Tulkaa, keskeytti hän minut. Ei huolita hukata aikaa. Te olette kunnon nuori mies, ja sitä paitsi miten minä, vanha houkkio voisin sitä estää, vaikka tahtoisinkin? Onhan hän valtijattareni, uskokaa minua, niin nuori kuin hän onkin. Kun hän sanoo: Minä tahdon! niin ei kukaan voi vastustaa häntä. Ja hän tahtoo tavata teitä, nyt heti, hän tahtoo itse puhua kanssanne.
Pääni meni aivan pyörälle kuullessani nuo sanat. Minä olin toivonut vain kirjettä; ja sen sijaan!
Vanhus näytti itsekin olevan liikutettu, kun kiihkeästi puristin hänen kättänsä. Hän vei minut taloon aivan kuin toissapäivänäkin, alakerroksen saliin. Nyt olivat kaikki luukut ja uutimet avatut, jotta ilta-aurinko pääsisi sisään, kaksi tuolia seisoi kamiinin kummallakin puolella ja toisesta kohosi, meidän astuessamme sisään, suloisen tyttöni vartalo astuen pari askelta vastaani. Hänellä oli kirja kädessä, jonka välistä pisti kirjeeni esiin. Hänen tuuhea tukkansa oli kierretty päälaelle ja musta samettinauha pujotettu sen läpi. Rinnalla riippui taaskin medaljongini.
Fabio, sanoi hän, avaa ovi puutarhaan ja ole penkereellä siltä varalta, että tarvitsisin sinua.
Vanhus kumarsi kunnioittavasti ja seurasi hänen käskyään. Sillä välin me seisoimme liikkumatta vastatusten enkä minä saanut sydämentykytykseltä sanaakaan sanotuksi.
Hänen katseensa kohtasi vakavana, puoleksi kysyvänä, puoleksi ihmetellen minun katseeni. Lopulta hän näytti tointuvan ja pääsevän selville siitä, mikä vielä äsken oli tuntunut hänestä arvoitukselliselta. Hän ojensi minulle kätensä, johon nopeasti tartuin uskaltamatta sitä kuitenkaan painaa huulilleni.
Tule, sanoi hän, ja käy istumaan. Minulla on sinulle paljon sanottavaa. Näetkös tuota kuvaa? Se on minun rakas äitini, joka aikoja on jo kuollut. Kun olin lukenut sinun kirjeesi, kävin tähän istumaan ja kysyin häneltä, mitä minun pitäisi vastata sinulle. Sitten minusta tuntui että hän vaati minua sanomaan sinulle totuuden. Ja totuus on se, että siitä saakka kuin näin sinut vaunuissa, en ole ajatellut mitään muuta kuin sinua, enkä kuolemaani saakka lakkaa sinua ajattelemasta.
En tiedä mikä minulle tuli, kun kuulin nuo hänen yksinkertaiset sanansa. Minä syöksyin hänen tuolinsa ääreen, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja peitin ne suudelmilla ja kyynelillä.
Miksi sinä nyt itket? sanoi hän ja koetti nostaa minua maasta. Etkö ole onnellinen? Minä ainakin olen. Olen kokenut jo paljon tuskaa elämässä, mutta tänä hetkenä on kaikki kadonnut; minä tiedän vain, että sinä olet minun luonani ja minä sinun ja etten koskaan enää voi tulla onnettomaksi.
Hän nousi pystyyn ja minä riuhtasin itseni ylös. Minä tahdoin onnen huumeessani sulkea hänet syliini, mutta hän peräytyi lempeästi. Ei, Amadeo, sanoi hän, se ei saa tapahtua. Sinä tiedät nyt, että olen sinun enkä koskaan tule kenenkään muun omaksi. Mutta olkaamme levolliset. Tänä pitkänä yönä olen kaikkea ajatellut. Sinä et saa tulla enää tähän taloon, sillä minä olen kunnon Fabiolle luvannut, että otan sinut täällä ensimäisen ja viimeisen kerran vastaan. Sillä jos tulet useammin, niin minä kadottaisin kokonaan oman tahtoni, enkä minä voi tuottaa häpeää isälleni. Kuule, sinun täytyy mennä hänen luokseen, sinun ei ole vaikea päästä tuttavaksi taloon; siellähän käy, lisäsi hän huoaten, ilmankin niin paljon nuoria miehiä, aivan vieraitakin. Kun hän oppii hiukan tuntemaan sinua ja saa luottamusta sinuun, niin pyydä häneltä minua omaksesi, voit sanoa hänelle senkin, että me tunnemme toisemme ja etten tahdo ketään muuta miehekseni kuin sinua. Jätä kaikki muu minun huostaani, lupaa vain minulle, ettet anna luottamustasi hänen vaimolleen. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua, sillä hän ei rakasta minua eikä mielellään näkisi minua onnellisena. Oi, Amadeo, onko se todellakin mahdollista, että sinä rakastat minua, aivan yhtä paljon kuin minäkin sinua? Tuntuiko sinustakin jo ensi päivänä, ikäänkuin salama olisi iskenyt viereesi ja maa tärissyt ja puut ja pensaat syttyneet tuleen? En tiedä, miten minun päähäni pisti heittää oksalla vasten kasvoja vierasta ihmistä, joka nukkui sateenvarjon alla. Enhän nähnyt edes silmiäsi; se oli lapsellinen päähänpisto, jota kaduin melkein samassa kuin olin sen tehnyt. Mutta sitten piti minun välttämättä vielä kerran kurkistaa muurin yli ja silloin sinä seisoit pystyssä vaunuissa ja tervehdit minua granaattikukkasilla, ja samassa tunsin ruumiissani kylmän ja kuuman väreitä ja sen jälkeen sinä seisot alati edessäni, vaikka ryhtyisin mihin hyvänsä.