Nuori rouva katseli Eberhardia kiitollisesti hymyillen, mutta hymy peittyi heti taas kyynelten taakse. Suokaa anteeksi tuskan järkyttämälle sydämelleni, sanoi hän, etten heti voi tottua jälleen valoon. Sain kestää liian kovaa myrskyä, ja maa horjuu yhä vielä jalkojeni alla. Huomenna käyttäydyn jo paremmin.
Sitten he vaikenivat taas molemmat ja katselivat järvelle, jonka pintaa kova helle painosti. Sirkka siritti puutarhassa talon takana, sisältä kuului uuninpenkiltä isännän kuorsausta, rannassa loiskivat aallot hiljalleen keinuttaen veneitä ja sairashuoneessa lauloi hoitajatar puoliääneen lapselle samaa kehtolaulua, jota hän jo vuosikausia oli hänelle laulanut.
* * * * *
Rauhallista päivää seurasi levoton yö. Kuume kiihtyi taaskin, lapsi valitti lakkaamatta ja vain vaivoin saatiin hänet pysymään vuoteessa. Vasta keskiyön jälkeen hän rauhottui.
Lääkäri ei ollut loitonnut kymmentäkään askelta talosta. Vain illalla hän oli lähtenyt ulkoilmaan polttamaan sikariaan. Hän kiersi silloin talon ympäri, ja joka kerta, kun hän joutui sairashuoneen avonaisen ikkunan ulkopuolelle, pysähtyi hän hetkeksi ja lausui jonkun rohkaisevan sanan äidille, joka ei liikahtanut vuoteen äärestä. Kun hän yöllä istui nuoren rouvan vieressä — hoitajattaren he olivat siksi aikaa lähettäneet nukkumaan — sanoi Eberhard äkkiä: ihmeellistä miten lapsi on teidän näköisenne. Vastikään, kun te hämärässä kumarruitte hänen ylitsensä ja pienokainen, taudin tuottama, harvinaisen kypsä, sielukas ilme kasvoillaan, katsoi teihin, olisin voinut luulla näkeväni edessäni kaksi sisarta. Kymmenen vuoden kuluttua tulee lapsesta teidän nuortunut kuvanne.
Ehkäpä olette oikeassa, vastasi kaunis rouva. Mutta hän on vain ulkonaisesti minun näköiseni. Kaikki henkiset ominaisuutensa hän on perinyt isältään, ja usein minun täytyy ihmetellä, että tuollainen yhtäläisyys voi ilmetä jo niin nuorella iällä ja vielä lisäksi tytössä. Hänen rehellisyytensä, epäitsekkäisyytensä, rohkeutensa — minusta tuntuu useasti, kuin mies vainajani olisi uudestaan syntynyt tässä lapsessa.
Te mainitsette ominaisuuksia, joita tänä lyhyenä tuttavuutemme aikana olen huomannut teissä itsessännekin runsaassa määrässä.
Nuori rouva pudisti päätään. Jos näytän rohkeammalta kuin mitä todellisuudessa olen, niin riippuu se kokonaan synnynnäisestä arkuudestani. Olin aivan toivoton ja murtunut tuskasta ja pelosta, kun te tulitte luoksemme. Mutta minä en uskaltanut sitä näyttää; sillä silloin olisi minun omien sanojeni kaiku murtanut minut ruumiillisesti kokonaan. Mieheni saattoi rohkeasti katsoa kaikkea silmiin, vieläpä kaikkein hirveintäkin, ja samoin on lapsenkin laita; hän saattoi uhrata mitä tahansa, itseään lainkaan ajattelematta.
Entäs te? Enpä usko, että te näinä koettelemuksen päivinä olette säästänyt itseänne.
Onko äidille mikään uhraus? vastasi nuori rouva. Mutta ennenkuin tulin äidiksi, täytyi minun useinkin ponnistaa kaikki voimani voidakseni tehdä toisille jotain, mikä ei ollut minulle itselleni mieleistä. Lapsen laita on aivan toinen, vaikka nuoret tavallisesti ovat ja saavatkin olla itsekkäitä. Voisin kertoa teille lukemattomia pieniä piirteitä, jotka usein miltei ovat pelottaneet minua; sillä niin varhainen sydämen kypsyys ei ennusta pitkää ikää. Ja kukapa tietää, vaikka aavistukseni vielä toteutuisikin!