keskeytti hän äkkiä lukunsa, laski kirjan lapsen vuoteelle ja nousi kiireesti ylös.
Mikä teidän on? kysyi nuori rouva peloissaan.
Menkää nukkumaan, rouva Lucilie, vastasi tohtori kääntyen pois; herättäkää hoitajatar, jotta hän olisi tänä yönä minun paikallani, ilma tukahduttaa minua täällä, minun täytyy päästä ulos. Katsokaa, nyt minun on jo parempi olla, noustuani pystyyn. Minä lähden vielä hiukan järvelle soutelemaan.
Hän meni ja jätti nuoren rouvan kiihkeiden tunteiden valtaamana huoneeseen, ikäänkuin arvoituksen eteen, jota hän ei uskaltanut ruveta ratkaisemaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun he aamulla tervehtivät toisiaan, onnistui heidän heti päästä luonnolliseen ja iloiseen sävyyn. Lapsi oli myös hyvänä apuna; hänen unensa oli ollut sikeää ja virkistävää; kylpy, jonka valmistuspuuhassa Eberhard itse oli mukana, teki hänelle hyvää, ja hän vaipui uudelleen uneen. Iltapuolella toi tohtori kävelyretkeltä mukanaan kaikenlaisia sananjalkoja, kukkia ja kiviä, joita hän vuoren rinteeltä oli kerännyt. Hän istui kauan Fränzchenin vuoteen reunalla ja kertoi lapselle linnuista sekä muista eläimistä, jotka asuskelivat vuoristossa ja iloitsi, kun lapsi istuen tyynyjen varassa ja katsellen aarteitaan teki kaikenlaisia viisaita kysymyksiä. Äiti istui vieressä tehden käsitöitä, tuvassa räiskyi tuli uunissa, liedellä kiehui iltaruoka ja yö teki jo tuloaan. Tällä kertaa ei Eberhard luovuttanut valvomisvuoroaan toisille. Mutta lukemisesta ei ollut myöskään enää puhetta.
Eikä liioin seuraavinakaan öinä; ei senkään vuoksi että valvominen ei enää ollut yhtä välttämätöntä, ja siksi tohtori saattoikin jo aivan levollisena oleskella enemmän omassa huoneessaan. Päivisinkin, kun lapsi istui pari tuntia ylhäällä, ei hän enää usein tullut näkyville, vaan läksi järvelle muka kalastamaan, ja monasti hän palasi vasta pimeässä takaisin, tai kiipesi vuorilla aina jäätiköille asti. Renki, joka kerran nuoren rouvan pyynnöstä haki sieltä kesän viimeisiä mansikoita, kertoi, että tohtori oli istunut kivellä, aivan kuin hän olisi nukkunut silmät auki. Kun hän oli tervehtinyt häntä, oli hän säikähtänyt aika tavalla ja nyökättyään vain päätään oli kiivennyt vieläkin korkeammalle. Hänen laitansa ei ollut oikein, sen renki oli huomannut jo ensimäisenä iltana, kun hän istui mietteisiinsä vajonneena penkillä eikä halunnut ruokaa eikä juomaa.
Siten asiat olivat useampia päiviä. Mitä nopeammin lapsen toipuminen edistyi, sitä syvemmälle näytti lääkäri vajoavan siihen tautiin, josta äkillinen velvollisuus oli hänet riistänyt. Ne olivat tuskaisia päiviä, ja hän tunsi, että niistä täytyi tulla loppu.
Eräänä aamupäivänä, kun hän ei voinut enää kestää Lucilien tutkivaa katsetta, hän läksi odottamatta aamullistakaan, jyrkkään vuorensolaan tehdäkseen lopullisen päätöksensä. Hän keksi uuden tien, joka kulki suoraan vuoriselänteen yli etelää kohti ja astui pari tuntia sitä myöten, vaikka helle olikin rasittava. Jos hän kulkisi täten edelleen, saapuisi hän illan suussa italialaiseen kylään, jonka ylipääsemättömät jäätiköt eroittivat kuolleesta järvestä. Silloin se, mikä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, olisi tehty, hän säästyisi jäähyväisiltä ja katoaisi tuon naisen näkyviltä, jonka elämässä hän ei merkinnyt enää mitään. Hetken aikaa tämä keino tuntui hänestä parhaalta ja hän luuli jaksavansa saattaa sen täytäntöön. Mutta kun järvi peittyi kallioiden taakse ja autio erämaa ympäröitsi häntä joka puolelta, valtasi hänet niin syvä yksinäisyydentunne, ettei hän voinut edemmäksi astua, vaan heittäytyi kanervikkoon korkean kallionseinän varjoon. Hän koetti keksiä jotain syytä, joka pakoittaisi hänet palaamaan takaisin, hän ajatteli papereitaan ja päiväkirjojaan, jotka olivat jääneet häneltä majataloon, tuskaa, jota hän tuottaisi Lucilielle ja velvollisuuttaan pitää ainakin huolta siitä, että hän pääsisi onnellisesti läheisimpään kaupunkiin. Tänään sen täytyi vielä tapahtua. Hän päätti lähettää rengin alas laaksoon hankkimaan vaunuja. Yhdessä vuorokaudessa piti kaiken tapahtua, ero pantava peräyttämättömästi toimeen, sen jälkeen saisi sitten käydä miten hyvänsä.
Kun hän oli itselleen selvittänyt tämän asian, tuntui hänestä helpommalta ja hän nousi ylös lähteäkseen heti paluumatkalle. Hän päätti olla iloinen ja nauttia nämät viimeiset, jäljellä olevat hetket Lucilien kanssa, aivan kuin ei mitään muutosta olisikaan edessä. Miksi hän oli jo katkeroittanut niin monta päivää ajattelemalla sitä, mikä tämän jälkeen tapahtuisi?