Yöllä minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa minä selitin hänelle mielentilani ja jätin koko kohtaloni hänen käsiinsä. Ja kun tuo askel, jonka olin uskaltanut ottaa, väliin tuntuikin kovin seikkailumaiselta, niin otin käteeni appelsiinin, joka oli pöydällä kirjeeni vieressä ja painoin sen huuliani vasten, suljin silmäni ja ajattelin häntä sellaisena kuin olin nähnyt hänet kynnyksellä suloisesti hymyilevänä ja painaen kädellään kultaista sydäntä, joka riippui hänen kaulassaan.
Sen jälkeen nukahdin levollisesti aina valoisaan aamuun saakka ja annoin jälleen päivällisajan mennä ohitse ennenkuin läksin itse kirjeenkuljettajana ratkaisevalle matkalleni. Onni suosi minua. Olin tuuminut pitkää, tehokasta puhetta, jolla voittaisin vanhuksen puolelleni, jos hän epäröisi toimittaa kirjettäni perille. Mutta hänen asemestaan tulikin Nina soittaessani ristikkoportille; nyt saatoin säästää kauniit sanani. Tuo viisas lapsi ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä nähdessään minut jälleen. Hän otti myös kirjeen epäröimättä vastaan. Mutta kysyessäni, luuliko hän, että signorina vastaisi minulle, näytti hän vaan hyvin valtioviisaalta ja sanoi: Kuka sen tietää? — Minä tulen kuitenkin huomenna takaisin, sanoin minä, aivan samaan aikaan, ja pyytäisin häntä odottamaan minua tässä ristikolla, jotta minun ei tarvitsisi soittaa eikä sekoittaa hänen isäänsä tähän salaisuuteen.
Isääkö? sanoi hän nauraen. Häntä me emme pelkää. Hän tekeytyy aina niin ankaraksi ikäänkuin hän olisi ihmissyöjä, mutta kun Bicetta vain katsookin häneen, niin voi hän kietoa hänet sormensa ympärille. Mutta tulkaa huomenna mielemmin tuntia myöhemmin. Meillä on piirustustunti, emmekä voi kuitenkaan teidän tähtenne ajaa professoria pois. Tahdotteko sen tehdä?
Vaunut vierivät maantietä myöten, hädin tuskin ennätin vain huutaa tyttöselle myöntävän vastauksen, kun hän oli jo kadonnut näkyvistäni ja minä itse pakenin pitkin muuria, jotta minua ei tavattaisi ristikolla. Vaunut pysähtyivätkin portille ja vanha harmaapartainen ystäväni, huvilanhoitaja, hyppäsi ajurin rinnalta maahan ja auttoi alas vaunuista pitkäkasvuista lumivalkeaa herraa, jonka heti tunsin silmistä, otsasta ja nenästä Beatricen isäksi. Hän astui hiukan kumarana ja sipsuttavin askelin ja hieroi tyytyväisesti hymyillen käsiänsä. Palvelija nosti vaunuista korin, jossa oli kukkia ja monenlaisia kääröjä ja kantoi sitä vanhuksen jäljissä. Minä olin painautunut niin lähelle muuria, ettei kukaan huomannut minua. Mutta itse saatoin nähdä selvästi koko tapahtuman. Ennenkuin kukaan oli vielä ehtinyt soittaakaan, lensi ristikkoportti selkosen selälleen ja tyttären solakka, valkoinen vartalo kiepsahti vanhan herran kaulaan, joka sulki hänet syliinsä liikuttavan kiihkeästi ja kantoi sitten puolittain hänet sisään. Toiset seurasivat jäljessä. Kateellisin silmin näin portin taas sulkeutuvan.
Miten sain tämän päivän ja seuraavan yön tunnit kulumaan, en tiedä itsekään. Minua ympäröi alituinen hämärä, suloinen huumaus, unenhoure, joka painoi silmäni umpeen, samalla kuin sielussani lauloi ja kajahti ikäänkuin huilujen ja viulujen äänet. Sillä ihmeellistä! niin epävarma kuin aina ennen olin ollut naisten ja nuorten tyttöjen seurassa, vaikka tiesinkin, että minua pidettiin kauniina nuorena miehenä, niin tällä kertaa odotin niin suurella luottamuksella kohtaloni ratkaisua, ikäänkuin olisin ollut yhtä varma tuon tyttösen rakkaudesta kuin auringon noususta aamulla. Minusta tuntui aika vaan kuluvan niin sanomattoman hitaasti ennenkuin saisin kuulla sen hänen omilta huuliltaan.
Minun täytyy tässä kertoa vielä eräästä omituisesta tapauksesta, joka kohtasi minua seuraavana päivänä eräässä kirkossa. Ilman mitään tarkoitusta olin astunut kirkkoon, saadakseni vain aikani kulumaan. Sillä minua eivät huvittaneet vähääkään kuvat eikä pilarit eivätkä ihmiset, jotka polvistuivat alttarin ääressä. Olin niin hajamielinen, etten muistanut edes astua hiljaa, vaikka messu oli parhaillaan. Vasta erään vanhan eukon harmistunut murahtelu sai minut huomaamaan, että olin käyttäytynyt sopimattomasti. Jäin siis seisomaan ensimäisen pilarin juureen, kuuntelin urkujen huminaa ja pienen kellon kilinää ja vedin keuhkoihini suitsutuksen mieluista hajua. Mutta antaessani katseeni hajamielisesti kulkea yli polvistuneen joukon — minä itse, joka olin ankaran calvinistin poika, en tietystikään yhtynyt tähän hartaustoimeen — huomasin aivan vastassani eräässä sivutuolissa kaksi tummansinistä silmää, joiden yläpuolella kaareutui valkoinen, vaaleanruskean tukan ympäröimä otsa ja jotka taukoamatta ja liikkumattomasti koko messun ajan tähystelivät minua. Olen valmis myöntämään, että kaikkina muina aikoina tämä äänetön puhuttelu olisi viekoitellut minua vastaamaan. Mutta sinä aamuna olin aivan tunteeton ja olisin mieluimmin heti lähtenyt pois, jollen olisi pelännyt tuottavani uudestaan häiriötä. Mutta kun kaikki kohosivat pystyyn, huomasin, miten tuo kaunis nainen nopeasti nousi ja vetäen mustan pitsiharsonsa päänsä yli astui kapeata käytävää pitkin suoraan minua kohti. Hän oli kaunis vartaloltaan, hiukan liian täyteläinen, mutta liikkeiltään kevyt, jotta hän teki vielä hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Valkeassa kädessään, joka oli paljas ja piteli harsoa kiinni, oli hänellä pieni helmiäisvarsinen viuhka. Hän avasi sen puoleksi ja liikutteli sitä huolimattomasti tullessaan minun kohdalleni ja katsoi minua samalla levollisesti, mutta hyvin merkitsevästi suoraan silmiin. Kun minä en ollut ymmärtävinäni mitään, heitti hän hiukan päätään taakse, hymyili kopeasti, jotta hänen kauniit hampaansa kimaltelivat ja astui kohisten ohitseni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo unohtanut tämän välinäytöksen. Mutta iloni oli äkkiä kadonnut. Mitä lähemmäksi ilta tuli, sitä pelokkaammaksi kävi mieleni ja sovittuna aikana laahauduin kuin rikoksentekijä, jonka on määrä astua tuomarin eteen, tietä myöten huvilaa kohti.
Pelästyin pahanpäiväisesti, kun en tavannutkaan Ninaa ristikkoportilla, niinkuin olin luullut, vaan sen sijaan näin hänen isänsä seisovan siinä. Mutta vanhus, vaikka hän näyttikin kovin äreältä, nyökkäsi kuitenkin minulle jo kaukaa päätään ja viittasi minua lähemmäksi astumaan.
Te olette kirjoittanut kirjeen signorinalle, sanoi hän pudistaen päätään. Ai, ai, miksi te sen teitte? Jos olisin sen aavistanut, niin ette minun luvallani olisi astunut jalallanne tähän taloon. Ja herra raukkani ja kaikki se, mitä olen hänelle luvannut ja kaikki mikä tästä vielä koituu — en uskalla sitä edes ajatellakaan!
Rohkea, vanha ystäväni, sanoin minä, en aikonut tehdä mitään teidän selkänne takana. Jos olisitte eilen ollut kotona, niin olisin itse antanut kirjeen teille ja joka tapauksessa olisitte voinut lukea kirjeeni ja nähdä siitä, ettei minulla ole mitään muuta kuin rehellisiä tarkoituksia. Mutta sanokaahan jumalan tähden —