* * * * *
Kun lukija oli lopettanut, vallitsi puutarhasalissa vielä hetken aikaa äänettömyys, ja sade, jonka hiljainen tihkunta oli koko ajan säestänyt kertomusta, pysyi yksin äänessä.
Vihdoin sanoi nuori tohtori shakkipöydän äärestä: Tuossa kertomuksessa on hiukan venetsialaisen koulun kultaväritystä. Sitä eivät nykyiset palettikeinot saa enää esille. Vaikka tuntuipa minusta, kuin kopioitsijan oma sävy olisi paikka paikoin hyvinkin selvästi astunut esille.
Kopijoitsijanko! huudahti se, joka loikoi sohvalla ja viskasi sikarin luotaan. Kylläpä näkyy, ettet sinä tunne vielä hänen korkea-arvoisuuttaan. Hän on vain pitänyt meitä pilkkanansa ja tahtonut kerrankin asettaa täysivärisen kuvan meidän heikkojen sommittelujemme rinnalle. Lyönpä vetoa, että tämä San Niccolon kronikka on paljoa nuoremmalta ajalta kuin Macphersonin kuuluisa Ossian.
Hänen korkea-arvoisuutensa ei näyttynyt lainkaan kuuntelevan näitä puheita. Ja mitä te arvelette tämän kertomuksen siveellisestä puolesta? kysyi hän kääntyen Eugenie rouvan puoleen.
Puhuteltu tuumi hetken aikaa, sitten hän vastasi: En tiedä voiko olla puhettakaan siitä, että näin omituinen tapaus voisi kelvata malliksi tai esikuvaksi. Eikö myös eri aikakausilla ole omat tapansa ja eri kansoilla omat luonnonlaatunsa? Minä myönnän, että intohimoinen antautuminen, joka ei perustu ikuiseen uskollisuuteen, on tuntunut minusta vastenmieliseltä, ja että tämän kertomuksen traagillinen loppu vasta sovitti sen mieltävieroittavan alkupuolen. Ja sittenkin, jos tuo vaaleaverinen Giovanna olisi ollut minun sisareni, niin hetkeäkään epäröimättä olisin astunut käsikädessä hänen kanssaan saattojoukossa Attilion arkun jäljessä.
Parempaa siveellisyystodistusta ette olisi voinut antaa, vastasi kertoja. Sallikaa, että siitä hyvästä suutelen teidän kättänne.
Kuolleen järven rannalla.
Oli keskikesä, mutta ylhäällä vuoristossa puhalsi terävän kylmä tuuli, joka uhkasi muuttaa rankan sateen lumeksi. Ilma oli niin pimeä, että tuskin saattoi eroittaa sadan askeleen päästä taloa Kuolleen järven rannalla, vaikka se olikin valkeaksi silattu ja päivä vasta oli mailleen menossa. Sisällä paloi tuli takassa, emäntä seisoi keittiössä ja paistoi kaloja samalla liikuttaen jalallaan kätkyttä, joka oli siirretty lieden ääreen. Vierastuvassa loikoi isäntä uuninpenkillä ja sätti kärpäsiä, jotka eivät sallineet hänen rauhassa nukkua; paljasjalkainen palvelustyttö kehräsi nurkassa ja katsoi huoaten silloin-tällöin himmeiden ikkunalasien läpi ulos surkeaan ilmaan; kömpelö renki astui muristen sisään, ravisteli itseään kuin uitettu koira, jotta raskaat vesipisarat pirskuivat vaatteista joka taholle, ja heitti kasan märkiä verkkoja uuninnurkkaan. Ei kukaan sanonut sanaakaan. Tuntuipa siltä kuin kukin olisi pelännyt, että pahantuulen ja harmin pilvi, joka painosti taloa, olisi räjähtänyt riita- ja kiistakuuraksi, jollei jokainen koettaisi hillitä mieltänsä.
Ulko-ovi kävi ja outoja askelia kajahti eteisestä. Isäntä ei liikahtanut, palvelustyttö nousi vain paikaltaan ja avasi vierastuvan oven.