Hiukan kahdeksannella.
Kaunis lapsi! Ja niin voimakas! Kuinka äärettömästi te lienette kärsinyt!
Kyyneleet nousivat äidin silmiin. Hän painoi kasvonsa pientä, kuumaa kättä vastaan, joka lepäsi tummalla vaipalla, ja viimeisten, raskaitten tuntien koko tuska suli kiihkeään itkuun.
Vihdoin hän nousi ylös ja katsoen kiitollisena vieraaseen kävi tuolille istumaan, jonka tämä oli nostanut hänelle vuoteen ääreen. Vieraskin otti tuolin ja kävi jalkapuoleen istumaan, kiinnittäen levolliset ja vakavat silmänsä pieneen tyttöön. He olivat vaiti, ja hoitajatar, joka häpesi nyt ajattelematonta kiivauttaan, muutti joka viides minuutti kosteaa käärettä. Ulkona oli kaikki hiljennyt, viimeiset pilvetkin olivat kadonneet taivaalta, kuu loisti ikkunasta sisään ja valaisi äidin kapeaa, valkoista kättä, joka siveli yhtämittaa lasta. Ulkoa kuului sateen synnyttämien pienten purojen lorinaa, sekä yksitoikkoista veden tipahtelua kattoräystäästä, ja tallissa ajomies vihelteli hoitaessaan hevosia.
Äkkiä lapsi kohosi ylös tyynyltään, katsoi vieraaseen mieheen suurin silmin ja sanoi: Onko isä täällä? Eikö hän ole kuollut? Minä tahtoisin suudella häntä, äiti. Onkohan hän tuonut jotakin hyvää minulle? — Isän syliin — missä on Sefi! — Voi, pää parkaani! Isä, pitele päätäni — vettä!
Eberhard nousi ja kohotti vesilasin lapsen polttaville huulille. Kiitos, isä! sanoi lapsi. — Sitten hän oli taas levollisempi, ja ainoastaan puoleksi suljettujen huulien vavahtelusta saattoi nähdä, että hän kärsi.
Minun täytyy selittää teille, sanoi nainen kääntyen hiljaisen lääkärin puoleen, joka jälleen oli käynyt paikalleen istumaan, miten lapseni tuollaista kuvittelee. Oi, minä saan syyttää vain itseäni tästä äärettömästä mielenliikutuksesta. Rakkaan lapseni isä oli itävaltalainen upseeri. Muutamia kuukausia häittemme jälkeen täytyi hänen lähteä sotaan Italiaan. Sitten saapui Solferinosta sanoma, että hän oli kaatunut tämän verisen päivän ensimäisten uhrien mukana. Sen jälkeen olen aina hartaasti halunnut Italiaan, ja vaikkei pieninkään kumpu merkitse sitä paikkaa, jossa rakas mieheni lyhyen elämänsä päätyttyä lepää, niin tahdoin ainakin kerran saada hengittää sitä ilmaa, jossa hänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Myöskin pienokainen halusi päästä sinne, mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä paremmin hän alkoi ymmärtää sitä, mitä hänelle hänen isänsä kuolemasta kerroin. Monet asiat estivät minua kuitenkin lähtemästä; pelkäsin myöskin, että lapsi, jolla oli kovin herkkä mielikuvitus ja hellä sydän, voisi liiaksi rasittua tällä matkalla. Ja nyt saan näin suuresti katua sitä, että seurasin mielihaluani. Jospa olisitte nähnyt, herra tohtori, miten hän suuren muistomerkin juurella taistelukentällä kuunteli jokaista vanhan raajarikkoisen sotilaan sanaa, jotka hänelle käänsin, miten hän kyseli minulta kaikkea punoittavin poskin ja loistavin silmin — ikäänkuin hän olisi ollut jo paljoa vanhempi. Hänellä oli vilun väreitä tullessamme kotiin, ja yöllä hän valitti päänsärkyä eikä nukkunut hetkeäkään. Mutta isästä hän ei puhunut enää ennenkuin nyt, kun hän luuli hänen istuvan tässä vuoteen ääressä. Olisi ehkä ollut parempi jäädä sinne, missä olimme. Mutta minä pelkäsin italialaisia lääkäreitä enkä uskonut vaaraa myöskään niin suureksi ja uhkaavaksi. Vaunuissa,arvelin — sillä heti asemalta otin ylimääräisen kyydin — voisimme saada melkein yhtä mukavan sijan lapselle kuin vuoteessakin, varsinkin kun ilma oli leuto ja hän itse hartaasti halusi päästä kotiin. Sitten rajuilma yllätti meidät kaikkein pahimmalla taipaleella, ja me kiitimme luojaa, kun saavuimme tänne. Mutta mitäpä meistä täällä olisi tullut ilman teidän apuanne!
Nainen kääntyi poispäin lääkäristä, joka istui ääneti ja synkkänä, ja pyyhki kyyneleet silmistään. Sitten he istuivat jälleen ääneti vastatusten. Eberhardin olisi tehnyt mieli pyytää naista puhumaan lakkaamatta. Hänen äänessään oli jotakin, joka teki hänelle sanomattoman hyvää, ikäänkuin hellä, vilpoinen käsi olisi laskeutunut hänen kuumeiselle sielulleen. Mutta hän huomasi, miten naisen huomio jälleen kiintyi kokonaan lapseen, eikä hänellä itsellään ollut mitään hänelle sanottavaa. Hän tarkasteli vain häntä heikossa kynttilän ja kuun valossa, ja hänen otsansa sekä silmänsä, jotka muodoltaan olivat erittäin hienot, ja ilmeeltään surunvoittoiset ja lempeät, muistuttivat suuresti hänen kasvatusäitiänsä, joka usein hellästi ja huolestuneena oli katsellut häntä. Nainen oli vartaloltaan täyteläinen ja notkea, ja jokainen hänen päänsä liike viehkeä. Tuuhea ruskahtava tukka riippui epäjärjestyksessä niskassa; kaikki hänessä ilmaisi rikkaan, sivistyksen ja hyvän aistin jalostaman elämän tottumuksia, vaikka kaikki olikin muuttunut hänelle aivan arvottomaksi, kun hänen kalleinta aarrettansa nyt uhkasi vaara.
Ovi avautui varovaisesti ja renki kantoi sisään suuressa astiassa jäätä, pyyhkäisten hien otsaltaan. Hän näytti riemuiten taskukelloaan, joka puuttui vielä kymmentä minuuttia määrä-ajasta, ja pistettyään hyvin ansaitun palkkionsa nahkakukkaroonsa hän kysyi avuliaasti, tarvittaisiinko hänen apuaan vielä. — Hän saattoi mennä rauhassa nukkumaan, vastasi lääkäri. Sitten tämä valmisti itse jäätä varten pussin vahakankaasta, jonka hän repi irti matkalaukkunsa vuorista, ja neuvoi hoitajattarelle, miten se oli asetettava otsalle. Ei, sanoi nuori nainen, sinä menet nukkumaan, Josefina, puoleentoista vuorokauteen et ole silmää ummistanut. — Onko rouva muka sitten nukkunut? vastusteli palvelijatar. Minulle uni ei ole yhtä kipeään tarpeeseen kuin rouvalle. Olenhan ainakin syönyt. — Tee mitä sanon, vastasi äiti. Minä tiedän, ettei siitä mitään apua ole, vaikka yrittäisinkin nukkua. Huomen-aamulla ehkä, jos yö on ollut rauhallisempi.
Sallikaa minun koettaa teidän valtasuontanne! sanoi nyt tohtori. — Heti sen jälkeen hän läksi pois huoneesta sanaakaan sanomatta. Molemmat naiset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä ja palvelijatar, joka oli jo vanhemmanpuoleinen, lihava nainen rokonarpisine, pyöreine kasvoineen ja hyväntahtoisine tummine silmineen, käytti hyväkseen lomahetkeä kehuakseen tuntematonta auttajaa nyt yhtä suurella innolla kuin hän äsken oli moittinut häntä. Hänessä on jotakin erikoista, sanoi hän, voisipa luulla, ettei hän itse ole aivan terve, mutta hänen silmissään on hyvä ilme, ja kuinka taitavasti hän kaikkeen tarttuu kiinni ja tukee pienokaisen päätä ikäänkuin hän koko elin-ikänsä olisi hoitanut lapsia, ja samalla hän on niin kaunis ja nuori, mutta sittenkin joskus, kun hän istuu noin synkkänä paikallansa, voisi luulla, ettei hän ikänä ole nauranut ja hän sulkee silmänsä aivan kuin hänellä, olisi pistoksia rinnassa, vaikka hän koettaakin salata kipua toisilta.