Vasta sitten kun Gianna oli vaiennut, käänsi hän katseensa jälleen nuorukaiseen, ja kun hän näki miten kalpea tämä oli ja miten hänen kauniit silmänsä harhailivat epätoivoisesti ympäri huonetta, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä rakkautensa ja säälintunteensa valtaamana tahtonut ottaa kaikki ne sanat takaisin, jotka hän juuri suurimmalla itsehillitsemisellä oli saanut sanotuksi. Hyvää yötä, madonna, sanoi nuorukainen surullisena ja näytti aikovan lähteä, mutta seisahtui jälleen ja katsoi maahan. — Te olette minulle pahoillanne, Attilio, sanoi Gianna. — Hän vastasi: En, Jumalan nimessä, Gianna! Mutta sallikaa minun mennä; sillä totta tosiaan minä olen viipynyt liian kauan ja olen puhunut kuin mieletön ajattelematta että se, mitä olen tarjonnut, ei teille ole edes sen arvoista, että te ojentaisitte kätenne ottaaksenne sen vastaan, puhumattakaan siitä, että sen vuoksi taistelisitte tai kärsisitte jotain. Siksi lähdenkin nyt häpeissäni ja minä yksin olen syypää siihen, että kunniapäiväni, joka alkoi niin juhlallisesti, loppuu näin surkeasti. Voikaa hyvin, Gianna! Teidän ompelemanne lipun, joka tänä aamuna oli kallein aarteeni, lahjoitan nyt johonkin kirkkoon, jotta se ei muistuttaisi minulle sitä kättä, joka niin kylmästi kieltäytyi minulta.
Nuorukainen kumarsi ja lähestyi jo kynnystä, kun hän vielä kerran kuuli nimeään mainittavan. Giannan sydän, joka jo hyvän aikaa oli riehunut kahleissansa, mursi ne äkkiä ja kohosi hänen huulillensa. Attilio, sanoi hän punastuen, voimatta enää hillitä itseään, en voi antaa teidän tuolla tavalla lähteä luotani, jos tämän jälkeen olen pakoitettu vielä elämään. Sen minkä sanoin teille, pysyy entisellään, ettekä te sitä voi hituistakaan muuttaa, sillä se on teidän parhaaksenne, ja teidän onnenne on minulle kalliimpi kuin omani. Mutta en sanonut teille vielä kaikkea. Tietäkää siis, että siitä saakka kun sulhaseni kuoli, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta, en ole koskaan ajatellut enkä toivonut saavani omistaa ketään miestä, mutta puhtauteni ja kunniani säilyttäminen ei ole myöskään vaatinut minulta taistelua eikä tuskaa. Sillä minulla ei ole niinkään vähäiset ajatukset itsestäni, ei kuitenkaan katoavan kauneuteni vuoksi, vaan siksi, että tiedän omistavani vapaan ja voimakkaan sielun, jota en ole halukas antamaan huonomman enkä heikomman valtaan, niinkuin kuitenkin naisen avioliitossa on tehtävä. Ja vaikka monet ovatkin kosineet minua, niin en koskaan ole tavannut ketään, jonka palveleminen ei olisi tuntunut minusta orjuudelta ja alennukselta. Vasta tänään, kun näin teidän ratsastavan meidän kaupunkiimme, jonka te olitte vapauttanut ja kunniaan kohottanut, kun näin miten jalosti ja vaatimattomasti te nuoruudestanne huolimatta otitte vastaan niin suuren onnen, osoittamatta vähintäkään ylpeyttä tai uhkarohkeutta, vaan ikäänkuin Jumalan lähettiläs kuuntelitte vapautetun kaupungin kiitosta, niin silloin minä tuumin mielessäni: miksi en ole enää nuori voidakseni ansaita tuon nuorukaisen rakkautta? Ja kun näin kaulassanne punoittavan arven, ajattelin minä: avojaloin aina pyhälle haudalle saakka tahtoisin pyhiinvaeltaa, jos se onni tulisi osakseni, että yhden ainoankin kerran saisin painaa huuleni tuota pyhää haavaa vasten. Ja kun sitten palasin kotiin selvästi käsittäen mitä minulle oli tapahtunut, nostin kadulta kukan, juuri tämän, vain siksi, että teidän hevosenne kaviot olivat sen murskanneet, jotta se pantaisiin päänalukseni alle, kun minut kerran kannettaisiin viimeiseen lepoon. Ja nyt, kun olen sanonut tämän kaiken sinulle, Attilio, toista uudelleen kovat sanasi, jos sinulla on siihen sydäntä, sano, että tämä käsi on kylmästi kieltäytynyt sinulta!
Silloin levitti Gianna kätensä nuorukaista kohti, joka seisoi tajuttomana ja mykkänä hänen edessään kuin kuolemaan tuomittu, joka mestauspaikalla saa armon julistuksen, ja hän kumartui hänen kaulaansa suudellakseen arpea, jota hänen huulensa olivat himoinneet. Mutta Gianna ojentautui jälleen ja sanoi: Sen minkä teen, ystäväni, teen täysin itsetietoisesti enkä koskaan tule sitä katumaan, vaikka tiedänkin, että monet moittisivat ja tuomitsisivat käytöstäni, jos se tulisi tiedoksi. Minä lahjoitan teille ainoan aarteeni, sen, mitä tähän asti olen varjellut kuin silmäterääni. Sillä nähkääs, tällä samalla paikalla, missä te nyt seisotte, seisoi teidän tuleva lankonne, herra Lorenzaccio ja kiusasi minua rukouksillaan ja lupauksillaan omaksensa ja tahtoi viedä minut puolisonansa Vicenzaan. Se mitä minä kielsin häneltä, kaupunkini viholliselta ja sortajalta — ja tällä tikarilla minun täytyi uhata häntä, ennenkuin hän luopui hurjasta kosimisestaan, yhä vieläkin on hänellä tikarin haavan arpi oikeassa kädessään —: sen lahjoitan minä teille, kaupunkini pelastajalle voiton merkkinä, enkä vaadi muuta palkkaa, kuin että te unohdatte minut jälleen, astuessanne alttarin eteen ja vannoessanne uskollisuutta toiselle. Älkääkä huolehtiko siitä, miten minun sitten käypi. Minun kohtaloni on autuas kaikessa kieltäytymisessään ja kadehdittava kaikessa surkeudessaan, koska olen voinut vapaasti lahjoittaa kunniani parhaimmalle miehelle, minkä koskaan olen tavannut, ja koska minun osakseni on tullut ihanampi kevät, kuin mitä koskaan olen voinut uneksiakaan ennenkuin vuosien talvi oli lumensa alle peittänyt tämän vaalean päälaen. Nämät silmät ja huulet ovat sinun, Attilio, ja tämä koskematon ruumis on sinun, ja sinun omasi on tämä sydän, joka, kun sinä kerran olet eronnut minusta, ei pyydä enää mitään tämän maailman iloista, vaan ikäänkuin lesken sydän on elävä entisestä onnesta, kunnes se lakkaa sykkimästä.
Hän talutti nuorukaisen ikkunan ääressä olevan tuolin luo ja polvistui hänen eteensä, ja nuorukainen otti tytön pään käsiinsä eikä voinut kyllikseen häntä katsella eikä suudella hänen suutaan, otsaansa ja poskiaan, ja kuu oli jo aikoja sitten laskenut, kun he vielä nauttivat tuhansin iloin toisistansa. Mutta kun kaukana vainiolla ensimäinen kukko kiekahti, pyysi tyttö itse nuorukaista irtautumaan hänen sylistään, jotta vanhemmat kotona eivät kaipaisi häntä. He päättivät, että nuorukainen palaisi jälleen seuraavana yönä ja kaikkina sitä seuraavinakin ja he sopivat merkeistä, jotta tyttö tietäisi avata hänelle ovensa; sitten nuorukainen heitti hyvästit kuin juopunut kemuille ja onnensa uhkarohkeudessa hän ei malttanut laskeutua kiertoportaita alas, vaikka katu oli aivan tyhjä, vaan hypähti ikkunalle ja kiipesi muuria alas viikunapuun oksien varassa ja viivähti vielä alhaalla ikkunan edustalla lausuen Giannalle tuhansia lempisanoja ja heittäen hänelle kukkia, jotka hän poimi vallihaudan reunalta ja sitoi kimpuksi, kunnes Gianna, vakoilijan silmää peläten vetäytyi ikkunasta edemmäksi. Silloin nuorukainen riistäytyi sieltä irti ja hiipi varovaisesti kaupunginmuuria pitkin, jotta hän aivan huomaamatta pääsi portilleen. Uniset vahdit eivät tunteneet häntä eikä kukaan kotona ollut kaivannut häntä, jotta hän iloisin mielin astui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen korvatakseen yölepoa lyhyellä aamu-unella.
Yhtä viisaasti ja salaisesti he liikkuivat seuraavinakin öinä, jottei kukaan koko kaupungissa aavistanut heidän suhdettansa lukuunottamatta imettäjää, Catalinaa, joka kuitenkin oli yhtä vaitelias kuin viikunapuukin ikkunan alla. Sillä hän huolehti siihen määrään emäntänsä onnesta ja kunniasta, ettei ankarimmillakaan kidutuskeinoilla olisi voitu saada nuorukaisen nimeä hänen huuliensa yli. Yksi asia vain huolestutti häntä, se että hänen emäntänsä pysyi horjumattomasti päätöksessään; kaikki piti loppua niin pian kuin Attilio oli vaihtanut sormuksia morsiamensa, Emilia Scarpan kanssa. Mitä te ajattelette? sanoi imettäjä, luuletteko, että voitte levollisesti katsella, miten toinen koristelee itseään kukalla, jota te olette rinnallanne kantanut? Niin totta kuin te olette minulle rakkaampi kuin oma lapsi, se vie teidät perikatoon; teidän sydämenne halkeaa kuin omena, jota veitsellä leikataan kahtia. — Imettäjäni, sanoi Gianna, voithan olla oikeassa. Mutta mitä se merkitsee? Parempi, että minä, kuin se, jota rakastan sekä tämä kaupunki, joka on meidän kummankin äitimme, joutuu perikatoon. — Mitä järjettömyyksiä te puhutte! vastasi vanhus. Jos hän rakastaa teitä, niinkuin hän vakuuttaa, niin ei hänkään voi eroa kestää, ja silloin teidän itsepäisyytenne johtaa kaksi ihmistä kurjuuteen. Mitä itse kaupunkiin tulee, niin se voisi nyt, kun sillä on tällainen sankari, vaatia miekkasille vaikka kolme Vicenzaa paljoa mahtavampaa kaupunkia. — Samaa sanoi Attiliokin ja sanoi sen vielä paljoa kiihkeämmin mitä lähemmäksi se aika tuli, jolloin hänen täytyi ikiajoiksi jättää jäähyväiset näille rakkaille silmille. Hän toivoi yhä, niinkuin hän ensi päivästä alkain oli tehnyt, voittavansa Giannan vastustuksen ja hän oli päättänyt uhrata kaikki hänen tähtensä. Gianna sitä vastoin, jolle kuolemaa ja eroa katkerampi oli se ajatus, että hänen rakastettunsa sydän voisi kylmetä ja hän kerran vielä katua sitä, että hänen nuori elämänsä olisi sidottuna vanhempaan naiseen, koetti, niin pian kuin nuorukainen yhä uudestaan toi esille pyyntönsä ja rukouksensa, saada hänen kiihkonsa laimentumaan laskemalla leikkiä omasta iästään ja miesten vaihtelevaisuudesta ja tekemällä parhaillaan kuluvan hetken niin suloiseksi, että tämä unohti koko kolkon tulevaisuuden.
Sillä välin valmistettiin suurella innolla häitä, sekä Buonfiglin että Scarpan taloissa, ja yhtä suurella loistolla ottivat Trevison asukkaat nyt morsiamen vastaan kuin sulhasen yhdeksän viikkoa aikaisemmin. Mutta jos kohta katselijat tunsivat nyt vielä entistä suurempaa iloa, kun kirjallinen ja sinetillä vahvistettu sopimus oli tehty molempien naapurikaupunkien välillä ja nuori morsian kallisarvoisissa koristeissansa sekä kuudentoista komeapukuisen morsiusneidon saattamana saapui valkoisten ratsujen selässä kaupunkiin, niin oli saatossa sittenkin kaksi henkilöä, joiden oli vaikea peittää vihaansa ja suruansa; toinen heistä oli sulhanen itse, joka mielemmin olisi kosketellut käärmettä kuin morsiantansa, toinen herra Lorenzaccio, hänen tuleva lankonsa, joka salassa kiristi hampaitaan ajatellessansa, että hänen täytyi näytellä nöyrän osaa ja vielä lisäksi hymyilläkin nuoremman kilpailijan rinnalla, vaikka hän paljoa mielemmin olisi iskenyt hampaansa lankoonsa ja koko hänen joukkoonsa. Vielä kolmaskin sydän ei jaksanut ottaa osaa tämän päivän juhla-iloon, sydän, joka sykki vaaleaverisen Giannan povessa; sillä hän tiesi, että tätä päivää seuraava yö olisi hänen onnensa viimeinen. Hän ei ollut myöskään, niinkuin edellisenä juhlapäivänä, hankkinut itselleen paikkaa kaupungintalon edustalla olevalla lavalla, vaan oli jäänyt kotiin, kun Attilio morsiamensa rinnalla ratsasti katuja pitkin ja kukkia sateli nuoren parin ylitse. Mutta iltapuolella, kun kansa tulvi kaupungin ulkopuolella olevalle niitylle, missä komeasti koristetun aitauksen sisäpuolella miekkailun piti tapahtua, istui hän kotona raskaine ajatuksineen ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään, jottei hän voinut nähdä mitään. Oi, sydän raukkaani! huokasi hän, nyt on aika tullut, jolloin sinun piti osoittaa olevasi kyllin voimakas kieltäytymään ainoasta onnestasi, mutta oletkin niin heikko, että tahtoisit vain sulaa kyyneleihin. Sinä olet ottanut tehtävän hartioillesi, jota et voi suorittaa! Tosin et silloin vielä tiennyt, että rakkaus on viini, joka kiihoittaa vain janoa, mitä enemmän sitä juo. Nyt autuutesi pikari muuttuu myrkyksi, joka vähitellen riuduttaa sinut, eikä mikään maailman lääkäri eikä kaikkien pyhimysten apu voi pelastaa sinua: — Samassa tuli Catalina huoneeseen ja kehoitti häntä tulemaan ulos, jotta hän näkisi, olisiko hänen nyt todellakin pakko erota ystävästänsä, ainakin hän voisi nähdä hänet vielä kerran koko ritarillisen voimansa ja kauneutensa loistossa; mutta salassa hän toivoi yhä, että ihme tapahtuisi ja hänen valtiattarensa muuttaisi mielensä. Hän puki siis huolellisesti surevan tytön ylle, joka ei välittänyt mistään, ja vei hänet mukanaan kentälle, jossa vilisi ihmisiä ja missä hevoset hirnuivat ja torvet toitottivat. Keskellä ihmisjoukkoa, ylhäällä lavalla istui morsian sulhasen isän ja sedän välissä, ja ihmiset lausuivat äänekkäästi arvostelunsa hänestä; toiset kehuivat häntä ylitse kaiken, toiset moittivat milloin mitäkin hänessä. Vaaleaverinen Gianna ei sanonut sanaakaan, ja mitä hän tänä hetkenä ajatteli, sitä ei kukaan koskaan saanut tietää. Kerran vain puna kohosi hänen poskilleen, kun kaksi nuorukaista lausui toisilleen kulkiessaan hänen ohitsensa: Kymmenen Emiliaa ei voi vetää vertoja yhdelle ainoalle Gianna di Biondalle! — johon toinen vastasi: Trevison kaupunki vie naisista voiton samoin kuin aseitten käytössäkin! — ja samassa kiintyivät useiden silmät kauniiseen koruompelijattareen, jonka kasvoilla puna äkkiä vaihtui kalman kalpeudeksi. Sitten ratsasti herra Attilio aitauksen sisäpuolelle täysissä varustuksissaan, kaulaa yksin ei peittänyt teräksinen haarniska, vaan sen sijalla oli nahkainen side, joka oli kiinnitetty turnauskypärään. Kypärän silmikko oli avoinna, ja kaikki saattoivat nähdä, miten kalpea hän oli ja kuinka vakavasti hän katsoi ympärilleen; monet sitä ihmettelivät, sillä olihan hän nuori sankari ja sulhanen vielä lisäksi. Attilio ratsasti lavan luo, missä hänen morsiamensa istui, taivutti päätään hänen edessään, ja antoi Emilian sitoa kypäräänsä nauhan merkiksi, että hän tahtoi olla hänen ritarinsa. Torvet alkoivat soida ja toiselta puolen ratsasti aitauksen sisäpuolelle herra Lorenzaccio silmikko kasvoillaan, mutta kaikki tunsivat hänet sittenkin sotamerkeistä ja haarniskasta, ja toivoivat kaikesta sydämestään, että langon voimakas käsi heittäisi hänet maahan. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Tuskin sanansaattajat olivat sauvoillaan antaneet merkin ja torvet soittaneet fanfaarin, kun ritarit hyökkäsivät ojennetuin keihäin toisiansa vastaan, ja heidän ratsunsa nostattivat niin paksun tomupilven, etteivät katselijat tästä ensimäisestä yhteentörmäyksestä voineet nähdä mitään. Kuului vain teräksisten keihäitten kärkien kalsketta kilpiä ja haarniskoja vasten, ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus. Mutta kun tomupilvi hajosi, oli Attilio horjahtanut paikallaan seisovan ratsunsa selästä taaksepäin, jalat olivat kiinni jalustimissa, mutta veri virtasi hänen kaulastaan; tämä suojaton paikka oli ollut hänen vihollisensa salakavalalle aseelle tervetullut maali. Voittaja seisoi Attiliota vastassa ja oli nostanut silmikon ylös ikäänkuin nähdäksensä, oliko hänen kostontyönsä onnistunut, ja mitattuaan vastustajaansa ilkeällä katseella, sulki hän jälleen kypäränsä, kannusti ratsuansa ja ratsasti hitaasti, ketään tervehtimättä aitauksen ulkopuolelle kauhusta kivettyneen kansan keskitse, joka ei vielä voinut uskoa silmiänsä.
Sillä välin olivat Attilion knaapit ja turnausvartijat kiiruhtaneet paikalle, ja he nostivat tuskissaan valittavan nuorukaisen satulasta alas ja laskivat hänet peitteelle maahan. Ja kun ihmisjoukko ratkesi äänekkääseen valitukseen, katosi kaikki järjestys; väki tunkeutui aitauksen sisäpuolelle; lavalla istujat nousivat nopeasti paikoiltansa, ja vain väkivallalla saattoivat sanansaattajat tehdä sen verran tilaa kuolevan ympärille, että vanhemmat ja omaiset sekä morsian pääsivät hänen lähelleen. Mutta hän makasi liikkumattomana, suljetuin silmin, ja sillä välin kuin jotkut valittivat, toiset kirosivat Lorenzaccion kavaluutta tai huusivat haavuria ja pappia, jotta kuoleva saisi lohdutusta viimeiselle matkalleen, ei hänen huuliltaan kohonnut ainoatakaan tuskan eikä valituksen ääntä, vaikka hänen näin nuorella iällä täytyikin liittyä taivaallisiin sotajoukkoihin. Ehkäpä tämä kova kohtalo tuntui hänestä tervetulleelta, kun hän täten saattoi vapautua vihatuista siteistä, ja kuullessaan nimeänsä huudettavan ja tuntiessaan morsiamensa äänen, yritti hän pudistaa päätään ikäänkuin sanoaksensa, ettei hän tahtonut viimeistä hengenvetoaan valheella hengähtää. Mutta äkkiä kansa, joka tiheänä joukkona ympäröi kuolevaa, väistyi hämmästyneenä syrjään; sillä vaaleaverinen Gianna tunkeutui joukon läpi kasvoiltaan kalpeana kuin aave, mutta käytökseltään arvokkaana, ikäänkuin hänet vasta tuskan orjantappurakruunulla olisi kruunattu kuningattareksi kaikkien naisten yli. Menkää pois, sanoi hän ojentaen kätensä morsianta kohti; tämä kuoleva on minun, ja samoin kuin elämässä kuuluin hänelle sieluineni ja ruumiineni, tahdon myös kuolemassa olla hänen luonaan, eikä kukaan vieras saa riistää edes hänen henkäystäänkään minulta! — Sitten hän polvistui armaansa viereen ja kohotti lempeästi hänen päänsä polvelleen, jotta hänen juhlapukunsa tahrautui vereen. Attilio, sanoi hän, tunnetko minua? — Attilio avasi heti silmänsä ja huokasi: Oi, Giannani, kaikki on lopussa! Kuolema ei sallinut minun vannoa toiselle uskollisuutta, mikä kuului vain sinulle. Minä kuolen, vaimoni. Anna minulle viimeinen suudelma ja ota vastaan sieluni syliisi.
Silloin Gianna kumartui Attilion ylitse, ja kun hän oli kosketellut hänen huuliaan, sammui Attilion silmä ja hänen päänsä vaipui Giannan syliin. Mutta kaikki, jotka seisoivat ympärillä, tunsivat niin syvää sääliä tätä jaloa paria kohtaan, ettei kukaan uskaltanut, ei edes kenkään Scarpan perheen jäsenistä, häiritä rakastavaisten jäähyväisiä. Päinvastoin, kun nuoren sankarin ruumis oli nostettu paarille kaupunkiin kannettavaksi, jakautui kansa kahtia, toiset kulkivat kuolleen jäljessä, toiset seurasivat saattoa, joka kuljetti hänen armastaan kotiin, sillä Gianna oli vaipunut tiedottomana kuolleen ystävänsä rinnalle. Vain nuori Emilia palasi äitinsä kanssa vielä samana yönä Vicenzaan. Hänen isänsä, herra Tullio Scarpa, jäi Buonfiglien taloon ollakseen läsnä Attilion hautajaisissa, kaksinkerroin surren tyttärensä onnettomuutta ja poikansa häpeää.
Mutta kun kolmantena päivänä rakas vainaja kannettiin hautaan, Madonna degli Angelin kappeliin, niin astui heti arkun jäljessä, kaikkien sukulaisten edellä Gianna leskenhunnussa ja syvässä surupuvussa. Kohottaessaan huntuaan suudellaksensa vainajan otsaa, näki kaikki kansa, mikä ihme oli tapahtunut. Sillä Giannan kultaiset hiukset, jotka aina muulloin loistivat kauaksi, olivat muutamissa öissä muuttuneet hopeanharmaiksi ja hänen kasvonsa kuihtuneet ja rypistyneet kuin vanhan naisen.
Ja monet arvelivat, ettei hän kauan jaksaisi enää elää, vaan seuraisi pian rakastettuansa hautaan. Kuitenkin eli hän vielä kolme vuotta, jona aikana hän ei luopunut leskenpuvustaan eikä näyttäytynyt missään, missä iloittiin tai juhlittiin. Mutta hiljaisuudessa hän valmisteli työtä, jonka hän oli luvannut Madonna degli Angelin kappelille, suurta lippua, jossa ylienkeli Mikael valkoisessa haarniskassa tappoi lohikäärmeen. Enkelin panssarin hän ompeli omilla valkoisilla hiuksillaan. Tämä lippu asetettiin toisen lipun viereen, joka koristi Attilion hautaa kappelissa. Kun lippu oli valmis, ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin koruompelijatarkin kannettiin viimeiseen lepoon ja laskettiin hänen oman pyyntönsä mukaan Attilion rinnalle. Kauan jälkeenkinpäin vielä saapui paikalle sekä muukalaisia että kaupungin omia asukkaita ihailemaan molempia taidokkaasti ommeltuja lippuja ja he puhelivat keskenään Gianna la Biondasta, joka antoi armaalleen mukana hautaan kaikki mitä hän omisti, yksin kunniansakin, vaikka hän aivan helposti, vain vaikenemalla, olisi voinut säilyttää sen koskemattomana.