Matkapukuinen mies seisoi kynnyksellä ja kysyi, oliko tämä Kuolleen järven majatalo. Tytön myöntäessä lyhyesti hän astui sisään, viskasi läpimärän vaipan pöydälle, matkalaukun sen viereen ja heittäytyi uupuneena penkille ottamatta märkää hattua päästään tai laskematta keppiä kädestään, ikäänkuin hän hiukan levättyänsä olisi aikonut taas jatkaa matkaansa. Palvelustyttö oli jäänyt hänen eteensä seisomaan ja odotti, mitä vieras mahdollisesti käskisi. Mutta hän näytti kokonaan unohtaneen, että muitakin paitsi häntä itseään oli huoneessa, hän nojasi vain päätään seinää vasten ja sulki silmänsä. Kaikki oli hiljaista ummehtuneessa, kosteankuumassa huoneessa ja ainoastaan kärpästen surina ja palvelustytön vaistomaiset huokaukset katkaisivat silloin-tällöin äänettömyyttä.
Vihdoin toi emäntä ruokaa tupaan; pieni poika, joka katseli suurin silmin vierasta, kantoi kynttilää jäljessä, ja isäntä nousi vastahakoisesti uuninpenkiltä, haukotteli ja astui pöydän luo. Mutta hän jätti vaimonsa tehtäväksi pyytää vierasta syömään, johon tämä päätään pudistaen vastasi. Muuta lihaa, kuin paria kanaa ja hanhea, ei talossa ollut saatavana, puolusteli emäntä itseään. Heille itselleen sellainen ruoka oli liian kallista, eikä herrasvieraita usein enää tullut taloon senjälkeen kuin kaksi vuotta sitten uusi maantie oli rakennettu vuoren toiselle puolelle, ja posti, jota muinoin oli tätä tietä tuotu, kulki nyt sieltä. Hyvällä ilmalla saapui tänne joskus joku matkailija tai taiteilija, joka tahtoi maalata Kuollutta järveä, mutta sellaisesta ei ollut suurtakaan tulolähdettä eikä kalastuksellakaan voinut paljoa ansaita. Mutta jos herra tahtoi jäädä yöksi taloon, niin vuoteet olivat kyllä hyvät ja viereinen huone vasta viikko sitten valkaistu. Olutta sekä Tyrolin viiniä oli heillä myös jokunen pullo kellarissa, ja itse he valmistivat viinaa, jota kaikki kehuivat.
Kaikkiin näihin tarjouksiin ei vieras vastannut muuta kuin että hän aikoi jäädä tänne yöksi ja halusi saada lasillisen raitista vettä. Sitten hän nousi ylös luomatta ainoatakaan silmäystä isäntäväkeen, joka ääneti istahti illallista syömään, vaikka iloinen kymmenvuotias poika oli tuttavallisesti lähestynyt häntä ja lakkaamatta tarkastanut hänen kellonvitjojaan, jotka hämärässä loistivat. Palvelustyttö otti toisen kynttilän uuninreunalta ja näytti vieraalle tietä viereiseen huoneeseen, missä hän täytti vesiruukun ja jätti hänet yksin vieraan hiljaisesti kiitettyä häntä.
Isäntä kirosi vieraan poistuttua. Kun kerrankin joku eksyi taloon, niin oli hän tietenkin tuollainen maantienkuljeksija, joka ei tahtonut syödä mitään, tuskinpa edes maksaisi yösijaansakaan, vaan päällepäätteeksi veisi liinavaatteet mukanaan. — Sellaiset junkkarit, sanoi emäntä, antavat ensin kantaa eteensä kaikki herkut keittiöstä ja kellarista ja imartelevat minkä ennättävät isäntäväkeä. Mutta tuo herra oli varmaan sairas, tai häntä painosti syvä suru, koskei ruoka eikä juoma maittanut. — Samassa astui vieras jälleen sisään ja kysyi, voisiko hän sateen tauottua saada veneen soudellaksensa järvellä ja pyytääksensä soihdun valossa kaloja. Hän oli valmis suorittamaan runsaan maksun. Emäntä työnsi salaa miestään kylkeen, ikäänkuin sanoakseen: mitä minä sanoin! Hänen laitansa ei ole oikea. Älä vain vastustele häntä. — Isäntä, jota ansio houkutteli, vastasi epäystävälliseen tapaansa, että hänen puolestansa olivat vaikka molemmat veneet saatavissa; täällä ei ollut tapana kalastaa öiseen aikaan, mutta jos häntä huvitti, niin mikäpä häntä esti koettamasta. Renki saattoi heti paikalla näyttää hänelle, missä veneet ja verkot olivat ja vuolla hänelle soihdunvarsia. Isäntä antoi merkin rengille, joka yhä kalusi kaloja ja avasi sitten itse kummalliselle vieraalle oven.
Satoi yhä, ja vesi rapisi vesiränneissä talon edustalla. Mutta vieras ei näyttänyt välittävän mistään, vaan astui nopeasti rantaan ja tarkasteli lyhdyn valossa, jota renki hänen jäljessään kantoi, molempia veneitä, ikäänkuin valitaksensa varmemman niistä. Molemmat seisoivat kodan suojassa, jonka katto-orsissa riippui kaikenlaisia kalastuskojeita. Vieras lähetti jonkun tekosyyn nojalla rengin sisään, etsi sitten rannalta pari raskasta kiveä, jotka hän kantoi suurempaan veneeseen ja seisoi sitten hetken aikaa syvään hengittäen ja tähystellen vettä, jonka pinnalle, niin pitkälle kuin lyhdyn valo ulottui, sadepisarat kimpoilivat. Tuuli asettui hetkeksi, yö oli aivan pimeä, mainingit kuohuivat ja pirskuivat veneitten kokkaa vasten ja talosta kuului nyt yksitoikkoista laulua, jolla emäntä nukutti rintalastaan. Sekin kuulosti epätoivoiselta, se ilmaisi pikemmin äidin huolta kuin iloa ja lisäsi tämän synkän perukan toivotonta tunnelmaa.
Vieras aikoi juuri palata takaisin taloon, kun etelästäpäin johtavalta maantieltä, samalta suunnalta, mistä hän itsekin oli tullut, kajahti piiskanläimäyksiä ja kuului pyörien ratinaa, jotka vaivalloisesti kulkivat kuoppaisella ja savisella tiellä. Heti sen jälkeen ilmestyivät tienkäänteestä vaunut ja pysähtyivät majatalon oven eteen. Tulta tuotiin eteiseen, naisen ääni kysyi yhtä ja toista, emäntä vastasi kaikkein ystävällisimmällä äänellä, ja vaunuista nousi kaksi naista, jotka kantoivat jotain huiveihin käärittyä. Renki kuljetti ajajan kanssa hevoset suojaan, ja muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki jälleen hiljennyt.
Kaikki tuo oli kulkenut kuin varjokuva vieraan silmien ohitse herättämättä hänen uteliaisuuttaan tai myötätuntoaan. Vielä kerran hän silmäsi pilviin, tuumien eivätkö ne alkaisi hajota; sitten hän astui taloa kohti juuri samassa kun vierastuvan vastaisessa kamarissa syttyi tuli ja varjoja alkoi liikkua uudinten takana. Hän antoi lyhdyn jälleen rengille, pyysi hänen hankkimaan onkia ja syöttejä ja palasi takaisin huoneeseen.
Täällä hän sytytti kynttilän, joka seisoi väärässä tinajalassa horjuvalla pöydällä. Sitten hän avasi ikkunan, päästääkseen raitista ilmaa huoneeseen, ja katseli hetken aikaa, miten vesi tippui kattoräystäästä maahan hypitellen edestakaisin vanhaa pullokorkkia. Sen enempää ei hän pimeässä voinut eroittaa, mutta rotkossa, järven rannalla vinkui tuuli kuin häkkiin kytketty eläin, ja puut talon ympärillä ähkyivät rankkasateessa. Avonaisen ikkunan ääressä ei ollut hyvä olla. Mutta vieras näytti vain nauttivan rajuilman synkästä musiikista, ja vasta sitten, kun myrsky piiskasi sateen suoraan hänen kasvoihinsa, peräytyi hän peremmälle ja astui autioiden seinien sisäpuolella hitaasti edes ja takaisin, kädet selän takana ja rauhallinen ilme kasvoilla ja silmissä, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaikki tai ei mitään ympärillään. Vihdoin hän otti matkalaukustaan esille kynän ja paperia, kävi istumaan himmeän kynttilän ääreen ja alkoi kirjoittaa seuraavaa:
"En tahdo mennä levolle, Karl, sanomatta sinulle hyvää yötä. Kuinka väsynyt olen sen kai huomasit jo kuusi viikkoa sitten, kun aivan ohimennen tapasimme toisemme. Sillä kertaa olisi minun pitänyt puhua ja selvitellä sinulle tautiani, niinkuin tapamme on ollut. Niinpä voisin nyt kaikessa rauhassa polttaa vain viimeisen sikarini, tarvitsematta enää liikuttaa kynääni omaksi sekä sinun kiusaksesi. Mutta sillä kertaa olivat huuleni kuin kiinniliimatut. Varmaan olisimme myöskin ruvenneet riitelemään keskenämme, ja koska lopulta kumpikin olisi kuitenkin pitänyt oman kantansa, niin olisihan ollut turhaa pilata toisiltamme noita viimeisiä hetkiä. Sillä tunnen sinun periaatteesi ja tiedän, että jos olisit täällä, tekisit kaiken voitavasi saadaksesi minut, niinkuin on tapana sanoa, rakentamaan jälleen sovintoa elämän kanssa. Mutta jos luulet minun syykseni sen, että olen tullut elämän veriviholliseksi ja että minun on pakko siitä erota, niin erehdyt kokonaan. Minä eläisin kernaasti, jos elämä sallisi minun elää. En ole niin arka enkä niin pehmeäluontoinen, että 'kohtalon kovat iskut' voisivat järkyttää tasapainoani siinä määrin, että heti joutuisin aivan suunniltani, sanan todellisessa merkityksessä. Kukapa samoin kuin nuo tutkimattomat voimat viskaisi heti kaikki hiiteen, jollei jokin asia kävisi aivan oman mielen mukaan? Nuo ikuiset voimat ovat kai sokeampia ja oikullisempia kuin mitä me aavistamme, ja meidän, viisaampien täytyy oppia antamaan myöten. Mutta siinäpä pulma onkin. En usko, että kauan enää voisin näytellä järkevän osaa, jos tällaista elämää jatkuisi. Epätoivoissani yritin pelastaa ainakin terveen järkeni tässä sielunrauhani haaksirikossa, mutta se ei onnistunut. Tarkastellessani vastikään vanhaa korkkia, joka kattorännissä ikkunani edustalla hyppi edestakaisin naurettavan avuttomana sateen käsissä, tuntui minusta, kuin olisin nähnyt siinä omat aivoni, jotka olivat karanneet kuumasta pääkallostani saadakseen virkistävän kylvyn. Jos ihminen tarvitsee kokonaisen neljännestunnin ennenkuin hän voi irtaantua niin mielettömästä ajatuksesta, niin täytyy sinun myöntää, ettei tarvita kovinkaan paljon ennenkuin tuollaisen ajatusryhmän hauras säie voi kokonaan katketa. Minulla voi olla kuinka kauniit ajatukset tahansa ihmisen velvollisuuksista lähimäisiään kohtaan: mutta odottaa kunnes valekuollut sielu sammuu elävässä ruumiissa, nähdä sen hiipivän paikasta toiseen ja alentuvan kotieläintäkin kurjemmaksi sekä itselleen että toisille kauhuksi — siihen tarvitaan lampaan tylsyyttä, joka voi odottaa teurastajaansa, vaikka se tuntee madon kalvavan aivojaan ja tietää auttamattomasti sairastavansa pyörätautia.
Mutta unohdan aivan, että kaikki tämä tuntuu sinusta varmaan sekavalta lorulta, koska minun viime kokemuksistani tiedät vain sen verran kuin kaikki muutkin: että kasvatussisareni vuosi sitten — tänään juuri on siitä vuosi umpeen mennyt! — kuoli, hänen isänsä muutamia päiviä myöhemmin ja hänen äitinsä tänä keväänä. Tiedäthän, että nuo kolme ihmistä muodostivat koko minun perheeni, että rakastin heitä hellästi, että he, sinua lukuunottamatta, olivat ainoat ihmiset, jotka varsinaisesti olivat lähellä minua. Heidän kuolemansa olisi joka tapauksessa ollut minulle syvä suru. Mutta ehkäpä olisin lopulta sittenkin voinut voittaa tuon surun ja elää edelleen, jollei salamanisku yhdellä kertaa olisi heitä kaikkia riistänyt minulta. Tottahan se on: jokainen ihminen on korvaamaton, mutta ei kukaan ole välttämätön. Tiede, työni, nuoruuteni olisivat voineet saada haavan arpeutumaan. Mutta nyt se yhä on avoinna, eikä mikään voi pysähdyttää verenjuoksua. Sillä nuo kolme rakasta ihmistä eläisivät varmaan vielä nytkin, jollei minua olisi ollut! — —