Näiden enemmän tai vähemmän surkeitten välttämättömään kohtaloon alistumisyritysten kestäessä herätti pakostakin keski-ikäisen miehen huolettoman iloinen kasvojenilme huomiota, miehen, joka kädet selän takana jo puolisen tuntia oli hitaasti kulkenut edes-takaisin lattialla. Väliin hän pysähtyi hetkeksi shakkipöydän ääreen tai kurkisteli maalaajattaren olan yli tai siveli ohi astuessansa nukkuvaa lasta keveästi otsalle, mutta näytti kuitenkin tekevän tuon kaiken aivan koneellisesti, vajonneena ajatuksiinsa, jotka kulkivat kaukana sateisesta nykyhetkestä viivähtäen jossain aurinkoisessa muistossa tai vastaisessa toiveessa.
Mikä teidän on, teidän korkea-arvoisuutenne? kysyi Eugenie rouva, joka palasi juuri saliin tehtyään pienen taloudellisen retken keittiöön ja ruokahuoneeseen. Me kaikki muut olemme yhtä happaman näköisiä kuin tämä inhottava päiväkin; mutta teidän kasvoillanne loistaa kaunis ilma, suorastaan aurinko, ikäänkuin olisitte salakihloissa tai kuin olisitte äsken saaneet teoksen valmiiksi tai päässeet vapaaksi hampaasta, joka teitä koko vuorokauden on kiusannut. Tunnustakaa heti paikalla mitä se on, tai me epäilemme, että te tunnette jumalatonta vahingoniloa sen johdosta, ettemme me muut, niinkuin te, lähde maalle, jossa vasta oikein saatte istua kahlehdittuna kirjojenne ääressä.
Voin rauhoittaa teitä, rakas ystävä, naureskeli puhuteltu. Tällä kertaa ei ole mikään paha pelissä, vaikka olenkin hyvällä mielellä, ja teidän otaksumanne ovat, jumalan kiitos, kaikki yhtä perättömiä, yksi niistä suorastaan mahdotonkin, sillä tuskinpa olisin hyvilläni, jos minun, näin kauan käytyäni vapaana, pitäisi ruveta tohvelisankariksi, vaikka kaikille läsnäoleville pienille tohveleille olenkin jo aikoja sitten antanut anteeksi. Mikä minua kaikista olosuhteistamme huolimatta pitää tasapainossa, ei ole mikään muu kuin eräs kaunis kertomus, jonka tänä aamuna varhain, tarkastaessani vanhoja papereitani, sattumalta sain käsiini ja joka nyt seuraa minua aivan kuin viehkeä sävel joskus voi lakkaamatta kaikua korvissamme.
Kertomusko? ja vielä lisäksikö kaunis? sanoi taiteilija. Se teidän on heti meille kerrottava, sehän on aivan luonnollista. Emmekö me ole tämän sateen aikana jakaneet sekä hyvät että pahat keskenämme, ja nytkö te aikoisitte pitää sen omananne? Sepä vasta olisi kaunista!
Mutta ehkä se ei miellytä teitä lainkaan, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa pysähtyen hänen eteensä ja jutellessansa edelleen sitoen lumpeenkukan pitkän varren solmuun. Minua ainakin miellyttävät niin harvat niistä kertomuksista, jotka nykyään ovat suosittuja, että jo kauan sitten olen sanonut itselleni: sinulla on vanhanaikuinen aisti, sinä et ole seurannut aikaasi. Historioitsijana voin ehkä lohduttaa itseäni. Sillä emmehän me ole riippuvaisia ainoastaan siitä, mikä on uusinta. Ja voihan myös olla, että tutkiessani historiaa olen kyllästynyt sellaisiin historioihin, joita nykyään kirjoitetaan ja suositaan. Eroitus puunveistosmaisen, vanhan kaupunkikronikan ja uudenaikaisen, valokuvantarkan, stereoskooppimaisen, sirotekoisen ja laajan novellin välillä onkin tavattoman suuri. Toinen on vain raaka-ainetta, vuolemattomista hirsistä kyhätty, sen liitteet ovat ratkenneet, sen ainekset sikin sokin, jotta vain tuntija tai asianharrastaja voi siitä omansa löytää. Mutta meidän taidehikkaassa nykyajassamme on kaikki niin siloiteltua ja kiiltävää, niin itsetietoista ja harkittua, niin yksinomaan tyyliä ja muotoa, että itse asia useinkin katoaa, tarkoitus unohtuu muodon vuoksi ja me tuskin enää kertojan psykoloogisten hienousten tähden välitämme itse ihmisistä, joiden kuvaamiseen hän käyttää monia konstejansa. Minä sitä vastoin seison yhä vielä vanhalla kannalla, minulle itse kertomus kertomuksena on pääasia. Onko se hiukan paremmin tai huonommin kerrottu, ei merkitse minulle mitään. Jos se mitä on tapahtunut tai minkä mielikuvitus on keksinyt, jo vanhan kronikan muokkaamattomassa, karkeassa muodossa vaikuttaa minuun, niin olen mieluimmin kaikkia tyylillisiä koristeluja vailla ja annan vain oman mielikuvitukseni täydentää puutteet. Mutta te uudenaikaiset ihmiset — ja niin sanoessaan hän heitti ivallisen silmäyksen näyttelijään ja tupakoitsijaan — te ette ole tyytyväisiä, ennenkuin olette saaneet koristaa kertomuksen kaikilla mahdollisilla koruilla ja laitteilla, vaikka se alastomana, jumalan luomana olisikin ollut kaikkein kaunein.
Joka ajalla on oma muotinsa, ja sen mukaan on pakostakin mukauduttava, sanoi sohvalla loikoja antamatta häiritä rauhaansa.
Ja kukin aika kokee ja kertoo omat tarinansa, sanoi näyttelijä. Niinkauan kuin nyrkkioikeus oli voimassa, olivat kertomukset tosin kouraantuntuvampia, Achilleuksesta alkaen aina jaloon Manchan ritariin saakka. Sen jälkeen on elämään tullut hiukan enemmän sielua, ja kun tapahtumat ovat sisällisiä, niin ei niitä voi myöskään ulkonaisesti piirtää yhtä karkeilla vedoilla kuin keski-aikuisia ritari- ja kalpakertomuksia. Vain ulkopiirteet ja hiukan valoa ja varjoa ei riitä enää; me tahdomme nähdä koko värikisailun, herkimmät vivahteet, vieläpä hämärän koko hempeyden, ja koska me itse olemme muuttuneet tunnelma-ihmisiksi, niin ei meillekään ole enää yhdentekevää, mihin määrin kertoja ottaa osaa henkilöittensä tunnemaailmaan.
Kyllä ymmärrän, ivasi hänen korkea-arvoisuutensa, "vähän lihaa, paljon tunnetta", se on nykyajan tunnus, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä olen ikävän keski-ajan miehiä, joskaan en romantiikan käsityskannan mukaan, ja siksi pidän kertomukseni kernaammin omana tietonani, se kun ei mukaudu vähimmässäkään määrässä nykyajan muotiin, sillä samalla kuin tässä olevat runoilijat nyrpistävät nenäänsä sen vaatimattomalle, esi-isien aikaiselle muodolle, loukkaa sen sisällys varmaan naisia, jos kohta se minun mielestäni onkin täysin siveellinen.
Koska te itse olette meille kyllin siveellinen, sanoi Eugenie rouva, niin voimme empimättä tuon vakuutuksenne jälkeen kuunnella kertomustanne.
Varsinkaan kun ei ole läsnä ainoatakaan ripillä käymätöntä nuorta neitiä, täydensi Helena rouva.