Minun täytyy palata kauaksi taaksepäin ajassa voidakseni selittää tätä synkkää väitettäni.
Sinä tiedät, Karl, että tuskin tunsin omia vanhempiani, että isäni kuoleman jälkeen olisin joutunut orpokotiin, jollei tuo jalomielinen pariskunta olisi armahtanut köyhää kirurgin poikaa ja ottanut hänet omaksi lapsekseen. Kasvatusisäni oli jo siihen aikaan kaupunkimme rikkaimpia kauppiaita. Kahdeksan vuotta hän oli elänyt avioliitossaan lapsettomana, ottaessaan minut taloon. Hän toivoi, että tuottaisin iloa heidän hiljaiseen kotiinsa; mutta pahaksi onneksi palkitsin huonosti näitä kelpo ihmisiä, vaikka rakastinkin heitä hellästi. Olin suljettu, ärtyisä, jörö lapsi, ja jo varhain taipuvainen mietiskelyyn. Vuoroin saatoin päiväkausia olla aivan sanaton, vuoroin taas puhkesi iloisuuteni intohimoisesti esille, ja vielä nytkin häpeän ajatellessani, millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kasvatusvanhempani sietivät minua ja koettivat johtaa luonnettani osoittamatta koskaan yhdellä ainoalla katseellakaan, etten täyttänyt heidän toiveitansa.
Äkkiä kaikki muuttui. Olin ollut talossa lähes kaksi vuotta, kun kasvatusvanhempieni hartain toivo täyttyi ja heille syntyi lapsi, kaunein, lahjakkain ja suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt. Yhdellä iskulla ilma talossa kirkastui, minäkin tulin järkeväksi ja hyväntahtoiseksi pojaksi ja rakastuin tuohon pikku tyttöön yhtä päättömästi kuin hänen hoitajansa. Tuntikausia kuljetin häntä mukanani ulkona, opetin häntä kävelemään ja puhumaan ja saatoin hänen tähtensä unohtaa kaikki parhaat ajanviettoni ja koulutoverini. Vanhempiakin kohtelin nyt aivan toisin, ja hekin, sen sijaan, että olisivat pitäneet minua tarpeettomana talossa, kohtelivat minua entistä suuremmalla hyvyydellä ja pitivät meitä aina kuin rakkaana siskoparina, joilla kummallakin oli yhtä suuri oikeus heidän rakkauteensa.
Siten kului vuosia, ja veljellinen rakkauteni pikku Elleniä kohtaan lisääntyi vain vuosi vuodelta; sitä suuremmassa määrässä, kun luonteemme yhä enemmän muuttuivat toistensa kaltaisiksi. Ei Ellenkään ollut noita pehmeitä, taipuvaisia ja helposti johdettavia tyttöjä, jotka tuottavat äideilleen yhtä vähän huolta kuin myöhemmin miehilleenkään. Vuoroin hänkin oli vallattoman iloinen, vuoroin synkkämielinen — sen verran kuin lapsen synkkämielisyydestä voi puhua. Silloin hän aina hiipi pois puutarhasta, missä hänen pienet toverinsa melusivat ja nauroivat, ja tuli vakavana minun huoneeseeni, istahti minua vastapäätä kirjoituspöydän ääreen ja alkoi lukea ensimäistä parasta kirjaa, minkä hän pöydältäni sai käsiinsä. Jo kouluaikana olin innokas luonnontutkija, enkä koskaan ajatellutkaan ruveta muuksi kuin lääkäriksi, samoin kuin isäni oli ollut. Minä näytin Ellenille kokoelmiani, selitin hänelle suuren apinan luurankoa, joka seisoi vuoteeni pääpuolessa ja puhuin pienokaisen kanssa kaikkea muuta kuin lapsellisista asioista. Sen sijaan hän toisella kertaa sai minut innostumaan omiin lapsellisiin askareihinsa; minä keitin hänen kanssaan nukeille soppaa, hoidin niitä, kun ne sairastivat tulirokkoa, tai istutin hänen pieneen puutarhaansa kaikenlaisia yrttejä, joita olin kerännyt. Me emme koskaan hyväilleet toisiamme. Yhden ainoan kerran suutelin häntä suulle, silloin kuin yhdeksäntoista-vuotiaana läksin yliopistoon. Vaikka minun olikin kovin raskasta erota kotoa, arvelin sittenkin miehenarvoni vaativan, etten sitä näyttäisi ja vaikka ääni tukehtui minulta kurkkuun, kun äiti kulta kyynelsilmin syleili minua. Pieni kahdeksan-vuotias Ellen seisoi kalpeana ja äänettömänä vieressä. Minä käännyin leikkiä laskien hänen puoleensa, pyysin häntä suorittamaan kaikenlaisia lystillisiä tehtäviä, sillä olin uskonut täytetyt ja spriissä säilytetyt eläimeni hänen hoitoonsa, ja syleilin sitten hellästi häntä jäähyväisiksi. Mutta suudellessamme tunsin kauhukseni, että tyttö kiihkeästi hätkähti, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja sulki silmänsä, ikäänkuin hän äkkiä olisi mennyt tainnoksiin. Hän tointui jälleen aivan heti ja kirjoitti seuraavana päivänä minulle lapsellisen ja leikillisen kirjeen. Mutta sen jälkeen en kosketellut hänen huuliaan enää kuin yhden ainoan kerran — ja silloin ne olivat aivan kylmät ja sulkeutuneet ikipäiviksi.
Kirje venyisi liian pitkäksi jos kertoisin mitä kaikkea tapahtui niiden kuuden vuoden kuluessa, jolloin opiskelin eri yliopistokaupungeissa ja miten elämä meiltä kului minun oleskellessani loma-aikoina kotona, ja turhaa olisikin siitä pitemmältä puhua. Meidän sisarusten väliin tuli jotain vierasta, ja minä kai osittain olin siihen syypää, sillä tieteelliset harrastukseni veivät koko aikani. Tuo ihmeellinen lapsi tuli vuosi vuodelta hiljaisemmaksi minun seurassani, ja vaan joskus hänen kirjeissään tuntui entinen herttainen lapsuusaikuinen sävy; mutta kirjeetkin harvenivat. Ulkonaisesti hän kehittyi aivan niinkuin saattoi edellyttää. Jo neljäntoista-vuotiaana hän oli aivan täysikasvuinen, hiukan laiha, mutta sittenkin täysi nuori nainen. Se pieni kuva, jonka kerran näytin sinulle, ei ollut oikein hänen näköisensä, sillä, jos niin saan sanoa, hän oli kypsyneempi kuin mitä hänen piirteistään olisi voinut päättää, ja tuo kypsyys ilmeni etupäässä hänen liikkeistänsä. Hän oli olennoltaan hiljainen, tavallisesti luoksepääsemätön, ja osoitti usein suurta väliäpitämättömyyttä sellaisia asioita kohtaan, jotka tavallisesti sillä iällä tuntuvat hyvinkin houkuttelevilta. Ja taaskin, kun hän tahtoi osoittaa ystävällisyyttä jollekin, niin hänen hymyilynsä, hänen nöyrä ja arka antautumisensa oli suorastaan sanoin selittämätöntä. Harvat tunsivat häntä, hänen oikeaa, lahjomatonta olentoansa, pehmeää sydäntä karhean kuoren alla. Ja näihin harvoihin ei kuulunut edes hänen oma veljensäkään.
Sillä minä olin niin kokonaan syventynyt töihini, fyysillisen elämän arvoitusten tutkimiseen, etten yrittänytkään tunkeutua nuoren sydämen salaisuuksien perille. Ja ihmeellistä, vaikka olinkin luonteeltani aistillinen ja niinkuin tiedät, kaikkea muuta kuin hyveen esikuva, ja vaikka kylläkin käsitin, että kaikki siihenastiset rakastettuni olivat tämän ihmeellisen tytön rinnalla kuin kamarineitsyeitä ruhtinattareen verrattuna, niin en sittenkään edes unissani tullut ajatelleeksi, että voisin rakastua häneen. Erossa ollessani tuskin ajattelinkaan häntä. Kun kirjoitin kotiin, osoitin kirjeet aina äidille, ja hänen täytyi huomauttaa minulle, mitä olin velkaa pienelle sisarelleni. Hiljainen lapsi ei sanonut koskaan mitään, mutta se näytti koskevan häneen kipeästi ja kerran hän oli itkenytkin kaiken yötä, kun en ollut muistanut lähettää hänelle terveisiä.
Minä koetin heti hyvittää laiminlyöntiäni, kirjoitin puoleksi leikillä, puoleksi tosissani hyvin katuvan kirjeen, jossa syytin itseäni kaikkein pahimmista teoista pikku sisartani kohtaan ja vakuutin hänelle, että hän oli aivan liian hyvä tuollaiselle kivettyneelle ja itsekkäälle ihmiselle, jonka sydän luurankojen ja preparaattien parissa kovettui kokonaan. En voi sanoakaan miten herttaisesti hän siihen vastasi. Sen jälkeen oli — tai ainakin tuntui meidän suhteemme olevan aivan entisellään.
Hän oli silloin neljäntoista vuoden vanha. Minä suoritin tohtoritutkintoni juuri hänen viidentenätoista syntymäpäivänänsä, ja me vaihdoimme leikillisiä onnittelusähkösanomia. Sitten olin vuoden sinun kanssasi matkoilla, ja niinkuin kai muistat, tuottivat tiedot kotoa minulle hiukan huolta. Ellen, kirjoitti äiti, ei ollut oikein terve. Hän ei valittanut, mutta sittenkin saattoi selvästi nähdä, että hän oli sairas, ja vanha kotilääkäri pudisteli päätänsä.
Minä tunsin tuon kelpo miehen. Hän oli vielä vanhan koulun miehiä, jotka eivät luottaneet uudenaikuisiin kuulotorviin, mutta muuten hänellä oli kokeneen diagnoosintekijän maine ja oli tunnettu erittäin huolelliseksi ja varovaiseksi mieheksi. Se ei kuitenkaan rauhoittanut minua, varsinkin kun vanhemmat, jotka pitivät minua maailman suurimpana lääketieteellisenä nerona, lausuivat sen toivomuksen, että tulisin niin pian kuin töiltäni pääsisin neuvottelemaan vanhan lääkärin kanssa. Siksipä päätin, niinkuin tiedät, keskeyttää opintoni Parisissa ja matkustin kiireimmän kautta kotiin ottaakseni itse asiasta selkoa.
Saapuessani perille astui Ellen niin kukoistavana ja iloisena vastaani, että tahtomattani laskin hiukan leikkiä ja kysyin hänkö se ylhäinen sairas oli, jonka tähden nuori kuuluisa lääkäri oli satojen peninkulmien päästä noudettu. Lapsi parka! Nähdessään että hänen tähtensä olin heittänyt sikseen kaikki muut toimet, iloitsi hän niin suuresti, että petollinen terveyden puna kohosi hänen kasvoilleen. Pian huomasin kuitenkin, ettei vanha lääkäri turhaan ollut päätään pudistanut. Minä vastustin vain suurella varmuudella hänen mielipidettään, että kysymyksessä voisi olla alkava keuhkotauti. Tarkasti tutkiessani olin huomannut, että keuhkot olivat aivan terveet, mutta sen sijaan tuntuivat sydämen tykytykset epäsäännöllisiltä, mikä vain vahvisti sitä mielipidettäni, että huono verenkierto ja rasittuneet hermot olivat syynä useimpiin tauteihin. Sen vuoksi oli häntä mielestäni aivan väärin hoidettu; vanha lääkäri oli määrännyt hänelle täydellistä lepoa ja kaikkien kiihoitusten välttämistä, minä sitä vastoin pidin rautaa, viiniä ja voimakasta ruokaa parhaana lääkkeenä kalvetustautia vastaan ja hylkäsin suorastaan myrkkynä vanhuksen määräämän heran. Vanhemmat asettuivat heti minun puolelleni, varsinkin kun ensi viikkoina, niin kauan kuin olin kotona, minun diagnoosini näytti olevan oikea. Ellen oli reippaampi ja terveempi kuin koskaan ennen, hän nukkui ja söi taas hyvin, ja kokeneen vanhan lääkärin vetäytyessä loukkaantuneena ja huolestuneena luotamme nautin minä tyytyväisenä syntymäkaupungissani ensimäisen, varsin horjuvan maineeni saavutuksista ja siitä ilosta, kun luulin pelastaneeni omaiseni suuresta vaarasta.