Samassa tuli keskustelun-alainen takaisin kädessään suuri lasi maitoa, jonka hän ojensi naiselle aivan kuin lääkettä lapselle. Juokaa, hyvä rouva, sanoi hän, se on vasta lypsettyä ja tekee teille hyvää. Sillä te tarvitsette välttämättä vahvistusta, eikä meillä ole täällä mitään parempaa saatavana. Olisi hyvä, jos pienokainenkin koettaisi juoda, vaikka kuinkakin vähäisen. Ojentakaa hänelle lasi ja kehoittakaa häntä juomaan. Katsokaa, se käypi. Meidän täytyy kaikella tavalla koettaa vahvistaa lapsen voimia, jotta hän jaksaa kestää kaikki uudetkin myrskyt. Ja totelkaa nyt minua ja käykää nukkumaan tuohon vuoteelle. Minä valvon, ja hoitajatar voi myöskin vielä olla pari tuntia hereillä. Keskiyön jälkeen herätän teidät; sitten saa palvelijatar maata. Ei, sanoi hän miltei kiivaasti, kun nainen yritti estellä, te tottelette minua nyt, tai minun täytyy uskoa, ettette luota minuun täydellisesti.
Nainen astui vielä kerran vuoteen ääreen, jossa lapsi, jääkääreestä rauhoittuneena näytti nyt nukkuvan. Hän kumartui hentojen kasvojen puoleen ja suuteli silmiä, jotka olivat rauhallisesti suljetut. Minä tottelen teitä, sanoi hän sitten, ja vieno hymy karehti hänen huulillaan. Lupaattehan herättää minut, jos lapsen tila huononee.
Lääkäri puristi hänen kättään ja kävi hänen paikalleen vuoteen ääreen istumaan, jolla välin palvelijatar auttoi nuoren rouvan toiselle vuoteelle lepäämään, poistettuaan siitä ensin kokonaisen vuoren höyhentyynyjä.
Neljännestunnin kuluttua hiipi uskollinen palvelijatar varpaillaan vuoteen ääreen, kumartui lääkärin puoleen ja tarttui, ennenkuin tämä ehti sitä estää, hänen toiseen käteensä painaen sitä vasten huulensa ja kuiskasi: Jumalan kiitos, hän nukkuu! Oi, herra tohtori, te saatte ihmeitä aikaan! Neljään yöhön rouva ensi kertaa nyt ummistaa silmänsä. Ensinnäkin suru ja liikutus, ennenkuin saavuimme onnettomalle taistelutantereelle ja sitten lapsi —! Jos kertoisin teille, herra tohtori, minkälaisia enkeleitä minun isäntäväkeni ovat. —
Toisen kerran! keskeytti lääkäri hänen sanatulvaansa. Nyt teillä ei ole muuta tehtävänä, kuin myöskin panna maata eikä nousta ylös ennenkuin minä käsken. Teitä ei täällä yhtään tarvita ja huomenna teidän pitää olla taas työssä. Tuolla on yllin kyllin tyynyjä ja peitteitä. Laittakaa itsellenne vuode uunin viereen ja hyvää yötä sitten. Ei mitään vastustelemisia, kuuletteko? Tahdotteko herättää emäntänne turhilla keskusteluilla?
Kelpo palvelijatar katseli häntä arasti ja nöyrästi, ja kantoi sitten höyhenpatjan huoneen nurkkaan; muutamien minuuttien kuluttua saattoi hänen syvästä hengityksestään päättää, että hänkin oli rauhallisesti nukahtanut viime päivien rasituksen jälkeen.
Pian sen jälkeen peittyi kuu pilveen ja vain tähtitaivaalta laskeutui heikko kajastus järvelle, jonka yksinäinen vartija sairasvuoteen ääressä saattoi nähdä ikkunasta. Nyt vasta hän tunsi nälkää ja janoa ja hän joi loput maidosta, jota oli lasissa pöydällä. Kun hän laski lasin paikalleen, luuli hän näkevänsä nuoren rouvan liikuttavan itseään kouristuksen tapaisesti vuoteellaan, ja hän lähestyi häntä varpaillaan. Nainen hieroi tuskallisen unen vallassa käsillään silmiään ikäänkuin koettaen pyyhkiä pois kyyneleitä, mutta nukkui edelleen ja kädetkin vaipuivat väsyneinä taas alas. Eberhard katseli kauan näitä kauniita kasvoja, joilla hänen unensa kuvastuivat ikäänkuin pilvenvarjot tyynellä veden pinnalla, tuskaa — pelkoa — toivoa! Nyt hän hymyili, ja hienopiirteisten huulien hiljaa liikahdellessa tulivat kaikkein valkoisimmat hampaat esille. Heti sen jälkeen synkkeni otsa, kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, hän kohotti molemmat kätensä, liittääkseen ne ristiin; silloin Ebenhard näki hänen nimettömässä sormessaan kaksi vihkisormusta ja hän tuumi mielessään, olikohan tuo toinen ollut lapsen isän vai kellähän nyt oli oikeus tuohon käteen. Mutta valitus lapsen huulilta keskeytti hänen ajatuksensa. Hän asetti vain peitteen paikoilleen, joka oli valunut alas ja kääri vieraan naisen jalat, josta eivät kengät olleet edes poistetut, lujemmin peitteen sisään; sitten hän palasi jälleen toimeensa, uudisti jääkääreen, joka neljännestunnin kuluttua oli jälleen sulanut ja kostutteli sillointällöin parilla vesipisaralla lapsen kuumaa suuta.
Keskiyön aikana kohosi järvellä vinha tuulenpuuska, ja nuorta lääkäriä puistutti kylmästä, sillä ikkunat olivat yhä auki. Hän tarttui lähinnä olevaan vaatekappaleeseen, jonka hän näki matkatavaroiden joukossa, ja kääri sen ympärilleen. Se oli naisen pitkä, pehmeä, silkillä sisustettu kaapu, jonka päähineen hän veti päänsä yli. Erikoinen orvokinhaju ympäröitsi häntä, silkki siveli vienosti hänen poskiaan, hänen oli ihmeellisen hyvä olla tässä valepuvussa. Mutta vaikka hän usein sulki silmänsä viideksi minuutiksi ja kaikenlaiset harhakuvat kulkivat hänen sielunsa silmän ohitse, niin ei häntä sittenkään nukuttanut.
Äkkiä hän avasi silmät selkosen selälleen, kohosi tuolilta pystyyn ja tähysteli ulos ikkunasta järvelle vapisten koko ruumiissaan. Keskeltä pimeyttä liiteli jotain valkoista häntä kohti, ikäänkuin hitaasti astuva, vaippoihin kääritty olento, joka kulki suoraan taloa kohti. Kuu oli jälleen tullut esille ja valaisi sumupilveä, joka oli irtaantunut vuorilta ja leijaili nyt järven yläpuolella. Kun se joutui keskelle tuulenhenkeä, joka puhalsi terävästi rotkosta, hajosi se järven pinnalta. Mutta yhä vieläkin seisoi Eberhard, joka oli silmillään seurannut ilmavaa kummitusta ja tähysteli siihen suuntaan, jonne se oli kadonnut. Hiki oli kohonnut hänen otsalleen, hengitystä ahdisti, silmät, jotka olivat kohonneet kuopistansa, olivat ikäänkuin kiinninaulitut yhteen ja samaan paikkaan, niinkuin tuo näky milloin hyvänsä olisi voinut uudistua. Samassa tarttui pieni, kuuma käsi kauhusta jähmettyneen miehen jääkylmään käteen. Oletko minun luonani, isä? huusi pienokainen ja nousi vuoteessa istualleen. Laihat käsivarret tavoittelivat häntä, ja ennenkuin Eberhard oli ennättänyt mitään tehdä, oli lapsi tarttunut hänen kaulaansa ja painanut kuumoittavat kasvonsa hänen olkapäätään vasten. Isä, huusi hän, älä mene pois, muuten äiti itkee jälleen ja minun täytyy kuolla!
Samassa Eberhard pääsi vapaaksi kauhun painajaisesta. Hän painoi solakan, pienen olennon lujasti rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi voinut suojella häntä vihamielisiltä voimilta. Hän piteli sitä hetken aikaa sylissään ja tunsi, lapsen hyväillessä häntä, miten hänen verensä alkoi jälleen säännöllisesti kulkea. Hän suuteli lapsen kasvoja ja sanoi, silitellen hänen kosteita kihariaan: Mikä on sinun nimesi, lapsukainen?