaen iloa ja rakkautta. Hän ojensi minulle kätensä. Kun kysyin, pitikö minun todellakin jäädä ulkopuolelle, nyökkäsi hän vakavasti päätään ja sanoi, painaen kätensä sydäntänsä vasten: Sinä olet siitä huolimatta täällä! — Sitten me puhelimme kauan aikaa rakkaudestamme, kunnes kerroin hänelle, että olin eilen käynyt hänen vanhempiensa luona. Kun lausuin sydämellisen sanan hänen isästään, tarttui hän nopeasti käteeni ja suuteli sitä, ennenkuin ehdin sitä estää. Äidistä ja hänen hommistaan en sanonut sanaakaan; hän ymmärsi hyvinkin vaikenemiseni. Mene sinne uudestaan, sanoi hän, ja koeta olla isälle niin hyvä kuin suinkin. Aivan varmaan hän kiintyy sinuun. Sitten hän pyytäessäni saada suudella häntä, painoi poskensa ristikkoa vasten ja vetäytyi nopeasti luotani, kun kuulimme ratsastajien lähestyvän. Minun oli pakko lähteä pois, sydän täynnä tyydyttämätöntä kaihoa. Minun täytyy tunnustaa, että silloin heräsi minussa epäilys, tokko hänen tunteensa todellakin oli lämmin minua kohtaan. Tiesinhän tosin, että italialaiset tytöt yleensä hillitsivät tunteitaan antaakseen useinkin naimisiin jouduttuaan niille täyden vapauden. Mutta hän ei sallinut minun edes ristikon kautta suudella hänen suutaan! Sitten ajattelin taas kaikkea sitä, mitä hän oli sanonut minulle ja näin samalla hänen katseensa edessäni, ja olin lohdutettu.