Siten kului neljä tai kuusi viikkoa ja haavuri selitti, että nuorukainen voisi jo vaaratta nousta ratsun selkään ja käyttää kilpeä ja keihästä, joskaan haava ei vielä sietäisi teräksisen kaulavanteen painoa. Päätettiin siis lähteä Trevisoon, jonne morsiamen oli määrä muutamia viikkoja myöhemmin seurata vanhempinensa, sillä pelastettu kaupunki tahtoi kaikella komeudella viettää jalon poikansa ja vapauttajansa häitä. Eivätkä kelpo porvarit olleet antaneet ajan kulua hukkaan nuorukaisen maatessa sairasvuoteellaan, sillä he olivat valmistaneet rakkaalle, nuorelle sankarilleen sellaisen vastaanoton, ettei moista minkään ruhtinaankaan osaksi vielä ollut tullut.

Kunnialahjojen joukossa, joita kaupunki tahtoi hänelle lahjoittaa, oli lippu, joka sekä aineen että tekonsa puolesta oli oikea ihmekapine, ja sen oli hänen setänsä määrä ojentaa hänelle koko raadin puolesta. Kymmenen jalan korkuinen, hienosta tammipuusta veistetty salko oli ylt'yleensä koristettu hopeisilla heloilla, kädensijaan oli rubiini upotettu ja kärki oli kullattu, jotta silmiä häikäisi, kun se auringossa kimalteli. Tähän salkoon oli kiinnitettynä raskas silkkibrokaadinen lippu, johon oli kirjaeltuna kultainen kruunupäinen kondorikotka, Buonfiglin suvun vaakunalintu, joka taisteli punaisen käärmeen kanssa, ja käärmeen kultasuomukset olivat niin luonnollisia, että olisi voinut luulla elävän madon kiemurtelevan edessään. Kuvan yläpuolelle oli liekkikirjaimin kirjaeltu latinankielellä sanat: "Älä pelkää, sillä minä pelastan sinut."

Tämän taiteellisen koruompelutyön oli niiden kuuden viikon kuluessa, jolloin Attilio makasi sairasvuoteella, valmistanut eräs nuori neito, joka osasi erinomaisen taidokkaasti ommella tällaisia korutöitä kulta-, hopea- ja silkkilangoilla. Häntä nimitettiin Giannaksi eli Giovannaksi, keltakutriksi, sillä hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä raakaa kultalankaa, ja omilla hiuksillaan hän oli kerran ommellutkin kirkkolipun San Sebastianon kaikkein pyhimmälle neitsyelle. Mutta hiuksensa hän oli suuressa surussaan leikannut poikki, kun hänen sulhasensa, Sebastian niminen kaunis ja reipas nuorukainen oli muutamia viikkoja ennen häitä kuollut isoonrokkoon. Giovanna oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha, ja niin monet kaupungin nuorukaiset toivoivat salassa häntä omakseen tai julkisestikin kosivat häntä, että hän vähä väliä sai kuulla sen ennustuksen, että hänen sulhasensa saisi seuraajan ennenkuin hänen hiuksensa olivat ennättäneet kasvaa jälleen, sillä sanoihan sananlaskukin: "Pitkät hiukset, lyhyt mieli." Tällaisiin puheisiin ei hänellä ollut tapana vastata mitään, yhtä vähän myöntävästi kuin kieltävästikään, vaan hän katsoi vain levollisesti työhönsä, niinkuin ihminen ainakin, jonka kasvot ja mieli ei ole ihmisten turhille puheille avoinna. Ja tosiaankin hän saattoi kaikki ennustukset häpeään, ikäänkuin hän uhraamalla hiuksensa Madonnalle olisi antanut ikuisen neitsytlupauksen, niin ettei miehen käsi koskaan saisi hellästi hyväillen päästää hajalleen hänen päänsä ympärille kiedottuja palmikkoja eikä antaa noiden hienojen kultasäikeiden valua sormiensa lomitse. Monet luulivat, että hän menisi luostariin, varsinkin kun hän kernaimmin ompeli vain kirkkovaatteita ja alttariliinoja ja pysytteli erillään julkisista huveista. Mutta tämäkin luulo petti, ja vähitellen hän muuttui jälleen iloisemmaksi, jos kohta hän mielemmin kuunteli muita kuin itse puhui. Vanhempiensa kuoltua hän muutti asumaan pieneen taloon, joka oli kaupungin muurin juurelle rakennettu, sen tornista avautui kaunis näköala viljavien peltojen yli, joiden läpi Piavesella ja Rotteniga purot virtasivat. Siellä hän asui rauhassa toistakymmentä vuotta, yhdessä vanhan, kuuron palvelijattaren, entisen imettäjänsä kanssa, eikä kukaan käynyt hänen luonaan, joskus vain joku naapurinaisista tai ylhäinen kaupunkilaisrouva, joka tuli hänen luokseen koruompeluja tilaamaan. Vähin myös joku kaupungin hengellisistä isistä tarttui hänen ovensa kolkuttimeen. Silloin hän kutsui aina imettäjänsä huoneeseen, missä hän vieraansa kanssa istui, jotta ei kellään olisi syytä levittää pahoja huhuja hänestä. Mutta vaikkei hän antanut neulan muulloin kuin pyhäisin levätä eikä muutenkaan hoitanut itseään millään tavalla, säilyi hänen kauneutensa sittenkin niin hyvin, että kun hän sunnuntaisin käyskenteli iltaviileydessä vanhan imettäjänsä kanssa kaupungin valleilla tai läheisessä metsässä, niin jokainen, joka vain vilahdukseltakin näki hänen suuret tummat silmänsä vaaleiden ripsien alta pilkistävän esiin, jäi kuin loihdittuna seisomaan ja hänen jälkeensä katsomaan, ja yksinpä ventovieraatkin ja ylhäiset herrat, jotka eivät tunteneet hänen mielenlaatuansa, eivätkä voineet uskoa todeksi, mitä hänestä kerrottiin, tarjosivat hänelle kätensä ja koettivat saada hänet omaksensa. Mutta hänen vastauksensa oli sama kaikille: hän oli siihen määrään kiintynyt ja tottunut nykyiseen elämäänsä, ettei hän halunnut vaihtaa sitä muuhun.

Siten hän oli tullut yhdenneljättä vuoden vanhaksi, kun riita naapurikaupunkien välillä syttyi, ja koska hän oli hellästi kiintynyt syntymäkaupunkiinsa, niin tunsi hän katkeraa surua kaiken sen onnettomuuden ja tuskan johdosta, joka kohtasi kaupunkia; sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun pelastus saapui, ja hänen nuori maanmiehensä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, oli hänen mielestään ikäänkuin taivaallinen lähetti, tulimiekkaa kantava enkeli. Ei koskaan hän ollut suuremmalla ilolla ryhtynyt mihinkään työhön eikä suorittanut sitä sen nopeammin eikä taidokkaammin kuin sen lipun ompelua, jonka kaupunki tahtoi ojentaa voitokkaalle pojalleen hänen saapuessaan sen muurien sisäpuolelle; ja kun juhlapäivä koitti ja kun kaikki trevisolaiset, jotka eivät vain olleet sidotut sairasvuoteeseen, kiiruhtivat toreille, kaduille, kaupungin portille, ikkunoihin, vieläpä ylös katoillekin voidakseen kukilla ja riemuhuudoilla tervehtiä Attiliota, niin ei vaaleaverinen Giannakaan malttanut pysyä kotona, vaikka hän torni-ikkunasta olisikin voinut nähdä Vicenzasta saapuvan kulkueen. Hän hankki itselleen paikan matoilla peitetyllä lavalla, jotta hän saisi nähdä sankarin aivan läheltä, ja puki parhaansa ylleen, sinisellä sametilla reunustetut, hopeakankaasta tehdyt liivit ja vaaleansinisen villahameen, sekä palmikoitsi hiuksiinsa silkkinauhoja, jotta jo tuntia ennen juhlasaaton tuloa kadulla nousi hälinää ja kuului hämmästyksen huudahduksia, kun hän näin koreana saapui lavalle erään naapurinsa seurassa. Mutta pian joukon silmät kääntyivät pois hänestä ja tähystelivät kärsimättömästi katua alas, josta sankarin oli määrä ratsain saapua. Osa neuvoskuntaa oli lähtenyt ainakin puolen peninkulman päähän kaupungin portista häntä ja hänen vanhempiansa juhlallisesti vastaanottamaan. Hänen setänsä odotti muiden raatiherrojen kanssa häntä kaupungintalon portailla, ja kallisarvoinen punainen verka, joka peitti portaita, ulettui leveänä raitana yli koko kauppatorin aina tuomiokirkon ovelle saakka, jollainen kunnioitus tavallisesti tuli vain voideltujen ja vihittyjen henkilöiden osaksi.

Mutta kukapa voi kuvailla sitä ihmeellistä ja juhlallista näkyä, kun Attilio vihdoin koko saattojoukkonsa etunenässä lähestyi ratsastaen ruskealla, helasuitsisella sotaratsullaan; itse hän oli aivan yksinkertaisessa puvussa, hienoista teräsrenkaista tehty pantsari peitti hänen vartaloaan, miekka riippui hänen vyötäisillään ja päätä koristi vain hänen ruskea, kihara tukkansa. Poskia ja leukaa varjosti parta ja sen lomista loisti kaulan vasemmalla puolella tulipunaisena leveä arpi. Kalpeus hänen poskiltaan ei ollut vielä kokonaan kadonnut hänen ohjatessaan voimakasta hevostaan, ja vain silloin tällöin levisi vähäinen puna hänen kasvoilleen, kun hän katsoessaan ympärilleen ja tervehtiessään joka puolelle huomasi valkeahapsisia päitä, jotka kunnioittavasti kumarsivat voitokkaalle nuorukaiselle, tai äitejä, jotka nostivat lapsensa korkealle, jotta nämät voisivat paremmin nähdä kaupungin vapauttajan. Mutta juhlallisinta oli sittenkin, kun kaikista ikkunoista ja katoilta alkoi sadella kukkia sankarin yli, jotta hänen vartalonsa aika ajoin kokonaan katosi ikäänkuin monivärisen harson peittoon ja hänen hyvä hevosensa, joka sodassa oli tottunut toisellaisiin kuuliin, alkoi heristää korviaan ja värähyttää sieramiaan ja kesken riemuhuutoja ja kellon soittoa hirnahti äänekkäästi.

Kun saattojoukko oli saapunut kaupungintalon edustalle, hyppäsi Attilio alas satulasta, kiiruhti portaita ylös ja polvistui setänsä eteen, ottaakseen häneltä vastaan lipun ja suudellakseen tätä kättä, joka jakeli hänelle niin runsaita kunnianosoituksia. Mutta kun hän kohosi jälleen polviltaan ja alkoi laskeutua alas portaita lähteäksensä kirkkoon, hätkähti hän, ikäänkuin hän äkkiä olisi saanut halvauksen, ja kesti pari kolme minuuttia, ennenkuin hän jälleen muisti, missä hän oli ja kuinka monta tuhatta silmäparia oli häneen kiintyneenä. Hän oli näet oikeanpuolisella lavalla huomannut kasvot, jotka taivaallisen ilmestyksen tavoin riistivät hänet irti kaikesta maallisesta, ja kun nuo suuret tummat, vaaleiden ripsien varjostamat silmät, jotka ilmaisivat sanoin selittämätöntä lempeyttä, mutta samalla myös alakuloisuutta, kiintyivät häneen, syöksyi kaikki veri hänen sydämeensä ja hän punastui, ikäänkuin nuoli olisi iskenyt suoraan hänen rintaansa, ja jollei hänellä olisi ollut lippua kädessään, johon hän saattoi nojautua, niin olisi hänen täytynyt toistamiseen, ja tällä kertaa vastoin tahtoansa, polvistua maahan. Ne, jotka seisoivat häntä lähinnä ja huomasivat hänen horjahtavan, luulivat sitä haavasta ja pitkästä ratsastusmatkasta päivän helteessä johtuvaksi heikkoudeksi, eikä kukaan aavistanut oikeaa syytä, varsinkin kun Attilio heti taas tointui, irroitti väkivallalla katseensa noista suloisista kasvoista ja kääntämättäkään enää päätään naisten puoleen läksi katedraaliin.

Hänen jälkeensä tulvi kaikki kansa ja lavat tyhjenivät nopeasti. Viimeinen, joka nousi paikaltansa ja vasta naapurinsa kehoituksesta, oli vaaleaverinen Gianna, joka kuin unessa tai tähdenlentoa katsellen seurasi silmillään nuorukaista, kunnes hänen kookas vartalonsa katosi kirkon oven pimeään kuiluun. Hänen naapurinsa seurasi toisten mukana saadakseen olla jumalanpalveluksessa läsnä. Mutta Gianna syytti pahoinvointia, kun hänen niinkauan oli ollut pakko istua auringonpaahteessa ja astui silmät maahan luotuina yksin kaupungin halki kotiinsa. Hän nosti kukan maasta, joita katu oli täynnänsä, viedäkseen sen muistoksi kotiin, punaisen neilikan, jota ratsun kaviot olivat tallanneet. Kotona hän asetti sen vesilasiin ja tuumi mielessään, mitähän se merkitsisi, jos kukka virkoaisi. Hänen vanha palvelijattarensa, joka kaupunginportin ampumareiästä oli nähnyt juhlasaaton, ei voinut laata kehumasta Attiliota ja ihmettelemästä hänen vaatimatonta käytöstään, vaikka hän näin nuorella iällä oli saavuttanut jo sankarin nimen, ja puhui edelleen kaikesta siitä kunniasta ja maineesta, jota hän vielä voisi voittaa kohottaen siten syntymäkaupunkinsa kaikkia muita, ehkäpä itse Firenzeä ja Roomaakin suuremmaksi. Hän kertoi myös Attilion morsiamesta, jota kaikkien naisten täytyi kadehtia, ihmetellen olisiko hän myös sulhasensa arvoinen, vai pikemmin veljensä herra Lorenzaccion kaltainen, jota trevisolaiset ja kaikkein vähimmin naiset eivät ilolla muistelleet. Kaikkiin näihin puheisiin ei Gianna vastannut mitään tai korkeintain pari sanaa, ja kävi vanhuksen suureksi ihmeeksi ompelukehänsä ääreen istumaan aivan kuin olisi ollut tavallinen työpäivä, ja kohotti vain silloin tällöin katseensa vesilasissa olevaan kukkaan. Iltapuolellakin, jolloin kaikki huvit alkoivat, karusellit ja hypyt ja taiteelliset ilotulitukset, jäi hän paikalleen istumaan vanhuksen lähdettyä ulos ja yhdyttyä yleiseen iloon. Vasta myöhään illalla palasi uskollinen palvelija kotiin puolikuolleena väsymyksestä ja tomuisena, mutta sittenkään ei hän voinut kyllikseen kertoa ja valittaa, että hänen emäntänsä päänsäryn vuoksi oli ollut pakoitettu pysymään kotosalla. Vaaleaverinen Giovanna kuunteli kaikkea hiljaisena, osoittamatta yhtä vähän iloa kuin surua, ikäänkuin kaikki tuo ei lainkaan olisi liikuttanut häntä. Hän oli sillä välin ommellut ahkerasti työtään eikä liikahtanut paikaltansa. Mutta neilikka vesilasissa oli täydellisesti vironnut. — Ilta pimeni, ja kun naiset olivat ääneti nauttineet illallisensa, läksi vanha Catalina, jonka kuusikymmenvuotiset jäsenet olivat kylliksi vaivaantuneet, keittiöön nukkumaan. Hänen emäntänsä jäi vielä valvomaan ja katseli miten kuu kohosi lakeuden takaa ja hopeoitti Rotteniga puron laineita, ja sitä myöten kuin kaupungin juhlahumina hiljeni, alkoi satakieli, joka piti pesäänsä pensaikossa ikkunan alla, niin suloisesti ja kaihoavasti laulaa, että kauniin tytön silmiin kohosi kyyneleitä hänen kuunnellessaan laulua. Hänen rintaansa ahdisti ja poltti siihen määrään, että hänen täytyi nousta ylös, sammuttaa tuli ja heittää tumma vaippa arkipukunsa yli. Sitten hän laskeutui kapeita ja kuluneita portaita alas, avasi talon oven ja astui autiolle kadulle kulkeakseen hetken aikaa viileässä yöilmassa ja tyynnyttääkseen kiihoittunutta vertaan. Mutta ajatuksiinsa vaipuneena hän unohti vetää vaipan päänsä yli, joten jokainen ohikulkija saattoi helposti tuntea hänet, vaikkei kuu tunkeutunutkaan kapealle kadulle. Ja nyt määräsi kohtalo, joka, samoin kuin kaikki maallinen, seuraa korkeampaa johtoa, että tälle tielle eksyi juuri hän, joka koko päivän oli kiertänyt tytön ajatuksissa kuin koiperhonen tuliliekin ympärillä.

Attilio näet, joka oli väsynyt kaikista kunnianosoituksista ja juhlan hälinästä enemmän kuin sodan melskeestä, oli haavaansa syyttäen hiipinyt tanssiaisista pois saadakseen yksin ja tuntemattomana kulkea niillä vanhoilla paikoilla, missä hän poikana oli leikitellyt. Mutta vieläkin enemmän oli häntä kiihoittanut se toive, että hän näkisi jälleen sen katseen, joka yhä vielä paloi hänen sydämessään. Eräältä porvarilta oli hän taitavasti tiedustelemalla saanut kuulla, että vaaleaverinen kaunotar oli juuri sama taiteilijatar, joka oli ommellut lipun, ja hän oli päättänyt seuraavana päivänä muitta mutkitta käydä hänen kotonaan saadakseen muka kiittää häntä tästä työstä. Vajouneena alakuloisiin ajatuksiinsa ja miettien kaikkea sitä mitä oli tapahtunut ja mahdollisesti tulisi vielä tämän jälkeen tapahtumaan, hän kohtasi nyt puoleksi verhotun olennon, joka ikäänkuin odotti häntä. Ei kumpainenkaan, kun he nyt äkkiä seisoivat vastatusten, saanut sanaakaan suustaan. Mutta Attilio tointui ensin. Minä tunnen teidät, madonna, sanoi hän lähestyen kohteliaasti kumartaen. Te olette Gianna la Bionda [vaaleaverinen Gianna] — keltakutri. — Ja minä tunnen myös teidät, Attilio Buonfigli, vastasi kaunotar. Kukapa Trevisossa ei teitä tuntisi! — Sitten he vaikenivat molemmat, ja kumpikin käytti hyväkseen katuhämärää tarkastaaksensa mielin määrin toisiansa, ja nuorukaisen mielestä oli Gianna tässä hämärässä valossa vielä monta vertaa kauniimpi kuin päivällä, ja Giannasta tuntui, ikäänkuin nuorukaisen silmät olisivat loistaneet vielä paljoa kirkkaammin hänen puhutellessaan häntä, kuin aamulla, jolloin hän ääneti oli vain kaukaa katsellut häntä. — Suokaa anteeksi, madonna, jatkoi nuorukainen jälleen, että astun keskellä yötä ja kadulla kuin rosvo teidän luoksenne. Aikomukseni oli huomenna tulla teitä tervehtimään ja kiittämään siitä suuresta työstä ja ihmeellisestä taidosta, jota minun lippuni valmistaminen on teiltä vaatinut. Jollette pane pahaksenne, niin sallikaa minun saattaa teitä kotiin, koska ollette yksinänne. Totta tosiaan, tahtoisinpa suorittaa paljoa vaikeamman ja vaativamman ritarityön voidakseni osoittaa teille suurta kiitollisuuttani. — Tähän kaunotar, vaikka hän muuten osasi erittäin hyvin asettaa sanansa, ei tiennyt muuta vastata kuin: Asuntoni on vain kuuden askeleen päässä ja se on aivan liian vaatimaton voidakseni pyytää teitä sisään. — Älkää puhuko niin, sanoi Attilio. Paljoa suuremman suosion te osoitatte minulle, jos te sallitte minun astua taloonne ja viivähtää siellä neljännestunnin, kuin jos te olisitte ruhtinatar, jolta minun pitäisi pyytää jotain armoa; sillä minä olen kävelystä hiukan väsynyt ja lasillinen vettä virkistäisi minua. — Siihen vastasi kaunis Gianna, joskin hiukan epäröiden ja punastuen: Kukapa voisi kieltää Bacchilionen voittajalta hänen juhlapäivänänsä lasillista vettä, jota hän niin kohteliaasti anoo? Astukaa sisään, herra Attilio. Minun kehno taloni ja mitä siinä on, on teidän käytettävänänne. — Näin sanoen hän avasi pienen portin, antoi nuorukaisen astua sisään, ja työnnettyään jälleen salvan oven eteen, koska juhlapäivinä oli paljon roistoväkeä liikkeellä, jotka kalastivat sameassa vedessä, hän ohjasi vieraansa, tarttuen häntä ystävällisesti käteen kiinni, pimeitä kiertoportaita ylös, jotta tämä jäi aivan sokaistuna seisomaan, kun huoneen ovi avautui ja kirkas kuutamo loisti heitä vastaan. — Istukaa, sanoi tyttö, kunnes tuon teille vettä. Tai ettekö pitäisi hyvänänne pikarillista viiniä, jota me itsekin juomme. — Mutta Attilio, jonka sydän sykki valtavasti, pudisti vain äänettömänä päätään ja astui ikkunan luona olevan tuolin ääreen, missä Giannan ompelu oli ja tarkasteli sitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut kopioida mallin. Silloin Gianna jätti hänet yksin ja meni keittiöön, missä imettäjä nukkui sikeässä unessa kylmän varalta kivilattialle levitetyllä peitteellä. Oi imettäjäni, sanoi hän kuiskaten, jospa tietäisit, kuka tänne on tullut!

Kaadettuaan suuresta kiviruukusta lieden ääressä vettä pikariin, jäi hän hetkeksi paikoilleen seisomaan, painoi kylmät kätensä polttavia poskiansa vasten ja puhui itseksensä: Herramme pyhä äiti, varjele sydäntäni toivottomilta toiveilta! — Sitten hänen oli taas helpompi olla ja laskettuaan leipäpalasen tinalautaselle, vei hän sen sekä vesipikarin herra Attiliolle, joka sillä välin oli istahtanut tuoliin katsellen ulos ikkunasta. Minä häpeän, sanoi Gianna, tuodessani teille vanginruokaa, vettä ja leipää. Mutta jos ojennatte vain kätenne ulos, niin kasvaa vanha viikunapuu muurin ja vallihaudan välissä, jonka hedelmien painostava latva ulottuu ikkunaani saakka. — Gianna, vastasi nuorukainen, ja otti pikarin hänen kädestänsä, en haluaisi koskaan muuta juomaa, jos ikuisesti saisin olla teidän vankinanne. — Gianna vastasi koettaen hymyillä: Te ikävystyisitte hyvin pian, sillä ulkona maailmassa ja nuoren morsiamenne rinnalla odottavat teitä tuhannet ilot, onni ja kunnia. — Mihin kiihoitat minua! huudahti nuorukainen ja synkkä pilvi kohosi hänen otsallensa. Tiedä, tuo kihlaus, jonka sinä luulet tuottavan minulle autuutta, merkitsee minulle helvettiä. Kun voimani haavakuumeen jälkeen olivat vielä heikot enkä ollut vielä oma herrani, annoin viekoitella itseni tuohon vihattuun verkkoon, jossa nyt vääntelen itseäni kuin kala kuumalla rannalla. Voi nuoruuttani! Miksi silmäni nyt vasta ovat auenneet, kun kaikki on myöhäistä! Miksi minä nyt vasta opin tuntemaan itseni sen jälkeen kuin mielettömyydessäni olin luvannut täyttää tuon onnettoman velvollisuuden! — Näin sanoen hän hypähti pystyyn ja kiersi kaikuvin askelin kuun valaisemaa huonetta aivan kuin nuori pantteri, joka on saatu ansaan ja suljettu rautahäkkiin. — Mutta vaaleaverinen Gianna, jota hänen oudon vieraansa raju tunnustus säikähdytti, ei tehnyt samoin, vaan silittäen valkoisilla sormillaan punaista neilikkaa hän sanoi: Te hämmästytätte minua, herra Attilio! Eikö teidän morsiamenne ole nuori ja kaunis ja siveä mieleltänsä, koska avioliitto hänen kanssaan tuntuu teistä kiroukselta? — Ja vaikkapa hän olisi enkeli Jumalan valtaistuimelta, huudahti nuorukainen ja pysähtyi äkkiä tytön eteen, niin tuo kukka, jota sinun kätesi on kosketellut, olisi minulle kallisarvoisempi lahja kuin koko hänen olentonsa kaikkine kykyineen ja hyveineen! Oi, miksi sinä minulle tämän teit, Gianna? Ken ei koskaan aurinkoa ole nähnyt, hän voi elää hämärässä ja tyytyä siihen. Mutta senjälkeen kuin silmäni tänä aamuna näki sinut, tiedän, että maailmassa on olemassa yksi ainoa nainen, jonka rakkauden ja suosion tähden voisin uskaltaa mitä hyvänsä ja panna alttiiksi sekä ruumiini että sieluni, ja se nainen olet sinä, Gianna la Bionda; jospa ikuinen yö nielisi minut, jotta minun ei tarvitsisi hiipiä jälleen hämärään ja kylmästä värjöttäen ja kurjana uneksia auringostani!

Nuorukainen oli tarttunut tytön molempiin käsiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut takertua niihin kiinni, jotta hän ei syöksyisi alas kuiluun, mutta heitti ne jälleen irti, kun Giannan kasvot pysyivät liikkumattomina, ja astui avonaisen ikkunan ääreen. Hetken aikaa oli huoneessa aivan hiljaista ja vain satakieli alhaalla pensaassa viserteli edelleen. Mutta äkkiä, ikäänkuin nopean päätöksen johdosta, kääntyi nuorukainen taas huoneeseen päin ja sanoi: Ja vaikka minä ja kaikki muutkin joutuisivat perikatoon, niin en tee sitä sittenkään, en siedä näitä kahleita ja siteitä! Huomenna varhain kirjoitan Vicenzaan ja vaadin lupaukseni takaisin ja sitten astun kummankin kaupungin eteen ja vaadin jokaisen miekkasille, joka uskaltaa väittää, ettei Gianna la Bionda ole kuningatar kaikkien naisten parissa! — Sitä te ette tee, Attilio, sanoi nyt kaunotar ja katsoi rauhallisesti hänen ohitsensa yöllistä taivasta kohti. Että te niin äkkiä olette kiintynyt minuun ja tahdotte antaa minulle sydämenne, on minulle ylen suuri lahja, josta minä koko elämäni ajan olen teille kiitollinen, joskaan en tunne ansaitsevani sitä vähimmälläkään tavalla. Mutta minä en voi ottaa sitä vastaan syöksemättä meitä molempia kadotukseen. Ajatelkaa, ystäväni, miten voimakkaana vasta tukahdettu viha molempien kaupunkien välillä on jälleen leimahtava, jos te Scarpan perhettä ja samalla koko kaupunkia häpäisisitte hylkäämällä morsiamenne, jota te ette kuitenkaan voi syyttää mistään viasta tai rikoksesta, yksinomaan vain siksi, että toiset kasvot ovat teitä enemmän miellyttäneet. Ja kukapa tiesi, vaikka nämät kasvot, jos kohta ne tänään vielä voisivatkin ansaita teidän ihastuksenne ja intohimonne, jo vuoden perästä olisivat niin kuihtuneet, että te ihmetellen kysyisitte itseltänne, miten te niin kiihkeästi saatoitte ihastua niihin? Eikö usein kesän lopulla voi yhtenä ainoana yönä syksy tulla, jotta puu, jonka oksat vielä eilen olivat täydessä vihannuudessaan, äkkiä kellastuu ja rumentuu? Minä olen jo täyttänyt kolmekymmentäyksi vuotta, te, ystäväni, olette nuoruuden parhaassa kukoistuksessa ja astutte vielä vuoren rinnettä ylös, jonka kukkulalle minä jo olen ehtinyt. Antakaa minun, vanhempana olla myös viisaampi ja käyttää järkeäni meidän kummankin puolesta. Ja siksi on minun luja päätökseni: vaikka huomaisinkin joskus, että teidän tunteenne on muuta kuin vain ohimenevää oikkua, ja vaikka kaikki olosuhteet ihmeen kautta muuttuisivatkin teidän toiveittenne mukaan, — en sittenkään suostuisi koskaan teidän puolisoksenne, vaikkapa itse vanhempanne tulisivat luokseni ja puhuisivat teidän puolestanne!