Eberhard katsoi ulos järvelle eikä ollut kuulevinaan noita viimeisiä sanoja. Äkkiä hän sanoi: Varmaankin teillä on mukananne miehenne kuva. Tahtoisittekohan te näyttää sitä minulle?
Nuori rouva irroitti kaulastaan hienon venetsialaisen ketjun, avasi siinä riippuvan medaljongin ja ojensi sen lääkärille. Tämä tarkasteli kuvaa runsaasti viisi minuuttia ja antoi sen sitten ääneti hänelle takaisin. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: Oliko se nuoruudenrakkaus?
Ei oikeastaan sanan tavallisessa merkityksessä. Olinhan tosin hyvin nuori tutustuessani häneen, ja ennen häntä ei kukaan mies ollut vielä tehnyt syvempää vaikutusta minuun; mutta jo kahdeksan viikon kuluttua vietettiin häät minun oikeastaan tietämättä, kuinka kallis hän oli minulle, Hänen todellisen arvonsa opin tuntemaan vasta lyhyenä avioliittoaikanamme, ja rakkaus kehittyi intohimoksi vasta sitten, kun olin kadottanut hänet. Jos te olisitte tuntenut hänet, niin teistä olisi varmaan tullut ystäviä; hänellä ei ollut ainoataan vihollista.
Eberhard oli noussut paikaltaan ja astui hiljaa huoneessa edes-takaisin. Nyt hän seisahtui pöydän ääreen ja otti käteensä kirjan, joka pilkisti esiin käsilaukusta. Etusivulle oli nimi "Lucilie" kirjoitettu. Ne olivat Lenau'n runoja.
Pidättekö te tästä runoilijasta? kysyi lääkäri äkkiä.
En tiedä itsekään, viehättääkö hän minua vai työntääkö hän minut luotaan. Vaikka minulla muuten onkin varsin tarkka aisti sellaisissa asioissa, niin juuri hänen runoistaan en pääse selville mikä on todellista tunnetta, mikä teeskentelyä. Hän on kärsinyt paljon. Ja sittenkin minusta tuntuu usein, ikäänkuin hän tahallaan pitäisi haavansa avoinna kaikenlaisilla kiihoituskeinoilla. Miksi tuon kirjan otin mukanani matkalle, en todellakaan tiedä. Ehkäpä lohduttaakseni itseäni.
Tämän maailmaan kyllästyneenkö runoilijan runoilla?
Miksikä ei? Hän kuoli mielenvikaisena. Joka kerta kun sitä ajattelen, on minun helpompi kestää sitä surua, jonka mieheni kuolema minulle tuottaa. Kuinka ihana oli hänen kuolemansa, saada kuolla nuorena, kaikkien rakastamana, sankarina uhrata henkensä isänmaansa puolesta! Ja hänen kuvansa on muuttumattomana säilynyt sydämessäni, ei sairaus eikä kuolemankamppaus ole sitä vääristänyt eikä mielenhäiriö tehnyt minulle vieraaksi. Ei mikään mahda olla sen kauheampaa, kuin nähdä jonkun rakkaan omaisen kadottavan järkensä. Eikö se teistäkin olisi kaikkein hirveintä?
Eberhard ei vastannut heti ja sittenkin vain lyhyellä kysymyksellä.
Te olisitte siis itsekin toivonut miehenne kuolemaa, jos hän olisi joutunut mielenhäiriöön?