En ollut kuitenkaan koskaan aikonut asettua tälle paikkakunnalle; minulla mielestäni oli vielä paljon opittavaa ja tahdoin sen vuoksi valita kaupungin, jossa olisi suurempia edellytyksiä siihen. Senpä vuoksi puhuttelin kaupunkimme toista lääkäriä, joka oli vaatimaton ja kaikkea muuta kuin itsenäinen mies, ja joka empimättä omaksui itselleen laajalti matkustaneen, nuoren virkaveljensä mielipiteen luvaten seurata ohjeitani ja aika ajottain antaa minulle tietoja taudin kulusta. Vanhemmat olivat pahoillaan lähdöstäni, mutta minun onneni ja tulevaisuuteni oli heistä tärkeämmät kuin heidän omat toiveensa. Ellen itse kaikkein innokkaimmin kehoitti minua lähtemään. Olin muka jo aivan liiaksi hänen tähtensä töitäni laiminlyönyt, sitä paitsi oli hän jo paljoa terveempi ja tiesi miten hoitaa itseään, eikä mikään mahti maailmassa saisi häntä noudattamaan muita määräyksiä, kuin mitä minä olin hänelle antanut.
Näen vieläkin edessäni hänen hymyilevät kasvonsa kun hän vilkutti minulle kättään jäähyväisiksi, voimatta kyyneliltä saada mitään sanotuksi. Oi, Karl, viimeistä kertaa nuo uskolliset silmät silloin hymyilivät minulle! —
Minä matkustin pois täydellisesti sokaistuna, ja lääkärintoimeni M:ssä vei aluksi niin kokonaan aikani, etten omaisteni kirjeissäkään huomannut muuta kuin hyviä uutisia. Varsinkin Ellenin kirjeet, jotka olivat kirjoitetut jonkunmoiseen päiväkirjan muotoon, tuudittivat minut niin täydellisen varmuuden valtaan, jotta äidin kirjeiden välistä pilkistävä huoli ja tuska tuntui minusta vain liioitellulta äidilliseltä hemmoittelulta. Virkaveljeni koetti myöskin kunnioituksesta suurta oppiani kohtaan selittää kaikki epäilyttävät enteet minun taudinmäärittelyni hyväksi, ja niin minä elin ruusunhohteisessa sumussa, kunnes täydellinen yö äkkiä yllätti minut.
Ellenin kirjeet, jotka viimeisinä viikkoina olivat käyneet yhä harvasanaisemmiksi, lakkasivat äkkiä kokonaan tulemasta. Sen sijaan kirjoitti lääkäri — noin puoli vuotta kotoa lähtöni jälkeen — että hän suuresti haluaisi uudestaan neuvotella kanssani. Viime päivinä oli tauti näet niin suuresti muuttunut, ettei hän uskaltanut enää jatkaa entistä hoitotapaa. Vanhemmat pyysivät myös hartaasti, että tulisin kotiin.
Ja sittenkin vielä saatoin viivytellä, tosin en minkään kevytmielisen syyn johdosta, vaan siksi, että muutamat sairaistani juuri niinä päivinä häilyivät elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin sähkösanoma sai minut säikähtymään. Ellen oli saanut verensyöksyn; jollen heti paikalla saapuisi, niin luultavasti en tapaisi häntä enää elossa, kirjoitti äiti.
Myöhään yöllä saavuin perille, itsekin puolikuolleena. Sillä tuolla kauhealla matkalla olivat ikäänkuin suomukset pudonneet silmiltäni, ja yhtä tarkasti kuin ennen olin koettanut pitää kiinni hairahduksestani, etsin nyt kaikki mahdolliset vastasyyt esille ja kiusasin itseäni sillä ajatuksella, että minä, yksin minä olin edesvastuussa tyttösen elämästä. Horjuvin askelin astuin tutun talon portaita ylös. Kun äiti ylimmällä portaalla tuli kyynelettömin silmin, mutta aivan typertyneenä vastaani ja sanoi: sinä tulet liian myöhään! — tuntui tuo tieto minusta melkein vapahdukselta. Olin pelännyt astua sisar parkani silmien eteen, aivan kuin murhaaja pelkää uhrinsa katsetta.
Ja sittenkin tuntui melkein vieläkin kauheammalta katsella noita levollisia kasvoja, jotka kirkkaina ja syyttämättä lepäsivät tyynyllä. Ei kukaan muukaan syyttänyt minua. He uskoivat vielä kaikki minuun ja syyttivät aivan muita asioita. Mutta minä olin aivan murtua tuskani ja murheeni ja kiivaitten itsesyytösten painon alla. Astuessani kuolinhuoneeseen vaipui isä, raskaasti kuin kuollut ruumis syliini ja alkoi niin hillittömästi nyyhkyttää, että ihmiset kadulla pysähtyivät kuuntelemaan, ja vanhat palvelijat, jotka olivat jumaloineet lasta, ja äiti, joka oli aivan muuttunut — kun ajattelen nyt tuota kauheata hetkeä, niin hiukseni nousevat pystyyn. Vanha rouva käski tuoda viiniä, jotta voisimme juoda Ellenin maljan. "Niin sanottu rakas Jumala" ei varmaankaan pane sitä pahaksensa, arveli hän. Mutta kun palvelija toi lasin sisään, otti isä sen lautaselta ja heitti sen vasten seinää sanoen: ollutta ja mennyttä, ollutta ja mennyttä; — ja sitten hän toisti nuo sanat ainakin sata kertaa, kunnes hänen äänensä tukehtui itkuun. Silloin äiti kuljetti hänet ulos ja minä jäin yksin vainajan kanssa.
Tästä yöstä en voi sen enempää kertoa. Siinä kyllin, että ruumiinavauksessa sain täyden varmuuden siitä, minkä vanhan lääkärin terävä silmä oli ennustanut. Olisikohan vaara ollut vielä vältettävissä? Kukapa voi varmuudella sanoa, voiko saada tulipaloa sammumaan, jollei tarkoin tunneta tuulen asemaa ja tulenaran aineen määrää? Mutta minä olin molemmin käsin kaatanut öljyä tuleen, joka poltti tämän viattoman elämän!
Voit ajatella, etten saanut unta silmiini. Kun aamulla istuin kuumeisena ja tuskan raatelemana sisareni kylmän vuoteen ääressä, avautui ovi ja äiti astui sisään. Hän oli jälleen entisellään, lempeä ja jalosydäminen, ensimäisen tuskan katkeruuden hiukan vaimennettua. Hän syleili minua purskahtaen haikeaan itkuun, ja minunkin polttavat silmäni alkoivat samentua. Rakas poikani, sanoi hän, minä tuon tässä sinulle pienen käärön, jonka löysin Ellenin pöytälaatikosta. Sinun nimesi on siihen kirjoitettu.
Se sisälsi hänen päiväkirjansa, aina kahdennestatoista ikävuodesta saakka viime aikoihin asti. Joka sivulla oli minun nimeni, ja viimeisellä seuraavat sanat: "Minä kuolen, armaani, sen tunnen. Mutta en valita. Olen tuntenut sinut ja saanut sinua rakastaa — mitäpä muuta elämä voisi minulle antaa? En toivo enää mitään, kuin että saisit tietää, että olen elänyt kokonaan sinulle ja sinusta!" — Ja tuon hän sanoi murhaajalleen! — Kaikki mikä tämän jälkeen tapahtui, niin haikeaa kuin se olikin, isän kuolema, äiti paran surulliset leskiydenpäivät, kunnes hänkin seurasi lapsen jäljessä — kaikki tuo tuskin enää liikutti minua. Kaikki minussa oli niin pimeää — mitäpä siitä, jos vieläkin pieni kipinä lisään sammui? Etten koskaan tätä kaikkea voisi voittaa ja unohtaa, ja että kaikki toivo oli mennyttä, jotta minusta vielä voisi tulla iloinen ihminen, oli alusta alkaen aivan selvää minulle. Sadat kerrat sanoin itselleni, että parhaassa tarkoituksessa olin erehtynyt, ettei kukaan virkaveljistäni säästynyt sellaisilta kokemuksilta ja ettei kukaan voinut olla edesvastuussa muusta kuin tahdostansa. Mutta painoiko noiden kolmen ihmiselämän hukka silti vähemmän sydäntäni, ja saatoinko silti vapautua edesvastuusta, vaikka kaikki sekä taivaassa että maan päällä olisivat lausuneet minut syyttömäksi? Hyväntekijöiltäni olin riistänyt heidän ainoan elämänilonsa ja kuolettavasti pettänyt heidän luottamuksensa! Miten saattaisin enää koskaan kehoittaa ihmisiä luottamaan minuun, kun olin tuolla tavalla antanut sisareni elämän mennä hukkaan!