Olin vienyt hänet jälleen tuolien luo ja pidin häntä yhä kädestä kiinni kertoessani hänelle, miten minulta nuo päivät olivat kuluneet. Hän ei katsonut minuun, jotta näin edessäni vain tuon suloisen, nuorekkaan profiilin; mutta nuo kasvot olivat niin ilmeikkäät, yksin niiden sielukas kalpeus ja hennot, tummat varjot pitkien silmäripsien alla. Sitten minä taas vaikenin ja tunsin vain veren nopeasti kuohuvan hänen kätensä hienoissa suonissa. Vanha Fabio katsahti kerran arasti sisään ja kysyi pitäisikö hänen tuoda hedelmiä.
Myöhemmin, vastasi Beatrice. Vai onko sinun jano?
Minä janoan sinun huuliasi, kuiskasin minä.
Silloin hän taas pudisti päätään ja hänen hienot kulmakarvansa tulivat vakaviksi.
Sinä et rakasta minua! sanoin minä.
Aivan liiaksi! vastasi hän huoaten. Sitten hän nousi ylös. Kävellään vielä puutarhassa ennenkuin aurinko laskee. Minä poimin sinulle appelsiinejä. Tällä kertaa minun ei tarvitse turvautua Ninaan.
Ja niin me läksimme ja hän piti lujasti kiinni kädestäni ja kysyi kaikenlaista, kotimaastani ja vanhemmistani ja tokko hiuskähärä medaljongin sisällä oli omaa tukkaani. Kun sanoin, että sisareni oli sen antanut minulle, piti minun kertoa hänestä. Minä tahdon tavata häntä, sanoi hän; hänen täytyy rakastaa minua, sillä minä rakastan nyt jo häntä. Mutta me emme voi jäädä sinne, sillä isäni ei kestäisi eroa. Minä olen hänen ainoa ilonsa. Eikö totta, palaathan sinä sitten taas minun kanssani Bolognaan.
Minä lupasin hänelle mitä ikänä hän pyysi. Mikäpä olisikaan voinut tuntua minusta mahdottomalta, kun tällainen ihme oli voinut tapahtua ja tuo suloinen olento katsoi minua hellin katsein! — Hän tuli yhä iloisemmaksi, ja lopulta me nauroimme yhdessä kuin lapset ja heittelimme toisiamme appelsiineillä, jotka hän oli poiminut puista kasvihuoneen luota. Tule, sanoi hän, mennään heittämään palloa. Nina saa pelata mukana, vaikkapa voisinkin tulla aivan mustasukkaiseksi, sillä hän puhuu vaan sinusta. Katsos, hän menee piiloon, sillä hän luulee häiritsevänsä meitä. Mitäpä meillä olisi sanottavaa toisillemme, mitä ei koko maailma, taivas ja maa saisi kuulla?
Hän huusi leikkitoveriaan ja tuo kelpo tyttö tuli meidän luoksemme hehkuvin poskin, antoi minulle kättä ja sanoi: Toivon, että te ansaitsette onnenne. En kellekään muulle kuin teille olisi häntä suonut. Mutta jos te ette tee häntä onnelliseksi, herra Amadeo, niin varokaa itseänne!
Noita sanoja seurasi niin kiihkeä traagillinen liike, että me molemmat purskahdimme nauruun ja hän itse yhtyi siihen. Ruohokentällä, jossa tuonnoin olin tavannut molemmat tytöt, heitimme me nyt kaikki kolme palloa ja innostuimme pian leikkiimme, ikäänkuin meillä ei olisi ollut mitään tärkeämpiä tehtäviä ja kuin elämänonnemme ei puolisen tuntia sitten olisi tullut ratkaistuksi.