Lukuunottamatta tätä pientä viatonta olentoa kätkyessä, sanoi Anna rouva, mutta hän ei varmaankaan ota sitä kuuleviin korviinsa.
Voisihan sitä siis yrittää, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa. Mutta nyt äkkiä alkaa minua peloittaa, että lemmikki, joka miellytti minua niin suuresti meidän ollessa kahden kesken, voisi näyttää epäedulliselta ja kierolta näin hemmoitellussa seurassa. Monen salassa ihaillun aarteen ei ole käynyt sen paremmin. Ja vanha kronikoitsijani, jonka kirjoittaman kertomuksen aivan vaatimattomasti kopioin omaksi huvikseni, ei tietenkään ollut runoilijana mikään Boccaccio tai joku muu hänen kaltaisistansa, vaikka hän tämän kertomuksen nojalla vähällä olisikin voinut tulla siksi.
Älkäämme viivähtäkö johdannossa sen kauemmin, sanoi nyt professori. Pahinta, mitä teidän kertomuksellenne voi tapahtua, on se, että runoilijamme julistavat sen vain hyväksi aiheeksi, ja jos sadetta kestää vielä pari viikkoa, niin he sepittävät siitä murhe- tai huvinäytelmän, josta näyttämöt eivät suuresti tule kostumaan.
Jumalan nimeen sitten, huokasi hänen korkea-arvoisuutensa, jota siten jota taholta ahdistettiin, ja läksi käsikirjoitustaan hakemaan.
Pian hän palasi takaisin laukku kainalossa, josta hän veti esille käsinkirjoitetun vihon. Kirjoitus on kahdenkymmenen vuoden vanha, sanoi hän istahtaen ikkunan ääreen ja avaten vihon, jonka hän oli laskenut polvilleen. Minä tutkin siihen aikaan lombardialaisten kaupunkien historiaa ja olin joutunut myöskin Trevisoon, jossa toivoin kaupungin arkistosta ja luostarikirjastosta saavani arvokkaita tietoja. Toiveeni ei kuitenkaan täyttynyt, löysin vain dominikani luostarista S. Niccolossa, 14:nneltä vuosisadalta polveutuvan merkillisen kronikan, josta mielelläni olisin luostari-isille maksanut kauniit rahat. Mutta minun ei sallittu muuta kuin viileässä ruokasalissa, veli Antonion valvonnan alaisena, merkitä muistiin mikä minulle saattoi olla tärkeää. Tässä vihossa näkyy vieläkin suitsutukselta tuoksuvan, tummanpunaisen luostariviinin jälkiä, jolla koetin silloin tällöin huuhdella alas kronikkatomua, kunnes monien kuivien muistiinpanojen parista sattui käsiini.
Vaaleaverisen Giovannan kertomus.
Vaaleaverisen Giovannan kertomus, joka virkisti minua äkkiä kuin lähde kuivalla ylängöllä, monta vertaa enemmän kuin mikään viini.
Siihen aikaan näet — kysymyksessä on nimittäin 14:nnen vuosisadan ensimäinen neljännes — syttyi Trevison ja läheisen Vicenzan kaupungin välillä aivan vähäpätöisistä seikoista kiivas taistelu, jonka salainen naapurikateus kohotti ilmiliekkiin samoin kuin vähäinen tuulenhenki voi saattaa hiljaisen tulipalon loimuamaan korkealle. Vicenzan asukkaat kutsuivat venetsialaiset apuun ja yhdessä heidän kanssaan he kiivaassa käsikahakassa valloittivat ensin San Salvatore di Collalton linnan, sittemmin itse Trevison kaupungin ja vasta häpeällisten nöyryytysten ja veroraskautusten jälkeen he poistuivat panttivankeineen ja saaliinensa.
Kun nämä seikat tulivat tunnetuiksi ja tieto siitä levisi aina Milanoon asti, ei kukaan enemmän siitä harmistunut kuin eräs jalo nuorukainen, Attilio Buonfigli nimeltään, erään arvossa pidetyn porvarin poika, joka oli kotoisin meidän kovasti koetellusta kaupungistamme ja joka nuoresta pojasta saakka oli oleskellut Milanossa hoviknaappina herra Matteo Viscontin talossa; hän oli siihen aikaan viidenkolmatta vuotias ja taitava kaikissa ritarillisissa toimissa. Heti kun hän sai kuulla rakkaan kotikaupunkinsa onnettomuudesta, päätti hän, ettei hän nukkuisi ainoatakaan yötä panssaritta ennenkuin hän olisi saanut tilaisuuden kostaa tätä häpeää, ja hän pyysi sen vuoksi herraltaan vapautta toimestaan ja ratsasti muutamien aseellisten ja taisteluhaluisten ystäviensä kanssa Milanon portista ulos. Ja koska hän, niin nuori kuin hän olikin, oli Viscontin palveluksessa saavuttanut kunniakkaan nimen, niin tulvi hänen luokseen, heti kun hänen aikeensa tuli tunnetuksi, joka taholta reippaita ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka vannoivat johtajalleen uskollisuutta ja lupasivat seurata häntä taisteluun mitä vihollista vastaan tahansa. Kun hänellä oli niin paljon miehiä koossa, että hän olisi voinut hyökätä vaikka itse Venetsiankin kimppuun, lähetti hän salalähetin Trevisoon ja ilmoitti isälleen ja sedälleen minä päivänä hän aikoi saapua Vicenzan portille ja vaatia korvausta kärsitystä vääryydestä. Hän toivoi, että hekin olisivat valmiit yhtymään hänen joukkoonsa, jotta he jumalan avulla voisivat tallata vihollisen jalkojensa alle.
Ja niinpä tapahtuikin ja aie pantiin niin viisaasti ja nopeasti toimeen, että trevisolaisten onnistui anastaa saalis ja panttivangit vihollisiltaan juuri kun he olivat paluumatkalla Venetsiaan, ja samana päivänä nuori Attilio osoitti vicenzalaisille kuumassa tappelussa Bacchilione-joen rannalla, kuka heistä oli herra. Siten lehti oli kääntynyt ja Trevisossa vallitsi nyt yhtä suuri riemu, kuin aikaisemmin Vicenzassa. Yksi ainoa asia samensi kaupunkimme iloa. Nuori voittaja oli saanut syvän haavan kaulaansa, jonka erään vicenzalaisen miekka oli häneen iskenyt, ja monena päivänä riippui hänen elämänsä vain hiuskarvasta. Hänen oma isänsä sekä hänen jalo äitinsä hoitivat häntä voitetun kaupungin parhaimmassa talossa, jonka eräs arvossapidetty porvari, herra Tullio Scarpa omisti, ja jonka vanhin poika, Lorenzaccio oli aina kuulunut trevisolaisten pahimpiin vihollisiin eikä nytkään koko sinä aikana, jolloin haavoittunutta voittajaa hoidettiin hänen vanhempiensa talossa, astunut jalallaan sen kynnyksen yli. Sitä ystävällisemmin silmäili Attilioa, vaikka hän olikin Vicenzan vihollinen, Lorenzaccion ainoa sisar, nuori Emilia, jotta kumpaistenkin vanhemmat sen huomasivat ja alkoivat toivoa, että vuosikausia kestänyt viha näiden kaupunkien välillä voisi kadota ja mustasukkaisuus muuttua hyväksi naapuruudeksi, jos saataisiin aikaan liitto näiden molempien perheiden välillä, jotka edustivat niin arvokkaalla tavalla kumpikin kotikaupunkiansa. Tämän toiveen esitti Attiliolle hänen rakas äitinsä, kun haava alkoi parantua, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan sanottavanakaan, sillä hänen sydämensä oli vielä aivan vapaa, ja nuori Emilia oli suloinen nuori neito. Mutta sydämessään tuntui hänestä vastenmieliseltä valita itselleen puoliso tästä kaupungista ja siksi hän kihlauksen jälkeen pysytteli varsin loitolla nuoresta tytöstä ja olisi kernaimmin rikkonut jälleen kaupat, jollei hän olisi pelännyt sen kautta kylvävänsä uudestaan vihaa keskelle itävää satoa.